Pitkä kuin kotkan lento: Eaglesin ”The Long Run” -albumin julkaisusta 40 vuotta

Kalifornialainen rock-yhtye on yksi 70-luvun suurimmista yhtyeistä. Yhtyeen musiikissa yhdistyvät maanläheiset country-vaikutteet, hienostuneet tuotantoarvot, korvia hivelevät moniääniset stemmalaulut ja rock-asenne, joka on samaan aikaan sekä tiukka että letkeä. Vuonna 1971 Los Angelesissa perustettu yhtye koostui kokeneista studiomuusikoista, jonka jäsenistöstä suurin osa soitti Linda Ronstadt -keikkayhtyeessä 70-luvun alussa.  Nämä konkarit yhdistivät voimansa, jolloin yhtye julkaisi esikoisalbuminsa ”Eagles” vuonna 1972. Albumi poiki hittejä, kuten ”Take it Easy”, ”Witchy Woman” ja ”Peaceful Easy Feeling”. Nimikkoalbumi ja sitä seurannut western-teemainen ”Desperado” auttoivat muodostamaan 70-luvulle ominaista country rock -soundia, ennen siirtymistä entistä rokimpaan tyyliin ”On the Border” -albumin (1975) myötä. Eagles tunnetaan kuitenkin parhaiten albumistaan ”Hotel California” (1977), jonka nimikkokappaleelta löytyy uuden tulokkaan Joe Walshin maineikas pitkä kitarasoolo, joka huipentuu kahden kitaran harmoniamelodiaan. Vuosikymmenen lähestyessä loppuaan albumille ”Hotel California” kaavailtiin menestyksekästä seuraajaa, mistä yhtyeen alamäki alkoi. Albumin ”The Long Run” jälkeen yhtye hajosi pahoihin sisäisiin ristiriitoihin mutta kokosi hajonneet rivinsä uudelleen live-albumia ”Hell Freezes Over” (1994) varten. Yhtyeen viimeisin studioalbumi ”The Long Road Out of Eden” julkaistiin vuonna 2007.

Albumin ”The Long Run” (1979)  julkaisusta tulee 24.9. täyteen 40 vuotta. ”The Long Runilla” Eagles oli luopunut lähes kokonaan country rock -tyylistään ja siirtynyt radioystävällisempään soft rock -soundiin. Albumin parhainta antia ovatkin Joe Walshin upeat kitaraosuudet, jotka maustavat maukkaasti paikoin jopa hieman sokeriseksi menevää sointimaailmaa. Aloitusraita ”The Long Run” tarjoilee tyylikkäine kitarariffeineen ja letkeine rumpukomppeineen rentoa mutta jämäkkää fiilistä. Iloisen duuripohjaisen biisin jälkeen seuraa soul-vaikutteinen, tummasointinen ”I Can’t Tell You Why”, joka perustuu murealle Wurlitzer-sähköpianoriffille. Sielukkaalla kappaleella laulaa uusi basisti, country rock -yhtyeestä Poco tunnettu Timothy B. Schimit, jonka korkea ääni sopii täydellisesti kappaleen jazzahtavaan sointiin.

Soft rock -tunnelmista siirrytään hard rockiin Walshin säveltämän ja laulaman kappaleen ”In the City” myötä. Yksinkertaiselle mutta mieleenpainuvalle voimasointuriffille perustuva kappale kuultiin ensimmäisen kerran Walter Hillin kulttielokuvassa ”The Warriors” (1979). Kappaleella Walsh esittelee myös virtuoosimaisia side-kitarataitojaan, tuoden juurevaa sävyä jouhevasti pop-melodioita ja riffirockia yhdistävälle kappaleelle. Kappaleella ”Disco Strangler” yhtye on yrittänyt tuoda albumille 70-luvun lopulla suosittua disco-tyyliä, mutta kappale on hyvästä kulmikkaasta groovestaan huolimatta heikko täytekappale. Salaperäinen, simppelille kahden kitaran harmoniaan perustuva, soulahtava ”King of Hollywood” kertoo taas ironisesti Hollywoodin raadollisuudesta.  Pehmeään ja tummaan sointuväriin maukkaat kitarasoolot tuovat jälleen kerran sopivasti särmää, rikkomatta seesteistä tunnelmaa. Tunnistettavalla tom-tom-shufflekompilla käynnistyvä albumin hittikappale, Grammy-voittaja ”Heartache Tonight” yhdistää nostalgiaa tihkuen rock ’n’ rollia ja koukuttavia pop-melodioita. Albumin loppupuolella yhtye yltyy jopa rouheaan blues rockiin, joka kuuluu kappaleissa ”Those Shoes” ja ”Teenage Jail”. 60-luvun garage rockille kunniaa tekevän, menevän biisin ”The Greeks Don’t Want No Freaks” jälkeen albumin päättää keskitempoinen balladi ”Sad Café”.

Eaglesin albumi ”The Long Run” oli kriitikoiden mukaan pettymys eikä yltänyt ”Hotel Californian” tasolle. Siitä huolimatta se myi kokonaiset seitsemän miljoonaa kappaletta. Albumi on melko epätasainen kappaleidensa kannalta ja epäilemättä huippukauden heikoin tuotos. Alkujaan tupla-albumiksi suunnitellulta levyltä välittyy hyvin se, että ideat ja mieleenpainuvat kappaleet olivat päässeet yhtyeeltä loppumaan. Albumilta kuitenkin löytyy muutamia loistavia biisejä, jotka syrjäyttävät heikoimmatkin kohdat, joita albumilla ei ole montaa. Kuitenkin huippuluokan kitarointi ja yhtyeen lauluvoima nostavat albumin osaksi 1970-luvun rockin parhaimmistoa.

Kommentoi julkaisua