”Pimeyden ruhtinaan” uusi kukoistus – arviossa Ozzy Osbournen ”Patient Number 9”

Ozzy Osbourne julkaisi vastikään tuoreen ”Patient Number 9” sooloalbuminsa, joka on jatkoa vuoden 2020 ”Ordinary Man” -albumille. Vain kaksi ja puoli vuotta edellisen albumin jälkeen voidaan siis puhua kiihtyvästä julkaisutahdista, sillä ”Ordinary Man” albumin ja sitä edeltäneen ”Scream” -albumin välillä vierähti peräti 10 vuotta. Yli 50 vuotta kestäneellä levytysurallaan ”Pimeyden Ruhtinas” on suoltanut ulos monenlaista albumia ja kappaletta niin soolona, kavereineen ja emo-yhtye Black Sabbathin kanssa. Uusi ”Patient Number 9” menee tähän ”kavereineen”-osastoon, sillä levyllä kuullaan useita eri vierailijoita. Jo ”Ordinary Man” tarjoili duettoa esimerkiksi Elton Johnin kanssa, mutta uutukaisella niitä kuullaan jokaisessa kappaleessa erikseen mainittuna.

Albumin nimeä kantava avauskappale on viimeisen päälle shock rock estetiikkaa kaikuvine nauruineen, hiipivine kitaranäppäilyineen ja helpostilähestyttävine melodioineen. Annos kliseisyyttä ja varmaa toimivuutta takaa sen, että Ozzyn albumilla on jälleen edes yksi hitintapainen luomus. Jotain samaa kappaleen hitaissa kohdissaa on muös ”Ozzmosis” (1995) albumin kanssa. Mukana fiittava kitaristi Jeff Beck vetää soolonsa tyylillä, kuten aina. 

Omituinen yksityiskohta on kuitenkin se, että mikäli kuuntelet albumia vinyyliltä etkä suoratoistona, albumin avauskappale onkin sen toinen kappale nimeltä ”Immortal”. Lyhyt ja ytimekäs rokkibiisi tylsillä sanoituksilla vierailijanaan Pearl Jam-kitaristi Mike McReady ei ole kovinkaan kummoinen tai erikoinen, mutta sisältää joitain samaa fiilistä Ozzyn alkuaikojen albumeilta. Albumin tuottajan Andrew Wattin johdolla kyhätty kappalemateriaali vetää siis tässä kohdin melkoisen varman päälle.

Tyylikkään riffin omaava ”Parasite” riemastuttaa jo hieman enemmän. Jykevää Rob Trujillon basson ja edesmenneen Taylor Hawkinsin rumpaloinnin yhteistyötä tarjoava kappale on rokkaava ja rollaava eikä Zakk Wylden kitarasoolokaan tee kappaleesta ainakaan huonompaa. Huomattavaa onkin tässä vaiheessa biisistä toiseen hieman poikkeavat soundit, sillä albumilla soittaa neljä eri basistia ja kolme eri rumpalia. Kaiken keskiössä Ozzyn lauluäänen lisäksi on tuottaja Watt, joka on kreditoitu niin kitaristiksi, basistiksi, pianistiksi ja jopa rumpaliksi hieman kappaleesta riippuen. Tuottajan soittaessa kuitenkin lähinnä pohjakitara-osuudet, jonka vuoksi albumin soundi on samansuuntainen ”Ordinary Man”-albumin kanssa.

”No Escape From Now” on yksinomaan Black Sabbath-kitaristi Tony Iommin kitaroinnin valtakuntaa. Todella tyylikkään avausriffin omaava kappale kuitenkin hieman lässähtää hyvästä tunnelmasta huolimatta sen edetessä kertosäkeistöön. Tai sitten tämän Black Sabbath-kaksikon kohdalla odotukset ovat vain tavallista suuremmat. Kappale kuulosti alkuun siltä, kuin se olisi tehty mentaliteetilla ”tarpeeksi hyvä”, mitä se onkin. Eli tavallaan rimaa hipoen mennään perusvarmalla heavy metalilla. Silti siinä on kuultavissa paljon potentiaalia, mutta aivan albumin parhaaksi kappaleeksi siitä ei ole.

Toisin kuin taas ”One Of Those Days”, joka on aivan selkeä hitti. Eric Clapton vierailemassa Ozzy Osbournen albumilla on uusi asia, ja kappaleen perusteella myös tervetullut sellainen. Kertosäkeistö on melko lailla sellainen jonka kaltaisia Ozzy on pitkällä urallaan laulanut ennenkin, mutta jo vain se silti toimii erittäin makoisasti! Sen ansiosta kappale tuntuukin olevan albumin parhaimmistoa. Ja mitä tulee Ozzyn lauluun, kuulostaa se aivan yhtä toimivalta osalta hänen laulamaansa musiikkia kuin vaikkapa 20 vuotta sitten. Ellei jopa hieman paremmalta.

Siinä missä jälleen Zakk Wylden tähdittämä yllätyksellisen kimurantti “Mr. Darkness” vuoroin rokkaa ja on seesteinen kuin jälleen “Ozzmosis” albumilla konsanaan, on Jeff Beckin kitaroima “A Thousand Shades” lähes popahtavan melodinen balladi. Molemmissa on potentiaalia ja kunnianhimoa ollakseen albumin parhaita kappaleita. Todellinen helmi on kuitenkin “Nothing Feels Right (feat. Zakk Wylde)” josta ei myöskään saa kadoksiin mielikuvaa “Ozzmosis” albumin materiaalista. Kappale sisältää mielettömän hyvän pre-choruksen ja choruksen, jossa rumpali Chad Smith tykittää parhaimmillaan, kuulostaen hieman Ozzynkin bändissä ja Faith No Moressa soittaneelta rumpalivirtuoosi Mike Bordinilta. Myös Zakk Wylden kitarasoolo on kappaleessa yksinkertaisesti mahtava, kuin mies olisi löytänyt soittoonsa pitkästä aikaa uutta tunnetta.

Reilun tunnin mittaisella albumilla ehtii tapahtua paljon sen edetessä, punaisen langan kuitenkin säilyessä kappalemateriaalissa ja albumikokonaisuudessa. Toinen Tony Iommin kanssa kyhäilty “Degradation Rules” omaa hittipotentiaalia runsaasti hölmöhköistä setämiehen näkökulmasta lauletuista seksuaalisuuttakin herjaavista sanoituksista huolimatta. Kappale on samaan aikaan sekä asenteikas että luotaantyöntävä kuin varma headbangerkin. Alun huuliharppusooloilu tuo vahvasti mieleen alkuaikojen Black Sabbathia. Myös “Evil Shuffle” kappale saa pisteitä ykisinkertaisen tehokkaasta kertosäkeistöstään.

“Dead And Gone” on osittain kuin uudelleen lämmiteltyä “The Ultimate Sin” (1987) -albumin soundia yhdistettynä “Down To Earth”(2001) -albumin aikaiseen Ozzyyn. Myös tuossa kappaleessa kuuluu pitkäaikaisen kitaristin Zakk Wylden soundi, vaikka kappaleeseen ei olekaan merkitty erikseen ”feat. Zakk Wylde”. Muutenkin Wylden läsnäolo Ozzyn albumilla tuntuu erittäin tervetulleelta pitkästä aikaa. “God Only Knows” on puolestaan ikään kuin kappale, joka voisi sopia “No More Tears” (1991) menestysalbumille, tai vähintään se on tunnelmaltaan kuin sen aikakauden ylijäämistöä.

 Kaiken kaikkiaan “Patient Number 9” albumi kuulostaakin siltä, että sillä on tuotannollisesti otettu huomioon koko Ozzy Osbournen uran aikaisia parhaita puolia tai ainakin tunnelmia eri ajanjaksoilta. Albumin otsikossa lymyävä numero yhdeksän on mystinen siksi, että kyseessä ei ole Ozzyn yhdeksäs albumi vaan kahdestoista. Numero 9 viitanneekin osittain kukaties enemmän Ozzyn suuren esikuvan The Beatles-yhtyeen kunnioittamiseen, jonka uran aikana kyseinen numero on ilmennyt yhtyeen ja sen jäsenten tekemisiin liittyen lähes yliluonnollisen paljon. Mainittakoon toki, että “Patient Number 9” myös julkaistiin sopivasti syyskuun 9. päivänä 2022. 

Numero 9 on kuitenkin myös numerologisesti tunnustettu niin sanottu “henkisen heräämisen ja rakkauden numero”. Mikäli albumin otsikko viittaa ennemminkin tähän filosofiaan, on helppo arvata, että Ozzy Osbourne on kaikkien viime vuosien vastoinkäymisten jälkeen kokenut tai oivaltanut jotain uutta ja kääntämässä uutta ja ehkä viimeistä sivuaan musiikilliseen uraansa liittyen. “Patient Number 9” onnistuukin monessa asiassa musiikillisesti ja on sopivaa jatkoa muusikon diskografiaan, kuulostaen joka kuuntelulla yhä paremmalta.