Pohjoismaiset rokkicowboyt vierailulla – Sólstafir Tampereella

Islantilainen post-rock -yhtye Sólstafir on ehdottomasti tuttu näky Suomessa. Viimeisten noin kymmenen vuoden aikana, vuodesta 2009 lähtien, bändi on nähty täällä lähes joka vuosi, joinakin pariinkin otteeseen. Vaikka bändi on oman viimeisen kertani – Provinssirock vuosimallia 2013 – jälkeen palannut tänne kuuteen otteeseen, en ole päätynyt heitä näkemään, osittain henkilökohtaisistakin syistä. Mahdollisuuksia on tullut ja mennyt, mutta nyt asiaan oli tehtävä muutos.

Mielestäni se lupailee aina hyvää keikkafiilistä, jos liput myydään loppuun hyvissä ajoin ennen iltaa. Tampereen keikan lipuille kävi juuri näin hyvinkin pian keikan julkistuksen jälkeen, joten odotin iltaa tämän suhteen innolla. Toki loppuunmyyty sali tarkoittaa myös tungosta, ja kameran kanssa paikalla ollessa se saattaa kostautua pahasti (etenkin, kun en ole mikään maailman pisin), mutta paikalle aidosti halunneista välittyy niin vahva fiilis verrattuna ”tämmönen ois, kaipa vois mennä” -yleisöön. Paikalla olleen muutaman sadan paitakirjoa katsellessa olikin harvinaisen selvää, keitä oltiin odotettu kolmisen kuukautta.

Saavuin itse paikalle ykköslämppäri Louise Lemónin lopetellessa settiään. En tiennyt iltaa edeltävään viikkoon asti, että lämppäreitä edes olisi, mutta halusin kuitenkin käydä heidät mielenkiinnosta katsastamassa. Tuntuisi hyvin helpolta heittää kattaukseen bändejä, jotka veivaavat samanlaista tunnelmallista melua kuin pääbändi, mutta arvostan kovasti hieman erilaisempaa otetta tässä.

Toki Lemón lämppäriksi sopi, sitä en muutaman näkemäni kappaleen perusteella lähtisi ainakaan kiistämään. Laulajan ja hänen bändinsä soittama tunnelmallinen ja synkähkö pop toimi ihan mukavana alkuna illalle, vaikkei se mitään kovin tunnelmanystyröitä hivelevää materiaalia ollutkaan. Pikagooglailun myötä löysin genrenimen ”death-gospel”, mutta mielestäni tämä termi toimisi paremmin kuvailemaan esimerkiksi Chelsea Wolfea. Lemónin musiikki ja esiintyminen ei ainakaan hirvittävän mystiseltä tai gospel-henkiseltä tuntunut, sillä hän tuntui kovasti keskittyvän siihen, että yleisö löytäisi hänestä samaistuttavan hahmon kyselemällä aina tuon tuosta yleisön menosta. Mielestäni tällainen ”mystinen tittelihahmo” -musiikki toimii juuri parhaiten pitämällä keulahahmon jokseenkin mysteerisenä ja etäisenä, eikä sellainen välittynyt juuri lainkaan näkemästäni. Ihan hyvä bändi Lemón sinänsä oli, mutta ymmärrän myös päätöksen sijoittaa sen ensimmäiseksi lämppäriksi.

 

Huomattavasti mielenkiintoisemman lämppärin virkaa toimitti islantilainen Árstíðir. Tämä kävi erittäin selväksi heti bändin aloittaessa. Yhtyeen keskeisimmät tekijät Gunnar Már Jakobsson, Ragnar Ólafsson ja Daniel Auðunsson nousivat lavalle esittämään a cappellana lyhyen hymnin, jonka aikana en tainnut kuulla kenenkään piipahtavan alati täyttyvässä Klubissa. Hymnin päätteeksi kolme laulajaa, sekä bändin mukana kiertävä sellisti, siirtyivät soittimiensa luo ja aloittivat varsinaisen shown – kaunis hymni oli kuitenkin ”vain äänenavaus”.

 

Siinä missä Lemónin keikalla näkemäni kärsi hieman esiintyjän etäisyyden puutteesta, Árstíðirin kohdalla tämä toimi järkyttävän hyvin bändin hyödyksi. Bändin jäsenistä uhkuva symppishenki kantoi rauhallista ja lauluharmoniavetoista folkia eteenpäin mahtavasti, ja yhtyeen muut vaikutteet kamaripopista pitivät homman kiinnostavana loppuun asti. Islanti on tullut tunnetuksi tunnelmallisesta ja eteerisestä musiikistaan, ja on mahtavaa nähdä maan edustettavan muussakin muodossa kuin metallin.

Ainoa keksimäni miinus Árstíðirin keikasta tuli vastaan sillä hetkellä, kun se esitteli Sólstafirin rumpali Hallgrímur Hallgrímssonin, joka nousi rumpujen taakse komppaamaan bändiä muutaman kappaleen ajaksi. Jotenkin suuri osa tuosta yhtyeen symppishengestä ja akustisesta läheisyydestä kärsi hieman ulkopuolisen rumpalin saapuessa, sillä huomio ei enää keskittynyt yksinomaan jäsenten soittoon ja yhteisharmoniaan. Ei Hallgrímsson surkeakaan toki ollut, mutta hänen ilmestymistään edeltävät kappaleet olivat olleet niin silkkaa autuutta, että mukaan napatut rummut rikkoivat tätä mielentilaa hieman. Mielestäni parhaiten tämä olisi saattanut toimia, jos rumpali olisi noussut mukaan vain viimeisen kappaleen ajaksi, sillä perkussiota kuitenkin kuultiin jo aiemmin taustanauhojen muodossa. En ole muutenkaan näkemäni perusteella kovin varma siitä, että Hallgrímsson olisi ollut kovin varautunut esiintymiseen, sillä setin lopettanut ”Shades” tuntui ainakin alkuun takkuilevan huolella.

Hieman yhdeksän jälkeen oli Sólstafirin aika. Tutustuin itse bändiin sen viiden vuoden takaisella Provinssi-keikalla, vaikka olinkin kuullut yhtyeestä puhetta jo pari vuotta aiemmin julkastun, kovasti kehutun ”Svartir Sandar”-levyn myötä. Etäännyin kuitenkin bändistä melkoisesti kuultuani sen entisen rumpalin Guðmundur Óli Pálmasonin erottamisesta juuri ennen Euroopan-kiertuetta. Sólstafir oli kuitenkin aikoinaan kasvamassa yhdeksi suosikeistani, joten Klubille sisään astuessani olin hyvin ristiriitaisin mielin paikalla.

”Köld”-levyn ”78 Days in the Desertin” aloittaessa bändin setin mieleni empi vielä hetken. Punavalon takia kuvistani tuli heti alkuun järkyttävää sontaa, ja koko tilanne tuntui paljon vaivaannuttavammalta kuin keikan koskaan pitäisi. Lämpenin tilanteelle kuitenkin hetki hetkeltä, ja keikka pääsi kunnolla alkuun setin toisen kappaleen aikana, kun bändi siirtyi ”Köld”-levyn nimikkokappaleeseen. ”Köld” oli kolmella kappaleella melko vahvasti illan settilistassa esillä, vaikkei luonnollisesti yhtä vahvasti kuin bändin viime vuonna julkaisema ”Berdreyminn”. Materiaalia kuultiin näiden ohella luonnollisesti yhtyeen lähes jokaiselta levyltä lukuun ottamatta ”Í Blóði og Anda”-debyyttiä, jolta bändi ei sen kummemmin kappaleita ole hetkeen tainnut soitella.

Ymmärrän nyt oikein hyvin, miksi Jyväskylän keikalle aluksi menossa ollut, mutta valitettavasti estynyt toimittajamme oli asiasta niin harmissaan. Post-rock/metal/humppa on ehdottomasti tunteita eniten pintaan nostattavia musiikkilajeja, ja sitä voisi lähteä kappaletolkulla vertaamaan kirjallisuuteen. Retorisiin keinoihin paneutumisen sijaan koko helahoidon voi tiivistää laulaja Aðalbjörn ”Addi” Tryggvasonin esiintymiseen ja ulosantiin – harva esiintyjä soittaa näin antaumuksella, puhumattakaan hänen tunnistettavasta ja häkellyttävästä äänenkäytöstään. ”Köld” ei ehkä alkanut täydellisesti, mutta keikan edetessä Tryggvasonin ääni nousi levysuoritusten tasolle, ja jopa niiden yli.

Tryggvason ehdottomasti on bändin keulahahmo, ryhmää eteenpäin johtava ”pohjoislonercowboy”, mutta hänkään ei olisi mitään ilman yhtyeen muiden jäsenten hiljaista tukea. Kitaristi Sæþór Maríus ”Pjúddi” Sæþórsson ja basisti Svavar ”Svabbi” Austmann eivät ehkä ole maailman äänekkäimpiä lavalla, mutta heidän hiljaiset olemuksensa korostavat Tryggvasonin taiteilijasielua rankasti. Sæþórsson pysytteli melko visusti omalla puolellaan lavaa lierihattu päässään, kun taas Austmann poukkoili ympäri lavaa tunnusmerkkiletteineen tuon tuosta, tanssahdellen musiikin mukana. Rumpali Hallgrímsson ja itselleni tuntematon taustakiipparisti jäivät musiikissa melko vahvasti taka-alalle, mutta pakollisen ”Fjara”-hitin aikana mysteerisoittaja lauloi loppuvaiheen taustalauluja yllättävänkin antaumuksella. Bändin musiikki saattaa vaikuttaa levyllä pääpuolin hyvin melankoliselta, mutta kuunnellessa kappaleita lavalta soitettuna niille muodostuu oma toiveikas tunnelmansa.

Bändin aloitellessa keikkansa totutusti lopettavaa ”Goddess of the Ages” -kappaletta ja Tryggvasonin astuessa lavalta halailemaan yleisöä huomasin ajan kulkeneen oudon nopeasti. Vaatii aika paljon, että loppupeleissä melko pitkiä biisejä soittava bändi saa pisimmillään yli kymmenen minuutin kappaleensa tuntumaan puolelta siitä. On se jo jotain, kun lähes kahden tunnin keikka tuntuu tunnilta, ja olisin mielelläni kuullut vielä pari kappaletta lisää. Poistuin paikalta tyytyväisenä, ja voinkin helposti nostaa tämän illan yhdeksi vuoden parhaista keikoista.

En pääse kuitenkaan yli yhdestä ajatuksesta: toivottavasti Pálmasonilla menee hyvin.

 

Voit katsoa illan kuvagallerian tästä.

 

Settilista:

1. 78 Days in the Desert
2. Köld
3. Silfur-Refur
4. Ísafold
5. Ótta
6. Ljósfari
7. Hula
8. Svartir Sandar

Encore:
9. Fjara
10. Bláfjall
11. Goddess of the Ages

Teksti ja kuvat: Thomas Frankton

Kommentit