Pimeässä vaeltamisen monet puolet – arviossa Behemothin ”Opvs Contra Natvram”

Puolan piinkovan, vanhan liiton metallisiin aineksiin ilmaisunsa perustavan bläkkisjyrän, Behemothin kahdestoista albumi ”Opvs Contra Natvram” edustaa yhtyeen edistymistä ja kypsymistä niin hyvässä kuin pahassa. Pohjimmiltaan hyvinkin pitkälti vanhan koulukunnan äärimetallin ja jopa traditionaalisen metallimusiikin sovitusratkaisuihin tukeutunut bändi perustaa uusimmallaan ilmaisunsa entistä enemmän äärimetallibändeille epätavanomaisiin ratkaisuihin. Yhtye on vuosien saatossa tiputtanut tempojaan ja raakalaismaisia elementtejään musiikilliseen maalailun sekä kokeellisten ratkaisujen tieltä. Poikkeusta tästä ei tee kyseinen yhtyeen 12. pitkäsoitto.

Albumin pääsääntöisesti luonnollisen tuhdista mutta hyvin hengittävästä äänimaisemasta vastaa ”Evil Joe” Barresi, joka äärimetallibändien levytysten sijasta on tunnettu yhteistyöstään maailmankuulujen vaihtoehtorock-yhtyeiden miksauspöytien takana. Näistä esimerkkeinä mainittakoon Kyuss, The Melvins, Tool, Queens of the Stone Age, Tomahawk, Parkway Drive, New Model Army, Bad Religion, Pennywise ja Soundgarden. Teoksen visuaalisen puolen osalta, Anton ‘Strss893’ Pavsyukin taiteilema, säväyttävän komea krusifiksiaiheinen kansitaide ei taas tematikallaan yllätä, mutta taide komeudessaan lupaa itsessään jo albumin sisällöltä paljon. Varsinkin tämä valkoinen versio näistä.

Adam ”Nergal” Darskin johtama gdanskilaisnelikko ei taiteellisesti visionäärisenä ryhmänä alennu tekemään kahta samanlaista albumia. Uusin tekele on kaukaa katsottuna johdonmukainen jatke ytimekkää albumille, ”Satanist” (2014) ja ailahtelevammalle seuraajalleen, ”I Loved You At Your Darkest” (2018). Musiikillisen edistymisen ja taiteellisen kunnianhimon periaatetta Behemoth toteuttaa tällä kertaa kuitenkin niin hyvässä kuin pahassa.

Intron sotarumpujen hypnoottisen toisteista rytmiä jyskäessä ”Post-God Nirvana” on kuin Sielun Veljien raakalaismainen, kerettiläinen äpärälapsi. Heti perään shamanistisesta latauksesta terhakasti blastaavaan ja kohtalokkaan jylhiä melodiamaisemia sotaisan instrumenttitulen värjäämään horisonttiin maalaileva ”Malaria Vvlgata” on albumilta traditionaalisinta Behemothia. Videosinglenä julkaistu, sinfoninen myrsky ”The Deathless Sun” on sitten komeasti muutaman kuuntelukerran jälkeen koukuttava, ehta uuden ajan Behemoth-kulmakivi. Ilkeämieliset bläkkis-puritaanit saattavat sanoa, että yhtye on kyseisen biisin myötä myynyt itsensä kaupallisuuden alttarilla, mutta jos onkin, niin ainakin hyvän asian puolesta. Biisi on nimittäin yhtyeen mittakaavalla todella hyvä.

Köykäisemmistä ja mielikuvituksettomista aineksista koostuva ”Ov My Herculean Exile” ja osittain myös kyseistä edeltäjäänsä väkivaltaisempi tapaus ”Off To War!” ulottuvat puolestaan vanhojen ideoiden aiempia kertoja mielikuvituksettomammin kierrättämisen sektorille, jota yhtyeen soisi kernaasti näillä kilometreilla välttää. Albumin mielenkiintoisimpiin biiseihin lukeutuvat sen sijaan kokeellisemmat kappaleet; Cynicin tekniselle death thrashille sukua oleva ”Neo-Spartacvs” ja pienoisia Rush-vivahteita sopivan kimurantteine polyrytmeineen sisältävä ”Disinheritance”. Näissä raidoissa Nergalin ja soolokitaristi Sethin (Patryk Dominik Sztyber) yhteissoitto maustaa biisejä tyylikkäästi.

Elektro rock-ajan Samaelin tyyppinen groove rock-biisissä ”Once Upon A Pale Horse” yhtye luisuu kuitenkin osa-alueelle, joka ei yksinkertaisesti toimi. Biisin puiseva riffimaailma ei yllä latteaa keskinkertaisuutta ylemmäs. Rumpali Inferno (Zbigniew Robert Promiński) hallitsee kyllä äärinopeuksissa operoivat rytmiosuudet pienine yksityiskohtineen suvereenisti yhdessä tiukasti soittavan basistin, Orionin (Tomasz Wróblewski) kanssa. Silti alhaisessa tempossa, tiukasti groovaamaan tarkoitetun rytmiikan ylläpito kyseisessä biisissä on yllättävän falskia, eikä biisi svengaa alkuunkaan kuten pitäisi.

Miksauksen osalta albumin muuhun materiaaliin verrattuna kummallisen keskeneräisen kuuloinen (rummut ovat demomaiset ja laulut liian pinnassa suhteessa muuhun äänivalliin), sinällään hienot kirkkokuoro-osuudet ankaran kulmikkaasti blastaavan metallimyrskyn kontrastina tarjoava videobiisi, ”Thy Becoming Eternal” jättää myös varsin puolivillaisen jälkimaun. Biisistä tunkee väistämättä läpi tietty keskeneräisyys ja vasurilla huitaiseminen.

Albumin kunnianhimoisimpiin esityksiin kuuluva, Nergalin kantrahtavan sivuprojektin Me And That Manin singer-songwriter -fiilistä esiin tuova ”Versvs Christvs” on moneen suuntaan polveileva vihtahousun ylistys. Tyylillisesti varioivia teemoja sisältävään nippuun puoliväkisin lyödystä, kököstä bläkkisriffistä huolimatta biisi toimii kelvollisesti mutta kulmikkaasti. Olkoonkin, että biisin voimakkaampi säkeistöosuus on miltei yksi yhteen Iggy Popin indie-klassikon, ”Nazi Girlfriendin” sävellystyön kanssa. Tästä huolimatta kyseinen teos on aivan kelvollinen päätöskappale kokeilevan luontoiselle mutta tasonsa puolesta haparoivalle albumille.

Allekirjoittanut näkee nykyaikaisen Behemothin olevan musiikillisen kunnianhimonsa puolesta aivan jonakin muuna kuin ’tuplien kyrpänä takojana’ ja pelkkänä toisintajana geneerisille, bläkkikselle genreuskollisille ratkaisuille. Suurin ongelma ”Opvs Contra Natvramin” kohdalla on, että tällä hetkellä yhtyeen käsissä olevat biisiainekset eivät kokonaisuudessaan riitä toteuttamaan Nergalin musiikillisia visioita kaikessa loistokkuudessaan. Näin ollen se ei kykene luomaan korkealaatuista, entistä villimmin rajoja rikkovaa, ensiluokkaista mustan metallin levyä. Vaikka vuonna 2022 Behemoth vaeltaakin pimeässä monessakin mielessä, ja vaikka sen uusi albumikokonaisuus onkin syystä vajavainen, on sen suunta silti oikea.