Pohjoisesta laskettiin synkkä varjo vuosituhannen alkuun – Sentencedin Crimson 20 vuotta

Pohjois-Suomesta käsin operoinut Sentenced ilmestyi kuvioihin death metal -aallon mukana, ja yhtyeen debyytti ”Shadows Of The Past” oli perinteisempää kuolonkorinaa, mutta toinen albumi ”North From Here” henki jo aivan uudenlaista teknistä kylmyyttä. Kolmas kokopitkä ”Amok” laajensi yhtyeen ulosantia entisestään ja nosti yhtyeen aiempaa suurempaan tietoisuuteen ympäri maailmaa. ”Amokista” lähtien Sentenced kiersi ahkerasti myös ulkomailla.

Vuonna 1996 yhtyeen vokalisti Taneli Jarva jätti yllättäen pestinsä ja yhtye haki uutta keulakuvaa aina lehti-ilmoituksia myöden. Oululaisesta kuppilasta keulille löytyi raspiääninen Ville Laihiala, jonka laulaminen mahdollisti yhtyeelle melodisemman suunnan, johon yhtye oli muutenkin ollut matkalla. Kiertueet laajenivat ja suosio kasvoi Suomessakin kultalevykantaan. Laihialan kanssa äänitetyt ”Down” ja ”Frozen” olivat täynnä toinen toistaan hienompia biisejä.

Sekä ”Down” että ”Frozen” äänitettiin Saksassa Waldemar Sorychtan johdolla ja henkilökohtainen mielipiteeni on, että herran tuotanto ei tee millään tavalla oikeutta esimerkiksi ”Frozenin” biiseille. Soundit ovat ohuet niin kitaroita kuin rumpuja myöden ja soundillinen voima puuttuu. Ilmeisesti yhtyeelläkin oli jonkinlainen mielipide tähän, sillä seuraava levy haluttiin äänittää kotimaassa ja puikkoihin pestattiin Hiili Hiilesmaa, jonka luomat soundit olivat vakuuttaneet muun muassa HIM-yhtyeen esikoisella.

Kielellisistä haasteista huolimatta yhtye löysi yhteyden tuottajan kanssa, joka sai levylle aiotut kappaleet kuultavaksi perinteisellä c-kasetilla, jonka puolet sisälsivät ”Kusta” ja ”Paskaa”. Helsingissä äänitettyjen rumpujen myötä äänitykset siirtyivät pohjoiseen Tico-Tico-studiolle, jossa yhtye oli äänitellyt jo alkuajoista lähtien. Pohjoisessa saatettiin narulle niin kielisoittimia kuin laulukin. Noin kolmessa viikossa suoritetut äänitykset sujuivat pääsääntöisesti hyvin, vaikka välillä studion sisältä olikin päästävä haukkaamaan happea. Hiilesmaan tuotannossa yhtye oppi uusia jippoja niin muusikkoina kuin bändinä.

Levyn miksaus ja masterointi suoritettiin Helsingissä, ja levyn kuultua täytyy todeta, että soundien puolesta ainakin yhtyeen päätös toteuttaa levy osittain uuden tiimin kanssa oli täysin oikea. Levy soi raskaana, mutta silti ilmavana.

Jo avauskappale ”Bleed In My Arms” on oiva esimerkki tästä. Keskitempoisessa biisissä on raskaan oloinen tunnelma, mutta silti kitarat soivat ajoittain hyvinkin heleinä. Kappaleen teosta vastanneen Laihialan tuttu raspi on turvallisesti omalla paikallaan ja teksti on raadollinen kuvaus rakkaudesta, ja varsinkin herkän väliosan jälkeen loppuun kertosäkeistön melodiaan laulettu ”weep for promises which all died, a drop of tear for every lie, love forever torn away, I am only to cherish your pain” on yksinkertaisesti pysäyttävä. Kappaleen tarttuvuudesta tuntuu olevan hankala saada aluksi otetta, mutta äkkiä säkeistöjen sanat jäävät mieleen ja varsinkin kertosäkeen melodia tunkeutuu salakavalasti soimaan päähän.

Toisena soiva ”Home In Despair” jatkaa musiikillisesti samaa keskitempoa avausraidan kanssa, mutta on siunattu pääasiallisesti musiikista vastaavan Miika Tenkulan huikealla melodialla. Välillä yhtyeen soitto tuo kappaleessa mieleeni jopa hyvin kaukaisesti Red Hot Chili Peppersin, mutta vaikka sekin yhtye on kokenut kovia, en usko heidän osaavan ihan tämän kaltaista maailmantuskaa potea. Valtaosan yhtyeen biiseistä tekstittäneen kitaristi Sami Lopakan sanoissa on tunnustuksellinen totuus, sillä levyä läpeensä vaivaava lohduttomuus saa jonkinlaiset raamit Laihialan laulaessa, että ”and yet in some twisted way, I enjoy my misery”. Se on se perisuomalainen vellomisen taito ja epätoivossa olemisen turvallisuus, joka itselläkin aika ajoin nostaa päätään. Tietenkään ahdistus ei voi olla koskaan niin kova, etteikö pahin olisi vasta tulossa, kuten kappaleessa muistutetaan.

Kolmantena soiva ”Fragile” nousee itselleni yhdeksi levyn huippukohdista. Jälleen aluksi biisi tuntuu olevan rakennettu hyvin ohkaisista elementeistä, mutta viimeistään siinä vaiheessa, kun kertosäe pamahtaa eetteriin, on aika päästää itsesääli ja surkeus valloilleen. Loppujen lopuksi sävellys on hyvin tehokas kauneutta pursuavaa sooloa myöten ja lähes kuusi minuuttia lentävät ohi nopeasti revityillä siivillään. Jokainen, joka on parisuhteessa ollessaan astunut luvattua pidemmäksi ajaksi esimerkiksi korkin päälle, ymmärtää tämän laulun sanoman sekä sen herkkyyden. Laihiala lausuu säkeistöt rauhallisesti kuiskien, kuten kyseisessä olotilassa yleensä parempi on, kun ei kuitenkaan katumuksessaan parempaan pysty. En pysty liiaksi korostamaan biisin kertosäkeen tarttuvuutta ja päällekäyvyyttä. Sen edessä ei ole mahdollista kuin antautua, eikä sovi väheksyä myöskään Laihialan epätoivoa tihkuvaa suoritusta.

”No More Beating As One” on nimensä mukainen tarina siitä, kun toisen sydämenlyönnit loppuvat pysyvästi vihan ottaessa rakkautta voimakkaamman otteen. Kaikesta huolimatta rakkaus ei kuitenkaan kuole ja haudalla on hyvä käydä sydäntään purkamassa. Biisin terhakkaasta poljennosta, hienosta väliosasta ja tarttuvuudesta huolimatta niin kappaleen kuin levyn anti pysyy raskassoutuisena.

Vaan seuraavana kehiin isketty ”Broken” nostaa päänsä ylväästi pystyyn muun materiaalin joukosta sekä rivakimmalla temmolla että sellaisella kitaramelodialla, että oksat pystyyn. Rehellisesti täytyy myöntää, että ensimmäisen kerran kuultuna hilpeän oloinen kitaramelodia hämmensi kovasti. En ollut varma, että onko kyseessä jonkun joululaulun melodia vai muuten vain parodia jostain muusta laulusta, mutta paskat. Kyseessä on loppujen lopuksi kaikessa häpeilemättömyydessään ihan hiton kova ja tarttuva melodia. Säkeistöjen moniääniset lauluosuudet ovat myös loistavat, kitarat antavat loistavasti tilaa bassolle möyriä ja kertosäkeeseen Lopakka on osannut ladata juuri ne oikeat sanat miltä elämä on useasti itsellekin maistunut ja tuntunut. Levyn ehdoton valopilkku kaikessa elämisen hankaluudessaan.

Levyn pilottina julkaistu ”Killing Me Killing You” lienee noussut albumin tunnetuimmaksi kappaleeksi. Osasyynä varmasti Jäämeren kupeessa kuvattu hyinen video, joka todella sinertää huulet kotisohvallakin. Toisaalta biisi on myös äärimmäisen tarttuva ja melodialtaan kaunis, olematta kuitenkaan mitenkään siirappinen. Hauskan sanaväännöksen nimessään sisältävän biisin teemana on rakkaus ja sen menettäminen, kuten usean kappaleen teemana tällä levyllä.

”Dead Moon Rising” on jälleen salakavala sävellys. Alkuaan tuntuu, että biisissä ei sinällään ole mitään erikoista, mutta niin se vain hiipii alitajuntaan kummittelemaan. Ikään kuin biisi olisi kuunneltava uudestaan, koska mieleen ei jäänyt mitään erikoista. Silti uudelleen kuunnellessaan osaa sanat ulkoa, melodian ja jokaisen rummun lyönnin. Jännä biisi kaiken kaikkiaan ja nainen on päässyt näissäkin lyriikoissa pääosaan.

Seuraavana pääosaan päästetään nestemäinen jumalatar, jolla on käsittämättömän suuret voimat. Nuo voimat tulivat myös Sentencedille tutuksi vuosien varrella. Illan rakastajatar voi olla aamun kuolema. Suomi on perinteinen juomalaulujen maa, ja ”The River”-biisissä antaudutaan myös virran (viinan) viemäksi, mutta ei tämä näkökulma ihan perinteinen ole. Juotava on, koska ei ole vaihtoehtoja. Aiheen vastapainoksi sävellys on ilmava ja joen lailla kevyesti eteenpäin kannatteleva. Melodian ja sävellyksen myötä biisi olisi helposti kuviteltavissa soivan radioissa ympäri maailman, mutta ehkä maailmalla ei niin tarkkaan ymmärrettäisi tekstin merkitystä ihmisen sielunmaisemassa. Plussaa on annettava myös hienosti kokonaisuutta täydentävistä kosketinsoittimista, jotka vievät ajatukset unenomaisiin visioihin. Biisi kieltämättä saa kuulemaan joen kutsun.

Levyn loppukolmikkoa ”One More Day”, ”With Bitterness And Joy” ja “My Slowing Heart” pidän jotenkin toistensa veljeksinä, tai vähintään serkkuina.

”One More Day” kulkee rauhallisena todeten, että rakkaus on kadonnut, kaikki on paskaa (toki tämäkin kääntyy toisinpäin, kuten tunnemyrkyissä kuuluukin) ja toiveena olisi edes kerran vielä kokea tuo rakkauden puhdistava voima. Biisissä basisti Sami Kukkohovin taidot pääsevät hyvin esille ja se on omiaan luomaan erilaista tunnelmaa kappaleeseen. Muutenkin on myönnettävä, että Kukkohovi ja basso ovat ilahduttavan kuuluvilla ja merkittävässä roolissa ”Crimsonilla”.

”With Bitterness And Joy” kulkee raskaana kuin krapula helleaamuna, ja toisaalta ilmeisimmin kuolettavaa sairautta kuvaava kappale ei ole muutenkaan mikään iloinen sunnuntairallatus. Kappaleessa tosin poikkeuksellisesti kuvataan pelkän kuoleman toiveen lisäksi, että elämä on sittenkin antanut paljon ja hyvät hetket ovat olleet sen arvoisia. Senpä vuoksi kai biisin ristiriitaa kuvaava nimi on vallan osuva.

Albumin päättävä ”My Slowing Heart” ei sävellyksenä hirveästi poikkea parista edellisestä, ja basso potkii oikein mukavasti tässäkin kappaleessa. Biisissä pyyhe heitetään lopullisesti kehään ja kaiken annettuaan peli on ohi. Kappale kulkee kuin höyryjuna varmana eteenpäin, kuin ajaen varmana kohti lopullista ja väistämätöntä kohtaloa.

”Crimson” jatkoi nimenä yhtyeen ”Amokilta” tavaksi muodostunutta yhtä sanaa, ja kitaristi Lopakan mukaan sanan tarkoitus oli enemmän kattaa levyn tunnelmaa kuin niinkään kuvata värimaailmaa. Monissa ihmisissä hämmennystä aiheuttaneet levyn kannet alleviivaavat oivasti tuota värimaailma-vaihtoehtoa. Huolimatta siitä, että esimerkiksi Dark Tranquillity -yhtyeestä tutun Niklas Sundinin luomissa kansissa kuvasto on kieltämättä hieman oudohko, niin kyllä ne minun mielestäni ihan näyttävät kannet ovat.

Levyn loputtua on melkoisen jyrätty olo. Tunnelma on alati raskas eikä levyn sisältö juurikaan suo hengähdystaukoa. Yhtyeelle tyypillinen musta huumorikin loistaa poissaolollaan, kaikenlainen toivo on kadonnut ja tunnelma on itsesäälissä rypemisen myötä perin lohduton.

Mielestäni yhtyeen sävelkynä ei ollut tämän levyn aikaan aivan terävimmässä kunnossa ja olemus kokonaisuutena on jotenkin väsynyt. Joka tapauksessa levy ampaisi ilmestyessään listaykköseksi myyden nopeasti viisinumeroisia lukuja. Huolimatta siitä, että levy on raskas kokemus eikä sen pariin tule aina ensimmäisenä yhtyeen katalogista tartuttua, tärkeä paikka levyllä on sekä yhtyeen historiassa että omassani. Bändi itsekin on ilmaissut jonkinlaista tyytymättömyyttään levyyn jälkeenpäin, joten ehkä levyn merkitys on bändillekin odotettua suurempi, sillä seuraavalle levylle ”Crimsonia” vaivanneet taudit oli korjattu ryhdikkäästi. ”Crimsonilla” yhtyeen polku on kuitenkin johdonmukainen, kokonaisuus on erilainen muihin levyihin verrattuna ja vaikka suunta ei kehityksestä huolimatta ole ehkä täysin selvä, niin ainakaan itsensä ilmaisussa ei ole jääty paikoilleen polkemaan. Ainahan sivupoluillakin on käytävä, että voi nähdä asioita suuremmassa mittakaavassa. Sanoisin, että oikea levy oikeaan hetkeen. Itselleni levyn soundimaailma ja kappaleet tuovat elävästi mieleen sen hetkisen elämäntilanteen ja ajan, jolloin tammikuussakin oli vielä talvi. Levyllä on ehdottomasti oma tärkeä paikkansa sydämessäni. Joensuulaisessa levykaupassa opiskelumatkalla kuultuna levy aiheutti itsessäni ensin hieman hämmennystä, mutta lopulta ex-anopin plussakortin turvin Anttilasta haettu levy tunki itsensä väkisin ihon alle ja osaksi elämäni soundtrackia. ”Crimson”, tuo erilainen klassikko.

Kommentoi julkaisua