Pirkanmaalainen festari ei petä – Tuhdimmat Tahdit palasi voitokkaana Tampereelle, osa 2/2

Tuhdimpien Tahtien jälkimmäinen päivä esitteli metallin sijaan festarikattauksen rockimpaa puolta. Vaikka tämä lähtökohta ei ollutkaan raskaampaan ilmaisuun mieltyneille otollisin mahdollinen, sisälsi festivaalien päätöspäiväkin hyviä täkyjä. Oma mielenkiintoni kohdistui pääasiassa Tarotin ja Suburban Triben vetoihin, sekä ainahan Apulannan takuuvarmaa hittikavalkadia ilokseen todistaa, kun siihen mahdollisuus tarjoutuu. Jo mainittujen lisäksi Tuhdimpien Tahtien päätöspäivänä ääneen pääsivät Brother Firetribe, Huora, Klamydia ja Sonata Arctica.

Festaripäivän avausaktina olisi ollut tarjolla Brother Firetribeä, joka kuitenkin jäi itseltäni aikataulusyistä väliin. Tämä harmitti erityisesti siksi, että edelliskohtaamisestani tämän bändin kanssa on ehtinyt vierähtää jo tuhottoman monta vuotta. Onneksi kuitenkin pohjois-savolainen Tarot pyyhki surun silmistäni noin kello 15 alkaen, ja jos odotukseni tätä bändiä kohtaan olivatkin ennakkoon korkealla, niin niihin todella myös vastattiin isolla kädellä.

Tottumattoman silmään Tarotin lavakokoonpano vaikutti hieman erikoiselta, sillä perinteisten soittimien lisäksi lavan toisella laidalla oli erilliset kioskit samplerille (Tommi Salmela) ja kosketinsoittimille (Janne Tolsa). Nopeasti paketin toimivuus kuitenkin teki itsensä tiettäväksi ja pulinat jäivät ohikiitävän ajatuksen tasolle. Paitsi korvia hivelevää, oli Tarotin perinteikäs heavy metal myös sen verran kovaäänistä, että tässä vaiheessa täytyi kaivaa korvatulpat esiin ensimmäistä kertaa viikonlopun aikana. Setin loppua kohden basso- ja laulutaiteilija Marko Hietala kysyi puolihuolimattomasti, josko yleisössä olisi levy-yhtiöpamppuja kuulolla bändin jatkamisen tueksi. Tuhdimmilla Tahdeilla todistamani keikan perusteella voi vain sanoa, että mikäli Tarotin tarina todella saa jatkoa lähes viidentoista vuoden levytystauon jälkeen, ovat heavy metal musiikin tulevaisuudennäkymät sitäkin valoisammat. 

Seuraavaksi olikin vuorossa kahden annoksen verran punkrockia sopivasti eri mausteisina, kun Huora ja Klamydia valtasivat festarilavan perätysten. Olipahan taas tahallisen, tai tahattoman kaksimielisyyden riemuvoitto laittaa seksialan ammattilaisen ja sukupuolitaudin nimityksiä kantaneet orkesterit soittamaan peräkkäin. Näin Huoran edellisen kerran livenä vuoden 2018 Rockfestissä, bändin kiertäessä debyyttialbuminsa tiimoilta. Kuusi vuotta ja kolme studioalbumia myöhemmin, Huora on se sama energinen rymistelyryhmä, jonka kirkkain uutuudenkiilto on haihtunut ja alkuinnostus on jalostunut määrätietoisemmaksi tekemiseksi. Solistinsa Anni Lötjösen johdolla Huora sähköisti tamperelaisyleisön siinä määrin, että raikuvat suosionosoitukset ja circle pitit olivat tosiasia. Tunnin kerta-annoksena Huorasta ei tullut ähky, ja intensiteetti säilyi hyvänä koko keikan ajan. Jos itse kullekin jäi vielä nälkä viime lauantaisen esityksen jälkeen, niin Huora soittaa Tampereen Olympia-korttelissa ”Neljä huolenaikaa”-albumisyklin päätöskonsertin joulukuussa.

Huoraa seuranneella Klamydialla oli virkistävän erilainen ote punkkiin. Siinä missä ensiksimainittu luotti raivoisampaan ulosantiin ja natseille, rasisteille, sekä Päivi Räsäsille kuittailuun, keskittyi Klamydia pikemminkin rempseän huolettomaan hauskanpitoon. Laulaja Vesku Jokisen jo 80-luvun lopulta luotsaama yhtye suoritti rutiininomaisesti ilman veret seisauttavaa hurmosta, mikä kuitenkin riitti vastaamaan yhdestä festariviikonlopun riemukkaimmista 60-minuuttisista. Takuuvarmat hitit kuten ”Krapula tulee”, ”Pyyntö” ja ”Pohjanmaalla” laulattivat yleisöä tutulla teholla, ja oma Klamydia-suosikkini ”Älä peitä mun aurinkoo” kuultiin onneksi myös setin loppua kohti. 

Kuluvana kesänä on ollut paljon puhetta nostalgia-aktien vetovoimaisuudesta musiikkitapahtumissa, kun esimerkiksi PMMP:n kaltaiset yhtyeet ovat heränneet horroksestaan kesäfestareiden vetonauloiksi. Nostalgiatripiksi voitaneen luokitella myös Suburban Tribe, joka lopetti toimintansa vuonna 2011, mutta palasi täksi kesäksi keikkalavoille 30 vuotta sitten julkaistun ”Primitive”-debyyttialbuminsa kunniaksi. Niin nostalgiatrippailusta kuin kyse olikin, osoitti Suburban Tribe viime lauantaina ottaneensa tehtävän tosissaan vastaan rautaisella pieteetillä. Bändi soitti yhteen tiukasti mutta rennosti, ja laulaja Ville Tuomi piti yleisöä hyppysissään juuri sellaisella varmuudella, mitä viisikymppiseltä rokkikukolta sopii odottaakin. Nähtiinpä mikrofonin varressa parin biisin ajan myös yhtyeen alkuperäislaulaja Jouni Markkanen, josta on bändivuosiensa jälkeen sukeutunut jonkinasteinen moguli ja monitoimimies raskaan musiikin taustapiireissä. Suburban Triben keikka oli mukaansatempaava jopa kaltaiselleni ummikolle, joka ei bändiä sen aktiivivuosina kuunnellut, joten subbareiden tehtävä festarikansan villitsijänä ja nostalgiannälkäisten ruokkijana tuli vähintäänkin täytetyksi. 

Ennen Tuhdimpien Tahtien loppuhuipennusta soittanut Sonata Arctica meni itseltäni suurimmilta osin ohi orastavan kisaväsymyksen vuoksi. Sivukorvalla kuunneltuna bändi kuulosti kuitenkin olevan varsin pirteässä iskussa. Eräässä välispiikissään laulaja Tony Kakko muistutti yleisöä varsin paatokselliseen sävyyn keikoilla käymisen tärkeydestä, mitä ihmiset ovatkin kiitettävästi harrastaneet muun muassa Tuhdumpien Tahtien yleisömenestyksestä päätellen. 

Ennakkoon tulin miettineeksi, että koko festivaalin paketoinut Apulanta saattaisi olla liian höttöinen pala paatuneimmille hevareille nieltäväksi. Näin myös jossakin määrin näytti käyvän, sillä ihmisvana kohti tapahtuma-alueen uloskäyntiä virtasi vuolaasti ja runsaslukuisena välittömästi Sonata Arctican päätettyä settinsä. Itse kuitenkin olen vähänkin raskaamman musiikin suhteen sen verran kaikkiruokainen, että Apulannan keikkaa tuli suorastaan odotettua. Laulaja-lauluntekijänsä Toni Wirtasen johdolla Apulanta on jalostanut tarttuvien ja sanoituksellisesti puhuttelevien kappaleiden taitoaan jo yli kolmen vuosikymmenen ajan, ja Tampereen hämärtyvässä illassa tarjolla olikin tarttuvimpien hittien ohella, myös ärjympää punkkia ja lyhyitä pätkiä cover-kappaleita. Keikan tuotantoarvot olivat pienehkön festarin pääesiintyjäksi suuret, ja Apulannan valoshow väritti Ratinanniemen kesäiltaa, kuin oltaisiin oltu jonkin kansainvälisen megalopoliksen sykkeessä. ”Aika harvasta festarista pystyy sanomaan, että me esiinnytään siellä ensimmäistä kertaa”, totesi Wirtanen Tuhdimmista Tahdeista ja keräsi yleisöltä isot sympatiapisteet. Encorensa aikana Apulanta soitti pienen pätkän yli kahden vuosikymmenen takaista ”Ilona?”-balladiaan, joka herkisti ilmanalan yleisössä välittömästi. Näin hartaisiin tunnelmiin ei iltaa sentään lopetettu, vaan keikka päättyi pätkään kuolematonta Nirvana-klassikkoa ”Smells Like Teen Spirit”.

Apulannan myötä kaksi päivää Tuhdimpia Tahteja tuli täyteen, ja viimeisten sointujen sulauduttua kesäyöhön, Ratinanniemestä alkoi kiihtyvällä tahdilla poistua raukean onnellista juhlakansaa. Vaihtelevasta säästä ja pienistä järjestelymuutoksista huolimatta festivaali oli kokonaisuutena erittäin onnistunut, mistä kielii jo järjestävän tahon ilmoitus seuraavaa vuotta koskien. Tuhdimmat Tahdit raikaa Ratinanniemessä jälleen 4.-5.7.2025, ja early bird-lippuja onkin tapahtumaan jo myynnissä. Vaikka supisuomalaisia laatuesiintyjiä näille juhlille näyttää riittävän yllinkyllin, soisi ensi vuoden kattaukseen sisältyvän vaihtelun vuoksi myös ulkomaisia vetonauloja. Suomen suveen oleellisesti kuuluvien sateiden vuoksi olisi myös kiitollista, jos festarialueella olisi katettu teltta muillekin, kuin ylimääräistä maksaville plus-asiakkaille. Pienistä puutteista huolimatta Tuhdimmat Tahdit on paikkaansa vankasti puolustava tapahtuma Suomen festarien joukossa, eikä omaa päätöstäni osallistua ensi vuoden juhliin jarruta muu, kuin pieni haluttomuus suunnitella asioita liiaksi etukäteen.

Kuvat: OutoKuva