Pimeä puoli – Klassikkoarviossa Pink Floydin ”The Dark Side of the Moon”

Yksi kaikkien aikojen suurimmista albumeista näki päivänvalon 50 vuotta sitten 1. maaliskuuta 1973. Pink Floydin ”The Dark Side of the Moon” äänitettiin 9 kuukauden aikana EMI:n studioilla Lontoossa ja tuotannosta vastasi yhtye itse. Myöhemmin mittavan uran muusikkona luonut Alan Parsons toimi ääniteknikkona levyllä. Albumin legendaarisen kannen toteutti yhtä legendaarinen Hipgnosis- suunnittelutiimi, jonka katalogista löytyvät jokseenkin kaikki aikansa merkittävimmät rockyhtyeet ja -artistit.

”Speak to Me” on intro koko levylle. Puhe, sydämenlyönnit, kassakone, nauru ja huuto kertovat mitä tuleman pitää. ”Breathe” lähtee saumattomasti edeltäjästään. Kitara luo pitkillä äänillä matalalentoista tunnelmaa ja bändi soi simppelin toimivasti yhteen. Laulu tulee matkaan mukaan ja touhu vie aikakoneena vuosien taa. Osat vaihtuvat luontevasti ja näennäisen rauhallisesti, kunnes biisi katkeaa kanan lentona seuraavan kappaleen levottomuuteen.

”Time” kajahtaa ilmoille elokuvallisena ja kuulija suorastaan näkee silmissään Alan Parkerin kuvaston. Kellot soivat, lyövät ja nakuttavat pohjarytmin biisille. Kitara iskee sointuja, joihin lyömäsoittimet vastaavat koskettimien maustaessa soppaa. Lauluton intro kestää 2,5 minuuttia ja tuntuu tuplasti pidemmältä. Kun biisi vihdoin varsinaisesti alkaa, on poljento groovy ja Waters tuo sanomansa julki sydämen kyllyydestä. Toivottomuus taistelee elämänuskon kanssa, kunnes pitkä kitarasoolo iskee pisteen kamppailulle. Watersin tuskainen laulu katkeroituu entisestään, kun biisi palaa takaisin osakiertoon. Tätä kappaletta tuli itsekin pahoinpideltyä kauan sitten entisessä elämässä, kun teinipoikina opettelimme bändisoiton saloja.

Kolikoiden kilinä ja kassakoneet kertovat mistä ”Money”– biisissä on kyse. Basso soluttaa teeman sisään, jonka jälkeen muu bändi yhtyy manifestiin. Rytminen laulumelodia on ovelasti sovitettu soiton sisään. Teksti on piikikästä ja pettynyttä, mutta siitä välittämättä uhmakasta. Polveilevan ja kestävyysjuoksun mittaan venytetyn saksofonitunnelmoinnin jälkeen kappaleen rytmatiikka muuttuu kiihkeämmäksi ja kitara lyö soololla vasten kasvoja. Urut ja komppikitara haukahtelevat taustalla. Toisen kitarasoolon saavutettua kliimaksinsa touhu tasoittuu ja palaa alkuun. Sanoitus puhuu painavaa asiaa. Biisi feidautuu pois naurun ja keskustelunsorinan saattelemina.

Kitara on nättinä ja muu bändi miltei näkymättömissä ”Brain Damagen” alussa. Teksti vaeltaa hulluuden vuorilla ja musiikki alleviivaa sanoman. Urut ja rummut rojahtavat omalla painollaan mukaan. Naiskuoro lukitsee osaston viimeisenkin oven. Järkijättö nauraa taustalla, kun musiikki palaa alun minimalismiin. Vaikka koko levyllä sanoituksilla on suuri rooli, niin tässä kokonaisuuden osassa on niiden painoarvo entistä merkittävämpi. ”Eclipse” nivoo kaiken kuullun albumin päättävänä biisinä nerokkaasti yhteen. Tämän ymmärsivät myös Westworld- sarjan tekijät, jotka käyttivät levyn kahta viimeistä kappaletta kolmoskauden päätösjakson lopussa. Biisi jättää hämmentyneen, mutta myös katarttisen tunteen. Kun kaikki muut äänet ja soittimet katoavat kaukaisuuteen, ainoastaan sydämenlyönnit jäävät kaikumaan pään sisällä.

”The Dark Side of the Moon” on suuri levy. Suorastaan järkäle. Mutta hienovaraisella tavalla. Kuin kevyttä lyijyä. Myös Syd Barrett on edelleen levyllä läsnä, vaikkei fyysisesti ollutkaan paikalla. Kappaleet sulautuvat toisiinsa jo pelkästään niiden välisten taukojen puuttuessa ja temaattisena ajankuvana. Sitä kaikkein perinteisintä ja ajoittaisesta inflaatiosta kärsivää teemalevy- jaottelua ei ole albumilla tehty, mutta alusta loppuun saakka jatkuvat aiheet ja niiden aihiot tekevät läpyskästä itsestäänselvästi yhden suuren kokonaisuuden. Levy voidaan silti nähdä myös kokoelmana hienoja yksittäisiä biisejä. Juuri tämä katsanto vaikutti albumin ylettömän pitkään viihtymiseen myyntilistoilla. ”The Dark Side of the Moonin” herkkä terä ei ole puolessa vuosisadassa tylsistynyt vähääkään. Monet klassikot elävät siksi, koska ne ovat klassikoita. Tämä klassikko elää siitä syystä, että se edelleen hengittää.

Kappalelistaus (vuodesta 2011 jatkuneen jaottelun mukaisesti):

1. Speak to Me
2. Breathe (In the Air)
3. On the Run
4. Time
5. The Great Gig in the Sky
6. Money
7. Us and Them
8. Any Colour You Like
9. Brain Damage
10. Eclipse