Klassikko: Placebo – Placebo (1996)

Kirjoittanut Aleksi Parkkonen - 17.6.2016

Placebo täyttää tänä vuonna 20 vuotta ja niin teki tässä kuussa myös yhtyeen debyyttialbumi ”Placebo”. Tämä kolmen hengen yhtye, johon nykyisin kuuluvat Brian Molko, Stefan Oldson ja Matt Lunn, on yksi vaihtoehtorockin isoimpia nimiä. Molkon ja Oldsonin perustama yhtye julkaisi viimeisimmän albuminsa ”Loud Like Love” vuonna 2013, ja Placebon musiikki onkin muuttunut huomattavasti sitten debyyttialbumin.

”Placebo” sisältää kymmenisen kappaletta, joissa raskaammat ja kevyemmät biisit vuorottelevat. Albumi etenee jouhevasti, ja sitä jaksaa helposti kuunnella. Albumi alkaa räväkällä ”Come Homella”, joka on yhtyeen äänimaailmaan nähden kova rockralli. Vokalisti-kitaristi Molkon ääni on hentoinen eikä niin nariseva kuin albumin muutamalla muulla kappaleella. ”Teenage Angst” jatkaa vauhdikkaalla temmolla, vaikkei ylläkään edeltäjänsä tasolle. Kappaleen lyriikat ovat Placebolle tuttuun tapaan mielenkiintoiset eivätkä välttämättä aukea ensimmäisellä tai vielä toisellakaan kuuntelukerralla. Kun aikanaan aloin kuunnella Placeboa, kiinnitin huomiota siihen, että joidenkin kappaleiden nimet eivät esiinny kertosäkeissä. Itselleni tämä oli melkoinen shokki, koska olin kasvanut perinteisten rock-kappaleiden kanssa, joiden kertosäkeissä toistettiin vähintään kolme kertaa kappaleen nimi.

”Bionicissa” lyriikat ovat melko yksinkertaiset, mutta toimivat. Kappaleessa on tarttuva melodia ja useamman kerran toistuva, erikoinen kitarariffi, mutta silti kappale jää hiukan tylsän oloiseksi. ”36 Degrees” kuitenkin karistaa äskeisen kappaleen tylsyyden rippeet. Kappale alkaa kitarariffeillä ja laululla ja on selkeästi menevämpi teos, jossa kitarat ja rummut ilottelevat kappaleen loppupuolella. ”Nancy Boy” edustaa albumin rockimpaa puolta. Molko vaihtelee äänenvoimakkuuttaan kappaleessa, ja se onkin suhteellisen aggressiivinen teos. ”Nancy Boyssa” on asennetta, ja kappaleen haluaa kuunnella muita kovemmalla volyymilla.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

”I Know” alkaa verkkaisasti kitaran rämpyttelyllä, ja poikkeuksellisesti kappaleen nimi tulee lähes heti selville. Minuutin jälkeen kappale lähtee kunnolla liikkeelle, vaikka se ei ole niin menevä kuin albumin alkupään pari biisiä. ”I Know’ssa” Molkon ääni on nariseva, mikä saa varmasti jotkut kuulijat ärsyyntymään. ”Bruise Pristine” on jälleen turvallisempaa, tavallisempaa rockia. Kappale alkaa napakoilla riffeillä, ja kahden minuutin keston jälkeen kuullaan instrumentaalinen osuus, jonka jälkeen vauhdikkuus jatkuu kappaleen loppuun saakka.

Albumin kaksi viimeisintä raitaa ovat rauhallisempaa osastoa. ”Lady Of The Flowersissa” vokalisti-kitaristin laulu on lähes kuiskaavaa ja narisevaa, mikä sopii kappaleen apaattiseen tunnelmaan. Päätösraita ”Swallow” on äärimmäisen rauhallinen, ja sen tunnelma on jopa hämyisä. Lauluosuus ei varsinaisesti kuulosta laululta vaan enemmänkin puheelta, joka toistetaan nauhurista. Musiikki lakkaa viiden minuutin kohdalla, mutta itse kappale kestää vielä 17 minuuttia. ”Swallow’ssa” on täysin hiljainen osuus, joka kestää 15:30 saakka. Tämän jälkeen alkaa rauhallinen pianon säestämä melodia, joka hallitsee kappaletta loppuun saakka. Tällaiset ”välihiljaisuudet” eivät yllätä, jos Placebon tuotanto on tuttua. Vastaavanlainen kappale löytyy muun muassa ”Without You I’m Nothing” -albumilta.

”Placebo” on albumikokonaisuutena mielenkiintoinen kokemus, johon kannattaa tutustua. Mielestäni albumi ei yllä Placebon parhaimpiin, mutta kyseessä onkin debyyttialbumi, jossa omaa soundia on vasta etsitty. Silti albumia ei voi syyttää persoonattomuudesta, ja siitä saa kyllä hyvän käsityksen yhtyeen musiikista. Raskaammat ja kevyemmät kappaleet vuorottelevat miellyttävästi, ja albumi tuntuu eheltä kokonaisuudelta. Muutama heikompikin kappale albumille on eksynyt, mutta sillä on myös monta hyvää, ellei jopa erinomaista kappaletta.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen