Pirteää pop rockia ja suuria sanoituksia – arviossa Happoradion 10-vuotias ”Puolimieli”

Kirjoittanut Aleksi Parkkonen - 13.10.2020

Happoradion viides studioalbumi, ”Puolimieli”, julkaistiin tasan kymmenen vuotta sitten. Yhtyeen edellinen julkaisu, ”Kaunis minä”, oli taannut Happoradiolle läpimurron paistattelemalla albumimyyntilistoilla yli 30 viikkoa. Viides albumikaan ei menestynyt huonosti, sillä sekin viihtyi listasijoituksilla yli 20 viikkoa. ”Puolimieli” erosi kuitenkin edellisestä julkaisusta soundillisesti kuin sanoitustensakin suhteen. Viidennellä pitkäsoitolla oli siirrytty enemmän popahtavaan ilmaisuun, ja sanoituksiin oli tullut aivan uudenlaista syvyyttä.

Muistan hyvin, kun tutustuin ”Puolimieli”-albumiin vuosia sitten. Ensivaikutelmani pitkäsoitosta oli hieman pettynyt, sillä olin toivonut sen jatkavan ”Kaunis minä”- ja ”Vuosipäivä”-albumien rokkaavalla linjalla. Olin innostunut Happoradion rockimmasta soundista, eikä popahtava ”Puolimieli” siksi heti miellyttänyt. Nyt kun levyä tarkastelee kymmenen vuotta sen julkaisusta, on kuitenkin helppo ymmärtää miksi ”Puolimieli” on sellainen kuin se on.

”Kaunis minä” ja ”Vuosipäivä” ovat soundillisesti lähellä toisiaan. Molemmilta löytyy loistavia, energisiä pop rock -sävellyksiä sekä kevyempiä, koskettavampia tulkintoja. Jos ”Puolimieli” olisi jatkanut samalla taktiikalla, on hyvinkin mahdollista, että Happoradio olisi päätynyt toistamaan itseään turhan paljon. ”Puolimieli”-pitkäsoitolla tapahtui kuitenkin suunnanmuutos, ja se oli hyvä ratkaisu. Viidennen pitkäsoiton pop-melodiat kuulostavat raikkailta ja eksistentiaaliset lyriikat ovat albumin suola.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Kun ”Puolimieltä” kuuntelee, ei voi olla huomaamatta sitä, kuinka ihmiselämän ajan rajallisuus ja oma ajankäyttö ovat pohdituttaneet Aki Tykkiä. ”Ahmat tulevat” -kappaleessa kuvaillaan kauniisti ja koruttomasti sitä, kuinka aika kulkee nopeasti eikä ihmisestä fyysisesti jää mitään jäljelle hänen kuoltuaan. Siksi aurinko paistaa läpi vartalosta. ”Ihmisen pyörä” summaa mielestäni erinomaisesti nykymaailmaa leimaavan kiireen ja sen vaikutuksen ihmisiin: ihmisistä tulee levottomia, jotka säntäilevät paikasta toiseen, eikä aina ole tietoa miksi tai minne tässä ollaan menossa. Pitkäsoiton kolmas kappale, ”01:30 (Elossa)”, on albumin yksi mahtipontisimpia ja pysäyttävämpiä sävellyksiä jylhän tunnelmansa vuoksi. Tässäkin kappaleessa sanoitukset ovat kiinnostavat, vaikkakin itse melodiat kaappaavat huomion.

”Puolimielellä” ei liikuta pelkästään olemassaolon kysymyksen äärellä. Nimensä mukaisesti ”Anna anteeksi” käsittelee parisuhdetematiikkaa, kun ”Sahattu oksa, poltettu silta” käsittelee taakse jätettyjen asioiden piilottelua ja niiden kohtaamista. Henkilökohtaiseksi suosikikseni albumilta nousee ”Pelastaja”, jossa ihmisen olemassaolo suhteutetaan itseään suurempaan. Sanoituksista paistaa oman elämäntilanteen hyväksyminen, mutta samalla myös kaipuu pelastajaa kohtaan. Sanoitusten teema on suorastaan kristillinen, ja se tulee rohkeasti esille. Pitkäsoiton loppua kohti melankolia kaappaa enemmän äänialaa ”Häävalssi mollissa”- ja ”Ottaisitko silti minut” -kappaleiden muodossa. Ensimmäisessä surumielisyys painottuu vahvemmin, mutta jälkimmäisessä kumpuaa jokaista ihmistä askarruttava kysymys: kelpaanko minä?

Happoradion viides pitkäsoitto on hieno kokonaisuus. Omalla kohdallani tämän seikan havaitseminen vaati aikaa ja oman ajattelun kypsymistäkin. Albumin syvälliset sanoitukset ovat teemoiltaan ajattomia ja haastavat ajattelemaan, mikä on erityisen upea ja arvostettava piirre levyssä. Itselleni ”Puolimielestä” on tullut tärkeä albumi, joka on jo kulkenut hyvän tovin mukana elämässäni ja kulkee taatusti tulevaisuudessakin.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen