Polanski

Kirjoittanut Arto Mäenpää - 3.11.2014

polanski_promoEnsin oli Fugues, sitten Dragging Spoons ja viimeisimpänä Polanski Tried to Buy my Mother, joka on sittemmin typistetty tylsäksi Polanskiksi. Vuodet ovat kuluneet, mutta kitaristidynamo Anttoni Pikkarainen – Kalle Loimula puksuttaa eteenpäin ja pelin nimenä on edelleen grungella maustettu alternative rock. Mikä sai monien demojen ja miehistövaihdosten jälkeen vielä uskomaan, että kyllä pitkäsoitonkin aika koittaa?

Anttoni (laulu/kitara): Kasvaminen, kypsytys ja ymmärrys haluamasi musiikin tekemistä kohtaan ottavat oman aikansa. Vaikka toiset on ilmiömäisiä artisteja jo teini-iässä, mulla kesti helvetin kauan, ennen kuin olin valmis ilmaisemaan itseäni tavalla, jonka olin pienestä pitäen kuvitellut. Ihan vain sen takia, ettei taitoa ollut saman tien, se piti repiä kivikasojen alta. Muut bändin jäsenet olisivat olleet valmiita tämän levyn tekoon jo vuosia sitten. Tällä kertaa piti odottaa, että yksi meistä neljästä löytää itsensä.

Jos oikein muistan, kävitte Fugues-perioidilla tapaamassa mm. HIM:inkin takapiruna toiminutta musiikkimoguli Asko Kallosta jossain showcase-luonteisessa hässäkässä. Mites siinä kävi?

– Todellakin käytiin! Oltiin teinejä ja mentiin Jyväskylään kuunnelluttamaan Askolle ja kolmelle muulle arvioijalle meidän senaikaista demoa. No hitto, sehän meni hyvin, kun yks ”tuomariston” jäsenistä huikkas Kalloselle: ”Eiks tää oo nyt tässä, Asko?” Ne olivat siis etsimässä uutta rokkibändiä uudelle HMC-levymerkilleen, ettei HIMin ois tarvinnu olla siellä ihan yksin. Kallonen totes, ettei oikein vielä lähe, ja pyys lähettämään kaikki tulevaisuuden nauhotteet heidän suuntaansa. Kun Kallen kanssa näiden lukuisten katkerien vuosien jälkeen on vihdoin päästy yli Jyväskylän ”läheltä piti” -tapahtumasta, on aika helppo yhtyä herra Kallosen portit sulkevaan viisauteen. Eihän se todellakaan ollut lähellekään valmista. Bleak -bändi vei sen paikan, joten aika näytti myös, miten hyvin se toimi niille.

Ei ole Kallosen suuntaan huudeltu viime aikoina, että vieläkö muistat nämä takkutukat?

– Sen verran tapaus jätti nuoreen mieheen jälkensä, että kyllä Kalloselle on lähtenyt kaikki nauhoitettu promomateriaali sen jälkeen. Mut eipä sieltä suunnasta ole paljoa kuulunut, mikä on ihan ymmärrettävää, kun on aikuisten oikeitakin töitä tehtävänä. Näiden ihmisten tavoittaminen on kuin vankilasta yrittäis karata: varmasti mahdollista, mutta käytännössä toivotonta, vaikka niitä legendoja onnistuneista kuulee silloin tällöin. Kyllä ne vielä joskus taas tajuaa. Se ei vaan ole niiden prioriteetti nyt, kun rahaa tehdään tuotteilla, joiden tiedetään varmuudella tuovan tarpeeksi taloudellisia satsauksia takaisin sisään. Ja senkin ne tuntuu sössivän. Kysy vaikka Katri Helenalta.

Asko eivätkä muutkaan levy-yhtiöiden edustajat lämmenneet tällä kierroksella levytysdiilille, ja näin päädyttiin omakustanneratkaisuun. Suomen grunge-jumala Mikko Herrasen kammiossa haudutettu ”Between This and Hate” -älppäri on laskettu vihdoin vapauteen, ja se on onnistunut keräämään pisteitä vahvasti huokuvasta Seattle-soundista aina Jenkkilöitä myöten. Levyhän ennätettiin jo kertaalleen nauhoittaa, mutta asiat eivät menneet kuin Strömsössä eikä ensimmäinen vedos nähnyt päivänvaloa.

– Tuotannollisista sekä myös henkilökohtaisista syistä jouduttiin levyn tekeminen keskeyttämään. Se ei todellakaan ollut meille helppo ratkaisu, varsinkin kun kaikki oli jo nauhotettu ja liian paljon niihin sessioihin panostettu. Kun siitä shokista selvittiin, oli selvää, että tää levy on saatava tehtyä uudestaan, pian. Peräsimeen löytyi Mikko, joka oli vahvasti sitä mieltä, että pojat ovat turhaan kikkailleet menemään, kun ainut oikea ratkasu bändin tuottajaksi on koko ajan ollut hän itse. Meillä on jokseenkin vahvat Mikkeli-siteet tässä bändissä, ja Mikko taas on Otavan miehiä, joten kaveri saatiin naarattua esiin yhteisten tuttujen kautta helposti. Herrasen into meitä kohtaan sai koko bändin syttymään uudelleen, mikä kuuluu levyllä. Saatiin tavallaan vielä kerran mahdollisuus sovittaa biisejä muotoon, joka sopi meille paremmin. Herrasesta oli todella iso apu meille biisien syvimpien olemusten löytämisessä. Lopputulos on vahvempaa, parempaa ja kypsempää Polanskia.

Chris Cornellin ja Kim Thayilin (Soundgarden) kitaramelodiat yhdistettynä Scott Weilandin (Stone Temple Pilots) sekä Brandon Boydin (Incubus) vokaalimaneereihin. Nämä assosiaatiot nousevat päällimmäisenä mieleeni Polanskin tasavahvan ja sopivan dynaamisen, reilun kolmivarttisen ryöpytyksen jälkeen. Jos Polanski on munattomien taiderokkarien päälle räkivä kakara, niin ketkä ovat tämän nulikan vanhemmat ja yhtä paha kaksoisveli?

Polanski on alkoholisoituneen eroperheen huostaanotettu kasvatti, jonka vähintäänkin yhtä paha kaksoisveli myytiin toiseen perheeseen suoraan synnytyssalista. Nimiä mainitsematta Black Sabbath, Led Zeppelin, Nirvana ja Zappa eivät välttämättä ole parhaita nuoren miehen kasvatteja. Eli kauan odotettu jälleennäkeminen kadonneen veljen kanssa on toivottavasti vielä luvassa. Ainakin sitä on odotettu.

Nyt kun kiekko on luukutettu jo yli kolmekymmentä kertaa läpi eikä skip-nappiinkaan ole tarvinnut (vielä) turvautua, niin ainoa asia, jota olen jäänyt kaipaamaan, on se teidän ”Blackhole Sun”, ”Man in the Box” tai ”Sex Type Thing”

– Pirtelöä voi imeä pillillä, liha taas vaatii pientä pureskelua. ”Blackhole Sun” oli Soundgardenin neljännellä levyllä. ”Man in the Box” taas seurasi Alice in Chainsin lopullista irtautumista glam rockista. ”Sex Type Thing” -kappaleen nimi puhuu jo liiankin paljon omasta puolestaan, joten annetaan armon käydä oikeudessa. Polanskin kynä on vasta teroitettu ymmärryksellä, ettei ilman potentiaalista radiohittiä ole unelmaa shamppanjasta ja poreammeista. Joten kyllä se kappale on väkisinkin tulossa nyt, kun ymmärtää, mitä se ei ainakaan vaadi. Harmillista on, ettei me osattu arvostaa musiikillisen korvamadon olemuksen tärkeyttä vielä tällä levyllä. Spinefarmin Eugelle terveiset. Ehkä joudutaan kaikki jatkamaan päiväduuneja vielä jonkin aikaa. Mutta jostain ihmeen syystä tällä levyllä on kuitenkin kyky pysyä siellä soittimessa. Ehkä totuus on hautautunu vähän syvemmälle.

Sitä matoa odotellessa. Onko uusia ässiä jo hihassa odottamassa biisien suhteen?

– Kyllä uutta materiaalia on jo about levyllisen verran. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, niin kuin meillä päin on aina tapana mennä, päästään uusia biisejä testaamaan ens kesän festareilla ennen katakombeihin kaivautumista. Sulatellaan nyt  kuitenkin hetki ”Between This and Haten” vastaanottoa, se voi muuttaa myös meidän omaa käsitystämme tästä bändistä. Ehkä seuraavan levyn Pantera-teema muutetaankin korvamatovelliksi.

Polanski on räväkkä tapaus lavalla, eikä vähiten siitä syystä, että Anttoni repii menemään samalla antaumuksella kuin Kurt Cobain parhaimpina päivinään. Tämän on laittanut merkille myös Rähinä Live (!?!), jonka rosteriin Polanskin nimi on pölähtänyt sysipaskojen artistien, kuten Kasmirin ja Jontte Valosaaren rinnalle. Miten päädyitte tämän roskasakin joukkoon, ja joko Elastisen kevätkiertueen lämppäripaikka on otettu haltuun?

– Koeta tässä nyt sitten olla korrekti, kun tolla tavalla provosoidaan! Rähinä Liven toimitusjohtaja Mika Sorola paljastu Seattle-veljeksi reilu vuosi sitten erään Helsingin keikan jälkeen.  Alettiin kimpassa juonia strategioita tän prokkiksen kartalle saamiseksi, joten keikkamyynti tuli siinä sulavasti kylkiäisinä. Pakko myöntää, että oltiin vähän skeptisiä tämän avioliiton suhteen, mutta saatiin siunaus sen verran luotettavasta lähteestä, ettei sitä tarvinnut alkaa sen enempää aristella. Aika näyttää, mutta ei ole Polanskia ainakaan vielä pyydetty Rähinä-risteilyille mukaan.

Jos vielä ei ole shampanjan ja porealtaiden vuoro, niin mitä seuraavaksi?

– Kaadetaan ekaks tää nykyinen äänilevyteollisuuden malli, hiotaan vähän tuota Suomen harjoittamaa ulkopolitiikkaa ja hoidetaan Kreikka takaisin Euroopan eliittiin. Sitten voi hyvällä omatunnolla ottaa saunavuoron jälkee pari Grafenwalderia.

https://www.facebook.com/PolanskiBand

Teksti: Johnnie Cochran Jr.
Kuva: Outi Haaranen

Luetuimmat

Uusimmat