Piinkova rocktähti – Arviossa Children Of Bodom -nokkamies Alexi Laihon omaelämäkerta ”Kitara, kaaos & kontrolli”
Kirjan luettuaan ei tarvitse ihmetellä, miksi Children of Bodom on niin iso bändi ja Alexi Laiho niin iso tähti. Maaliskuussa ilmestyvä Alexi Laiho – Kitara, kaaos & kontrolli maalaa kuvan miehestä, joka on kuin rakennettu rokkitähdeksi.
Kirjasta ja bändin musasta päätellen Laiho on ensinnäkin tavattoman lahjakas muusikko, jolla homma ei todistetusti tyssää taidon puutteeseen. Toisekseen Laiholla on kova työmoraali, ja hän suhtautuu töihinsä äärimmäisen kunnianhimoisesti. Kolmanneksi hän on juuri sopivasti – muttei kuitenkaan liiaksi – sekaisin. Kirjaa onkin ilo lukea juuri sen takia, että Laiho on niin monella tavalla oppikirjaesimerkki – välillä melkein karikatyyri – rokkitähdestä.
Bändistähän voi olla hyvin montaa mieltä, ja minä olen itse myöhäisherännäinen sen suhteen. Aikoinaan COB tuntui sen verran pahasti junteille ja urpoille suunnatulta läpeensä kaupalliselta kevytmetallilta, että olen oikeastaan vasta muutaman viime vuoden aikana alkanut perehtyä sen tuotantoon. Ihan hiton laadukasta musaahan se siitä kaupallisuudesta ja helppoudesta huolimatta, tai itse asiassa oikeastaan juuri sen vuoksi, on. Bändi toimii etenkin livenä todella hyvin.
Mainos päättyy
Kirja kulkee eteenpäin mutkattoman kronologisesti, ja kirjoittajaksi merkitty Petri Silas on ilmeisesti ollut lähinnä kirjuri ja tekstin toimittaja. Ääni on Laihon, ja Silas on häivytetty tekstistä täysin. Se tekee teoksesta kevyen ja hyvin helppolukuisen, mutta erityisiä kirjallisia ansioita siitä on turha hakea. Yhtä vähän siitä kannattaa etsiä kriittistä analyysia.
Teksti on puhekielistä, ja englantia viskotaan mukaan holtittomasti, mikä on kuitenkin jaksettu hioa siten, ettei silmistä vuoda verta lukiessa. Ehkä sen ”end of fuckin storyn” toistaminen vaivaannuttaa jo vähän jossain vaiheessa, mutta Laiho tiedostaa itsekin hokevansa sitä paljon. Silaksen suurin ansio tämän kirjan suhteen lienee siinä, että Laihon ääni tuntuu välittyvän tekstistä hyvin ja aitona.
Laihon mutkattomuus ja suoraviivaisuus tuottaa kirjaan joitakin nykykontekstissa hiukan hätkähdyttäviä kommentteja. Hän muun muassa heittää seuraavan tokaisun:
Mainos päättyy
”Ajattelen edelleen, ettei rockiin tai varsinkaan metalliin sovi mikään muu kieli kuin englanti.”
Kun katsoo suomalaista metallikenttää, heitto lähinnä hämmentää. COB:n kontekstissa ajatus on silti ymmärrettävä. Laiho pitäytyy omassa jutussaan, eikä juuri muuta murehdi. Samalla mutkattomuudella Laiho kertoo, miten hän tienasi nuorena myymällä itseään vanhemmille naisille. Hän myös kertoo viiltelystään sekä muusta kamppailustaan mielenterveytensä kanssa.
Bändin uran varrelle mahtuneet konfliktit sivuutetaan hyvin vähäisellä käsittelyllä. Imagotietoinen Laiho käy huomattavan varovaiseksi niissä kohdissa, vaikka muuta varovaisuutta ei kirjasta välttämättä löydykään. Hän tuntuu aivan tietoisesti varovan, ettei tule leimatuksi vaikkapa Axl Rosen kaltaiseksi diivaksi. Kirjaan olisi kaivannut COB:n musiikin anatomian avaamista hiukan enemmänkin, mutta kirja on selvästi haluttu pitää niin kevyenä ja helppona kuin mahdollista. Bändin tuotanto vilahtelee lähinnä kronologiassa, mutta syvempi analyysi jää lähinnä joidenkin anekdoottien tasolle.
Kirja tarjoilee kiinnostavan kurkistuksen kiinnostavan henkilön kulisseihin, mutta helppouden ja keveyden tavoittelu jättää kirjan annin harmillisen ohueksi. Tilaa jää perusteellisemmallekin teokselle. Toivottavasti sellaisen kirjoittaa vaikka auktorisoimattomana mutta laadusta tinkimättä joku kunnianhimoinen musiikkijournalisti.
Mainos päättyy