”Pohjoisamerikkalaisen pikapunkin ydin” – Klassikkoarvostelussa D.O.A.:n 40-vuotias ”Hardcore ’81”
Kanadan punk-ylpeyden, D.O.A.:n toinen albumi ”Hardcore ’81” oli edeltävänä vuonna ilmestynyttä debyyttialbumiaan ”Something Better Changea” piirun verran agressiivisempi ja kimurantimpi. 22.4. 1981 julkaistu ”Hardcore ’81” ei vastoin nimeään ole musiikillisesti suoranaista hardcore punkia, mutta albumin nimestä kyseinen termi kiiri ja jäi lopulta käyttöön kuvaamaan tuota punk-musiikin erästä ankarinta tyylilajia.
Mainos päättyy
D.O.A.:n sittemmin punk- ja metallimaailmalla eri yhteyksissä tunnetuksi noussut rytmiryhmä on ytimekkäät 14 minuuttia kestävällä albumilla ilmiliekeissä. Myöhemmin 1980-luvulla Annihilatorin laulajana tunnetun basisti Randy Rampagen sekä Danzigin, Circle Jerksin ja Social Distortionin rumpalina sittemmin kunnostautuneen Chuck Biscuitsin aggressiivisen kimurantti ja tarkka rytmityö on aikansa punk rockin mittapuulla erittäin taidokasta yhteensoittoa. Kaikki tuo yhdistettynä laulaja-kitaristi Joe ”Shithead” Keithleyn sekä kitaristi Dave Greggin suoraviivaisesti soittamiin, punkahtaviin sointukiertoihin ja ylikierroksilla käyvän klassisen raskaan rockin elementeiltä tuoksahtavaan riffittelyyn ovat albumin ehdoton musiikillinen suola. Shitheadin pohjoisamerikkalaista hyvinvointiyhteiskuntaa inhorealistisen sarkastisesti havainnoivien, mutta saarnaamisen silti kaukaa kiertävien, lyhyiden tekstien myötä yhtyeen ilmaisu täytti omalta osaltaan sittemmin hardcoreksi nimetyn tyylilajin kriteerit. Keskimäärin reilun minuutin mittaiset kappaleet tukivat osaltaan myös tätä tematiikkaa.
Sähäkkänä riffitulituksena albumin käynnistävä yhtyeen nimibiisi ”D.O.A.” on instantti, ilmava korvamato. Duurissa rokkaava ”Unknown” ja Vancouverin punkkariyhteisön hankalasta vuokraisännästä kertova ”Slumlord” ovat tyylillisesti jo lähempänä uuden aallon punkin tiukaksi hiottua revittelyä. Albumin kirkkaimpiin onnistumisiin kuuluu erinomaisen tarttuva, hienosti kantavan rakenteen omaava ”I Don’t Give A Shit”, joka tuo mielen yhtyeen debyyttialbumin ug-hitin ”World War III”. A-puolen päättää huolella ördätty ja debatti pilaversio Led Zeppelinin ”Communication Breakdownista”.
Mainos päättyy
Sattumaa ei liene, että ”001 Losers’ Club” avaa B-puolen täsmätulituksen kuin piripäisenä Ledareina voimasointuja paiskoen, tiukasti rockaten. Sitäkin kiivaampi ”Fucked Up Babe” on anatomiansa puolesta varmasti toiminut innoittajana ainakin G.B.H.:n ”Sick Boy”:lle. ”Davy Crockett” – lasten länkkärilaulun teemaan epä-a-capellana laulettu ”Kenny Blister Song” tuo puolestaan riemukkaasti esiin yhtyeen kieli poskessa-mentaliteetin. ”Smash The Staten” ivailu sekasortoisen yhteiskunnan keskellä itsetuhoiselle (post-)punk-synkistelylle on parasta lajissaan.
”Hardcore ’81:n” kappaleiden vetovoimaisuus perustuu tehokkaiden sävellysten ja Shitheadin karismaattisen ulosannin lisäksi pitkälti Biscuitsin tarkkaan ja fyysiseen rumpalointiin. Voi myös helposti kuvitella, että mm. Slayerin ja Suicidal Tendenciesin Dave Lombardon sähäkästi groovaava, ultra-tiukka soittotyyli sähäköine virvelifilleineen tekee kunniaa Biscuitsin aikanaan varhaisilla D.O.A.-levyillä soittotaidollisesti kokonaan uudelle levelille nostamalle punk-rumpaloinnille.
Albumin päättää vimmaistakin vimmaisempi ”Waiting For You”, jonka Black Flag -henkinen pikakaahaus synkkine lyyrisine ajatuksineen naulaa albumin merkittäväksi palaksi Pohjois-Amerikan punk-historiaa. Voisi luonnehtia, että D.O.A.:n ”Hardcore ’81” on kovinta ydintä kaikelle sille, mikä nykyään määritetään termin ”’82-punk” alle.
Mainos päättyy
Vuonna 2019 ”Hardcore ’81” voitti ”Polaris Heritage” -yleisöäänestyksen palkinnon eräänä uraauurtavimpana kanadalaisena musiikkiteoksena.