”Pillipiiparirokkia”: Jethro Tullin ”Crest of A Knave” 30 vuotta

Kirjoittanut Olli Lehtonen - 11.9.2017

Vuosi 2017 on merkittävä vuosi brittiläisen progresssiivisen rockin jättiläiselle, Jethro Tullille. Yhtyeen vuoden 1977 albumi ”Songs from the Wood” täytti tämän vuoden helmikuussa 40 vuotta. Vuoden 1987 come back-levy ”Crest of A Knave” täyttää tänään 30 vuotta. Jethro Tull perustettiin vuonna 1966 Isossa-Britanniassa, ja yhtye debytoi albumilla ”This Was” (1968), joka on lähempänä yhtyeen blues-juuria kuin eeppisiä sointeja, joista yhtye tunnetaan. Jethro Tullin musiikissa on vaikutteita niin bluesista, jazzista, brittiläisestä kansanmusiikista kuin myös klassisesta musiikista ja rockista. Lisäksi yhtyeen tavaramerkkinä on keulahahmo Ian Andersonin lirkutteleva poikkihuilu, jota hän usein soittaa livenä jalka ojennettuna toisen päälle. Tätä lavarutiinia voi nähdä muun muassa kuuluisalta Isle of Wight –festivaalin taltioinnilta vuodelta 1970.

1970-luku oli yhtyeen kulta-aikaa, jolloin studioalbumeja tuli tiuhaan tahtiin. Vuosikymmenen vaihde oli taas toinen tarina: ”Crest of a Knave” oli ensimmäinen studioalbumi sitten huonosti menestyneen levyn ”Under Wraps”. Samoihin aikoihin Anderson joutui kurkkuleikkaukseen, joka madalsi hänen äänialaansa. Albumia onkin verrattu tyyliltään yhdysvaltalaiseen yhtyeeseen Dire Straitsiin, koska Anderson ei tavoittele korkeita säveliä entiseen malliin. Siitä huolimatta Andersonin pehmeä kuulas ääni hyväilee korvia, kuten kuuluisilla kappaleilla ”Witch’s Promise” tai ”Velvet Green”. Albumi nojaa entistä enemmän Martin Barren raskaampaan kitaraan kuin edeltäjänsä ”Under Wraps”. Albumi voitti parhaimman hard rock-esityksen Grammy -palkinnon vuonna 1989, haistattaen näin ”huilut” ennakkosuosikiksi muodostuneen Metallican albumille ”And Justice for All”.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Yhtyeen come back-levyllä ,”Crest of a Knavella” yhdistyvät ajan ”päivitetyt” soundit, kuten syntetisaattorisekvensserit, tiukat hard rock-riffit ja niitä myötäilevä Andersonin huilu. Albumin aloittava single-kappale ”Steel Monkey” käynnistyy rytmikkäällä syntetisaattorisekvensserillä, johon muut soittimet soittavat napakat aksenttinsa. Steel Monkey on kiinnostava siksi, että se on epätavallinen Jethro Tull –kappale, koska siinä eteenpäin vievänä voimana toimii syntetisaattorin lisäksi rouhea hard rock-riffi. Lisäksi kappaleen musiikkivideota saattoi ihailla aikoinaan MTV:llä. Albumin toisella raidalla, ”Farm on the Freeway” tunnelma muuttuu seesteisemmäksi, huilun lirkutellessa ja kitaran herkutellessa maukkailla venytyksillä. Paikoin huilu myötäilee kitarateemoja. Seesteisen intron jälkeen Martin Barren tyylikäs kitarariffi laittaa suurempaa vaihdetta silmään. Päivitetyt soundit ja tyylikeinot omaksunut Martin Barre loistaa myös albumilla. Tämä viestii siitä, että hän on usein jäänyt kitaristien, kuten Yes –yhtyeen Steve Howen tai Genesiksen Steve Hackettin varjoon. Lisäksi kappaleen sanat käsittelevät aikoinaan ajankohtaista teemaa, kun monien maanviljelijöiden tilukset jäivät moottoriteiden alle. Rokkaavaa Jump Startia seuraa sielukas americana-henkinen, poliittisia raja-aitoja ylittävää rakkautta käsittelevä ”She Said She Was a Dancer”. Balladinomaista kappaletta seuraa reippaalla shuffle-poljennolla ryyditetty ”Dogs in the Midwinter”, jossa Andersonin jazz-tyyliinen huilu pääsee oikeuksiinsa niin introssa kuin myös lauluosuuksien välissä. Taas herkkä balladi Budabest keventää jälleen tunnelmaa ennen kappaleen ”Mountain Men” melodista rock-rypistystä.

Albumi ”Crest of A Knave” on oivallinen paluu yhtyeen 1970-luvun kulta-ajan juurille, josta löytyy sopivissa annoksissa uutta ja vanhaa. Hyvin harva yhtye on onnistunut päivittämään soundiaan yhtä hyvin kuin Jethro Tull ”Crest of a Knavella”. Se ei ole ehkä yhtyeen paras albumi, mutta vähintään heidän tuotantonsa terävintä kärkeä, joka ansaitsee kannuksensa klassikkoalbumeiden, kuten ”Stand Up”, ”Aqualung”, ”Minstrell in the Gallery” ja ”Songs from the Wood” rinnalla.

Kappaleet:

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen