Pohjoisesta ponnistava Temple Balls on tullut usein nimenä vastaan mutta valitettavasti olen aikaisemmin onnistunut missaamaan sen musiikillisen annin. Olen jostain kumman syystä yhdistänyt bändin mielessäni vahvasti klassisen 1980-luvun heavy metalin edustajaksi esimerkiksi Acceptin tyyliin. Bändin uuden ”Untamed”-levyn perusteella olen ollut vahvasti eksyksissä, mutta lienevät ne juuret silti versoneet sieltä menneiltä ajoilta. Temple Balls on kymmenen vuotta kestäneen uransa aikana ehtinyt olla melkoisessa myötätuulessa kiertäen maailmaa ja napaten palkintosijoja erilaisissa äänestyksissä. Kuultuani yhtyeen levyn en yhtään ihmettele, että niin on käynyt. Uskoisin, että ryhmän tie on vielä lujasti nousujohteinen.

Levyn kannessa kesyttämätön, kahlitsematon ja armottoman oloinen hemmo näyttää palavan temppelin edessä ilmeillään, että ”nyt on päällä menoa ja meininkiä”. Sama tunne tuli, kun levyn ensimmäiset soinnut räjähtivät eetteriin. Rauhallisen ja eteerisen alun jälkeen alkaa kehiin paukkua väriä, viritystä ja kipinöitä. Ei minkäänlaista havaintoa väsyneistä tai jämähtäneistä kasaritoisinnoista, joita olin mielessäni kuvitellut. Onneksi en ole puhunut niistä kenellekään, sillä nyt saisin hävetä silmät päästäni.

Avausraita ”Infinity” on energinen ja menevä kappale, joka kuvastaa raikkaudessaan hyvin koko levyn olemusta. Se on itsevarma, nöyristelemätön muttei kuitenkaan ylimielinen. Bändin biisit ovat hyviä, ja soittajat tietävät sen. Mahtipontisten soundien lisäksi huomio kiinnittyy hyviin laulusovituksiin melodioineen ja stemmoineen. Päävokalisti Arde hoitaa tonttinsa suvereenisti ja mielenkiintoisesti, ja hänen äänensä taipuu huolettomasti mihin vain, josta esimerkkinä vaikka ”Leap Of Faithin” kertosäkeen korkeat äänet.

Biiseissä viehättää kahleisiin juuttumaton joustavuus, soiton vapautuneisuus ja se, että yhtye on jaksanut nähdä vaivaa sovitusten kanssa. Yhtye on ollut kappaleissaan pääasiassa omavarainen lukuun ottamatta tuottaja Jona Teen apua muutamissa biiseissä. Hittimateriaalia ei levyltä puutu ja voisin kuvitella niin ”Kill The Voicen”, ”Distorted Emotionsin”, ”Hoist The Coloursin” ja ”Badlandsin” kertosäkeiden kaikuvan ympäri maailmaa niin yökerhojen tanssilattioilla kuin isoilla festareilla. ”Hoist The Coloursissa” on muuten erityisen jännä ja vangitseva tunnelma sanoituksia myöden. Biisien melodiat ovat tarttuvia, ja esimerkiksi ”Seven Seas Of Wonderin” intro on vallan huikea. Valloittavan energinen kokonaisuus kantaa loppuun asti, ja etenkin ”Badlandsissa” kitaristit Niko ja Jiri loistavat erityisesti. Muutenkin biisi on tulevaa klassikkokamaa. Kierrokset eivät hyydy edes viimeisessä ”The End” -kappaleessa.

Bändin sanoitukset eivät ole pelkästään kliseisiä kuvauksia bailaamisesta tai itsesäälissä rypeviä teiniangsteja, vaan niissä on oma jännä tvistinsä. Yhtye on löytänyt oman äänensä, ja teksteissä on hauskoja oivalluksia kuten ”Infinityssä” oleva ”no matter if the walls come down on me, it’s a cliche I can beat”.

Temple Balls vastaa ehdottomasti alkuvuoden mojovimmasta yllätyksestä. Tervemenoa valloittamaan maailmaa, sillä tulevaisuus näyttää kirkkaalta!

9/10

Kappalejärjestys:

1. Infinity
2. Kill The Voice
3. Distorted Emotions
4. Pauline
5. Ball And Chain
6. Leap Of Faith
7. Hoist The Colours
8. Seven Seas Of Wonder
9. Badlands
10. The End