Pohjoista puhuria länsinaapurista – In Flames, Arch Enemy ja Soilwork Helsingissä 5.11.

Tiistai 5.11. oli merkittävä päivä varmaan monellakin tapaa, mutta ainakin kaksi niistä tulee välittömästi mieleen. Atlantin valtameren tuolla puolen käytiin vähän jokaisessa tuutissa hypetetyt presidentinvaalit, ja tällä puolen taas kolmen kovan ruotsalaisen eli Soilworkin, Arch Enemyn ja In Flamesin yhteiskiertue huipentui Helsingin jäähalliin. Bändikolmikko kiersi Eurooppaa noin kuukauden päivät ja turneen kahdeskymmenesviides ja viimeinen keikka paikantui Helsingin jäähallille.

Ennen keikkaa tapahtumajärjestäjät olivat opastaneet ihmisiä sosiaalisen median kanavilla tulemaan paikalle ajoissa, ja saapuessani jäähallille puoli seitsemän jälkeen illalla huomasin, että viesti oli otettu vastaan avosylin. Jono jäähallin sisäänkäynnille oli jäätävä ja monta samanmoista löytyi sisältäkin ihmisten jonottaessa samaan aikaan narikkaan, myyntipöydille, vessoihin ja baaritiskeille. Jos tavan keikkakävijää eivät lämppärit kiinnosta, niin vähänpä on iloa keikkapaikalle aikaisin saapumisesta. Ryysis mikä ryysis, ajoittuu se sitten alku- tai loppuiltaan. 

Lämppäribändin osa oli tällä kertaa langennut Soilworkille. Esiintyjät taustajoukkoineen olivat päätyneet sellaiseen ratkaisuun, että tarkkojen aikataulujen sijaan ennakkoon ilmoitettiin vain ensimmäisen yhtyeen aloitusaika ja tapahtuman päättymisen arvioitu kellonlyömä. Ehkä tällä haluttiin välttää tilanne, että porukka saapuisi paikalle vain omaa suosikkiaan katsomaan, tai sitten Arch Enemy ja In Flames halusivat jättää mahdollisuuden arpoa viime tingassa kumpi vetäisi viimeisenä. Varmaa nimittäin oli, että kolmikosta In Flames, Arch Enemy ja Soilwork viimeksi mainittu soittaisi pienimpänä nimenä ensimmäisenä. 

Asetelma oli sikäli harmillinen, että illan orkestereista nimenomaan Soilwork oli itselleni läheisin ja mieluisin tuttavuus, ja olisin kernaasti todistanut bändiltä täyden setin koko juhlan loppuhuipennukseksi. Tällä kertaa oli tyytyminen reiluun puoleen tuntiin ja yhdeksään biisiin, jotka menivätkin aivan hujauksessa. Näin Soilworkin edellisen kerran livenä alkukesästä 2022, jolloin orkesteri oli mainion ”Övergivenheten”-albuminsa julkaisun kynnyksellä. Runsaat kaksi vuotta myöhemmin yhtye on jälleen uuden äärellä, kun viimeisimmän albumin kiertueet on kierretty ja yhtyeen viime vuosien keskeisin biisinkirjoittaja David Andersson on siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Nordiksen lauteilla Soilwork kuitenkin näytti ja kuulosti oikein elinvoimaiselta ja settiin upotettu uusi kappale ”Spirit Of No Return” antoi sekin lupaavahkon vaikutelman bändin nykyisestä biisinkirjoitustasosta. Soilworkin viime vuosien musiikillisen johtajan poismenosta huolimatta pumpussa tuntuu olevan vahva tekemisen meininki ja vakaa usko tulevaan, mikä valaa toiveita myös fanikuntaan yhtyeen valoisasta jatkosta.

Puolisen tuntia Soilworkin jälkeen muutamaa astetta isompi tekijä Arch Enemy pääsi ääneen. Jos yleisö oli ollut vähän flegmaattinen Soilworkin aikana, nähtiin ponnettomuutta Arch Enemyn aikana lähinnä lavalla, jos sielläkään. Tiedä vaikka alkaisin olla jo turhan parkkiintunut kriitikko, mutta omiin silmiini Arch Enemy näytti lavalla jokseenkin vaisulta, mikä ei kuukauden tiiviin keikkarupeaman jälkeen olekaan mikään ihme. Soitto soi ihan passelisti ja laulaja Alissa White-Gluz jaksoi käyskennellä pitkin lavaa totutun kissamaiseen tyyliinsä, mutta jotenkin bändin otteista huokui tietty matalaenergisyys. Yleisö joka tapauksessa otti keikasta kaiken irti ja laajat circle pitit irtosivat tämän tästä ilman erillistä käskyä bändin taholta. Soilworkin tavoin myös Arch Enemy esitteli uunituoretta materiaalia, ja ensi maaliskuussa ilmestyvältä ”Blood Dynasty” -albumilta kuultiin kappaleet ”Dream Stealer” ja ”Liars & Thieves”. Nämä eivät sitä suurinta hurmosta yleisössä herättäneet, mutta eiköhän tilanne ole toinen ajan kanssa biisien saadessa rauhassa kasvaa osaksi Arch Enemyn kaanonia. 

Siinä missä Arch Enemyn ja Soilworkin välinen tavaroiden vaihto ja soitinten viritys sujui verrattain sukkelasti, antoi illan pääesiintyjä In Flames odottaa itseään lähes tuskastuttavan pitkään. Yleisö oli huippuunsa virittynyt jo kauan ennen keikan alkua, ja permannolla tunnelma ehti jopa latistua ennen kuin hallin valot sammuivat keikan alkamisen merkiksi. Luonnollisesti kaikki oli anteeksi annettu heti, kun setin käynnistäneen ”Cloud Connected” -hitin ensisävelet kajahtivat ilmoille. Heti perään soitetut ”Take This Life” ja ”Deliver Us” pitivät huolen, ettei intensiteetti yleisössä laskenut milliäkään niistä korkeuksista, joihin se oli heti kättelyssä ampaissut. Vuoden 2014 ”Siren Charmsia” edustanut ”Paralyzed” käynnisti pienen suvantovaiheen, joka päättyi viimeistään ”Triggerin” tullessa soittovuoroon. Viimeksi mainitussa kappaleessa Soilwork-solisti Björn Strid tuli Anders Fridénin aisapariksi laulamaan biisin kertosäettä. Tempaus oli kiitettävän veljellinen kädenojennus pääesiintyjältä lämppäribändille, jonka laulaja pääsi ansaitusti kokemaan täyteen ahdetulle jäähallille esiintymisen. 

In Flamesin keikka lipui loogiseen loppuunsa takuuvarmojen täsmäiskujen saattelemana. Loppua kohden bändin viivästynyt aloitus kostautui toden teolla, kun kauempaa saapuneiden keikkailo vesittyi kellon vilkuiluun ja illan viimeisten julkisten kulkupelien aikataulujen pähkäilyyn. Keikan viimeisten vaiheiden suurimmaksi anniksi jäi laulajan ilmoitus, että In Flames palaa Suomeen ensi kesänä ainakin Tuska- ja Provinssirock-festareille. 

Yksikään illan kolmesta ruotsimetallin lippulaivasta ei soittanut huonoa keikkaa. Jokaiselta vain tuntui puuttuvan se paras puhti, kun yhtye toisensa jälkeen antoi mukiinmenevän perussuorituksen, vaan ei läheskään parasta, mitä itse olen näiltä bändeiltä todistanut. Ehkäpä ongelma onkin osittain siinä, että olen yksinkertaisesti nähnyt Soilworkin, Arch Enemyn ja In Flamesin jo liian monta kertaa. Varsinkin kaksi jälkimmäistä esiintyjää olivat ne nyt ensi kertaa kokeneille varmasti päräyttävämpi kokemus. Joka tapauksessa kolmen kovan ruotsalaisen ”Rising from the North” -nimellä kulkeneen kiertueen viimeinen keikka oli loppuhuipennuksen sijaan pikemminkin huojentunut huokaus, kun kolmen orkesterin jäsenistö taustajoukkoineen pääsi kuukauden rupeaman jälkeen ansaitulle vapaalle.

Kuvat: Väinö Huusko/ Huuskophotos