Pilvirockin par excellence: Monster Magnetin ”God Says No” tänään 20 vuotta

Yhdysvaltalainen Monster Magnet on yksi 1990–2000-luvun kiinnostavimmista yhtyeistä. Aikana, jolloin radioaaltoja hallitsivat europop ja grunge, yhtye erottui edukseen klassisen rock-soundinsa ja rouhean asenteensa ansiosta. Bändin vaikuttajiin kuuluvat niin varhaiset heavy rock-yhtyeet, kuten Black Sabbath ja Captain , kuin space rockin pioneeri Hawkwind. Lisäksi yhtye vaikutti useisiin aikalaisiinsa, mikä auttoi popularisoimaan surisevien kitaroiden junnaavien riffien kyllästämää, pilvihuuruista stoner rockia.

New Jerseyn Red Bankissä vuonna 1989 perustettu Monster Magnet, joka sai nimensä yhtiö Wham-O:n valmistamasta 1960-luvun alun lelusta, julkaisi hapokkaan esikoisalbuminsa ”Spine of God” saksalaisella levy-yhtiö Glitterhousella vuonna 1991. Yhtyeen läpimurto tapahtui A&M Recordsin tallissa kultaa myyneen albumin ”Powertrip” (1998) muodossa, minkä myötä bändi nousi samoilla lauteille yhdessä Metallican, Aerosmithin ja Rob Zombien kaltaisten isojen nimien kanssa. Albumin menestyksen saattelemana yhtye julkaisi albumin ”God Says No”, joka täyttää 10. huhtikuuta 2001 20 vuotta.

Monster Magnet oli ehdottomasti yksi teini-ikääni leimaavia yhtyeitä, mikä vahvisti asemaani niin sanottuna ”erilaisena nuorena”. Kun useat muut ikätoverini kuuntelivat suomalaista hip hopia tai Linkin Parkia, minä diggailin Monster Magnetin säröistä soundia, Ed Mundellin säkenöiviä kitarasooloja ja erityisesti keulahahmo Dave Wyndorfin omaperäistä raspista lauluääntä. ”God Says No” on myös ensimmäisiä albumeita, joita yhtyeeltä kuulin.

Albumin ”God Says No” aloittaa tyylikkäälle riffille perustuva ”Melt”, jossa yhtyeelle ominaiset valtavat kitaravallit tulevat oikeuksiinsa. Klassista 1970-lukulaista fiilistä kappaleeseen tuo mellotronilla soitettu jousisektio. Mundellin blues-vivahteinen sooloilu tekee biisistä yhden levyn kohokohdista. Groovaavaa singlebiisiä ”Head Explode” seuraa jyhkeälle tom-tom-rytmille nojaava, synkeä ”Doomsday”.

Albumin seesteinen nimikkobiisi, joka sekoittaa elektronista musiikkia klassiseen rockiin, sekä Vox-soundisten urkujen värittämä psykeelinen ”Kiss of the Scorpion” osoittavat albumilla kuultavia erilaisia tunnelmia. Fiilikset vaihtelevat jyräävistä riffeistä biisin ”Queen of You” kaltaisiin hiljaisiin salaperäisiin tunnelmiin. Näitä kahta yhdistää hyvällä maulla yksinkertaisen voimasointuriffin varaan rakennettu ”All Shook Out”, jonka kertosäe tuo mieleen detroitilaisen The Stoogesin, mikä johtunee Wyndorfin tavasta artikuloida sanoja.

Mieleenpainuvana fillerinä kuullaan bluesahtava ”Gravity Well”, jossa slide-kitarat vievät kuulijan suoraan Syvään etelään, Mississippin suistoalueille. Wyndorfin aggressivinen laulutyyli on kappaleen parhaimpia puolia. Metallisella riffillä eteenpäin jyräävä ”My Little Friend” saattelee konerumpukompin rytmittämään biisiin ”Queen of You”, joka on samaan aikaan hämmentävä mutta tunnelmallinen. Rumpukone osoittaa todennäköisemmin yhtyeen siirtymistä poispäin klassisesta vintage rock -soundistaan, mutta vanha tapa on usein parempi kuin säkillinen uusia. Kappale ilmentää Wyndorfin upeaa ääntä, joka taipuu niin rajuihin rock-revityksiin kuin rauhallisempiin tunnelmapaloihin.

Down in the Jungle” jatkaa rajulla riffivoittoisella rock-tyylillä, josta  siirrytään lähes beatlesmäiseen psykedeliaan kappaleella ”Cry”. Biisillä kuullaan 60-lukulaisten uusklassisten urkujen ohella sitari-soundia, joka osoittaa häivähdyksiä bändin space rock -albumista ”Dopes to Infinity”. Rumpukoneen tuottaman retrohenkisen bossa nova -rytmin sekä mellotronin sävyttämä ”Take It” päättää albumin hämmentäviin tunnelmiin.

”God Says No” on eräänlainen outolintu Monster Magnetin tuotannossa, ja jakaa mielipiteitä. Se oli samaan aikaan sekä askel etäämmälle yhtyeen klassisesta rock-tyylistä että askel kaupallisempaan suuntaan, yhtyeen pyrkiessä uusimaan edellisen albuminsa ”Powertrip” suosion. Albumi ei ehkä ole yhtä tasapainoinen kuin viimeksi mainittu, mutta lukuisien monien hyvien hetkien vuoksi se nousee bändin tuotannon parhaimmistoon. Tosin levyn vaatimattomampien myyntilukujen myötä yhtye oli pakotettu jättämään A&M Recordsin.

Seuraavalla albumilla ”Monolithic Baby” (2004) basisti Joe Baglino ja rumpali Michael Wildwood korvasivat Joe Calandran ja Jon Kleimanin, jotka olivat luopuneet leikistä edellisen levyn jälkeen. Erilaisista kokoonpanomuuttoksista ja ylä- ja alamäistä huolimatta yhtye on noussut takaisin satulaan vuoden 2018 albumin ”Mindfucker” jälkeen. Uuden albumin on määrä ilmestyä myöhemmin tänä vuonna, ja ensisingle ”Mr. Destroyer” on maukasta esimakua tulevasta albumista. On lohdullista tietää, että klassinen rock elää ja voi hyvin vielä 2020-luvulla, mistä Monster Magnet on mitä erinomaisin esimerkki.