Piilevää voimaa ja kansainvälistä otetta – arviossa ”Elastic Fono Band”
Kotimaisen raskaan rockin ja kieroilumetakan tienraivaajan, Brüssel Kaupallisen alkuperäisen kokoonpanon kivijalalle kasattu Elastic Fono Band on julkaissut debyyttialbuminsa. Yhtyeen omaa nimeä kantava kymmenen kappaleen paketti on väkevä tuulahdus Oulu-melua, Seattle-mutaa ja palikkamatikkarockia. Yhtyeen kulmikasrakenteiset kappaleet saavat uusiseelantilaisen, miellyttävän keveäsoundisen ja taidokkaan vokalistin, Lance Fonon, laulamina uutta lempeyttä ja yhtyeen nimen mukaisesti elastisuutta.
Fonon muun muassa Keith Caputon, Josh Hommen ja Scott Weilandin monimuotoiset laulutyylit makeasti blandaavassa ilmaisussa on paljon piilevää voimaa. Kerrankin jollakin kotimaisella raskaan rockin yhtyeellä on lyyrisen osaamisen myötä englanniksi laulava vokalisti, jonka artikulaatio ja tekstit ansaitsevat tulla nostetuiksi yhtyeen ehdottomien hyveiden joukkoon.
Eikä yhtyeen rytmiryhmä kalpene tulkitsijansa rinnalla. Rumpali JP Aunolan, basisti Ari Eldon Jönssonin ja kitaristi Veli-Matti Yli-Hukan ote rystysrockin runttaamiseen ei ole enää niin teollisen pakotettua kuin hamalla ysärillä. Yhtyeen soinnissa on edelleen häivähdys soraista grungea, kulmikkaasti nytkähtelevää post-punkia, Life Of Agony -tyyppistä sofistikoitunutta moukarointia ja Toolin suunnalta tulevaa minimalistista toisteisuutta. Keveys, rentous ja avarakatseisuus ovat ainoastaan vallanneet elintilaa ryhmän yhteissoinnissa reilun 30 vuoden aikana. Yhtye taitaa myös ilmiömäisesti periaatteessa keskenään sävelopillisesti ristiriidassa olevien teemamelodioiden ja -riffien päällekkäin sommittelemisen jalon taidon.
Albumin ehdottomaksi hyveeksi on silti nähtävä sen ennalta arvaamattomuus. Yhtäältä kappaleet eivät etene suoraviivaisesti säkeestä etukertoon ja kertosäkeeseen, vaan ne muuntautuvat vaivihkaa juuri silloin, kun sitä ei odota. Toisaalta ne laskevat tarttuvuuden verkkonsa vesille yhtä yllättäen hukkaamatta silti kappaleiden energisyydestä. Yhtye peittää myös suorempia kappaleita onnistuneesti tiheästi viljeltyjen aksentti-iskujen alle välttäen helposti kuunneltavan musiikin piirteitä. – Kaikki silti kappaleiden ehdoilla olematta itsetarkoituksellista. Kyseinen piirre korostuu etenkin useamman kuuntelun myötä, ja alun outouden ja lievän häiritsevyyden jälkeen se kääntyy kokonaisuuden kannalta voittavaksi piirteeksi.
Rytmisoitinten soundit hieman kuitenkin puuroutuvat levyn keskivaiheilla, minkä myötä optimaalinen iskuvoima hälvenee parissa biisissä. Se tuo toisaalta mukavan kotikutoista punk-otetta touhuun. Parhaimmillaan Elastic Fono Band on silloin, kun se uskaltaa antaa dynaamisten kontrastien puhua puolestaan ja jättää tilaa särön seasta nouseville sävyille. Albumi on tuotannollisesti luonnollisen siloittelematon ja kaukana nykypäivän kliinisestä, loppuun asti prosessoidusta steroidirockista, mikä jo itsessään ansaitsee hatunnoston.
Elastic Fono Band ei tarjoile debyytillään helppoja ralleja tai valmiiksi pureskeltuja mallinnoksia, vaan se vaatii kuulijaltaan keskittymistä, paneutumista ja aikaa avautuakseen kunnolla. Tässä ajassa sen kaltaisia levyjä ei tuoteta liikaa. Kyseessä on lupaava, sivuilleen katselematon ja poikkeuksellisen vahvaa näkemystä omaava musiikillinen nahanluonti, jolla toivoisi olevan tulevaisuutta niin kiekoilla kuin keikoilla.