Polymoon jatkaa voittokulkuaan kakkosalbumillaan ”Chrysalis”

Kun Polymoon julkaisi vuonna 2020 debyyttialbuminsa ”Caterpillars Of Creation”, olin myyty bändin psykedeelisen ja progressiivisen rockin värittämälle soundille. Vakuutuin yhtyeen kyvystä rakentaa majesteettisia soonisia struktuureita, joissa oli kuitenkin tarvittavaa fokusta taistelemaan progen helmasyntiä, barokkimaista krumeluurisuutta vastaan.

Siispä otin innoissani vastaan yhtyeen kakkosalbumin ”Chrysaliksen”. Albumin kansikuva on edeltäjäänsä kutsuvampi ja värikkäämpi, ja ensimmäinen kappale ”Crown Of The Universe” aloittaakin matkan kimaltelevilla arpeggioilla. Tyylillisesti mennään jossain Wigwamin ja Yesin välimaastossa ripauksella Van Der Graaf Generatoria.  Tunnelmointiin ei käytetä kuitenkaan liikaa aikaa, vaan kappale suorastaan purskahtaa poljentoon, joka saa valmiiksi transsiin kaulitun kehon vatkaamaan mukana kuin kulttijohtajan käskystä.

Kakkoskappale ”Wave Back To Confusion” ei anna albumin vajota syvemmälle sienimetsään ja happosateeseen, vaan kyseisellä raidalla Polymoon tarjoaa jotain, joka kuulostaa bändin omalta käsitykseltä psyke-proge-popista. Rytmikitarat ovat kuin 60- ja 70-luvun trumpettilahkeista hippirokkia, ja päälle heitetyt kitaramelodiat puolestaan voisivat olla missä tahansa 2000-luvun alt-rock -bändin kappaleessa. Vähän kuin Disco Ensemble soittamassa psykerock-festareilla pilvikerroksen läpi.

”Instar” tarjoaa niille psykedeelisen rockin faneille, jotka nojaavat enemmän siihen psykedeliaan, juuri sitä, mitä ovat tulleet hakemaan. Kappaleessa liikutaan niin hyvin 70-luvun mestareiden jalanjäljissä, että välissä saattaa tarkastaa, että soihan nyt varmasti vuoden 2023 albumi. Lopussa yhtye päättää päräyttää vielä perään pörisevää doomia paketoimaan kokonaisuuden.

”Set The Sunin” intro kaikuu kuin kylmästä luolasta, jossa terävät riippukivet säihkyvät kaukaisen laulun kuuluessa jostain; joko ympäriltä, alhaalta, ylhäältä – tai omasta kallosta. Kappaleeseen punottu äänikudos hipaisee hieman jopa Oranssi Pazuzun ja Dark Buddha Risingin kaltaisten projektien ”bad trip” -henkisyyttä. Kyseessä on albumin ”raskainta” antia musiikillisesti, ja tunnelmointikin nojaa enemmän painajaismaailmaan kuin levyn kannen kauniiseen satumaisemaan.

Heti perään ”A Day In The Air” jatkaa energisellä poljennolla, jota kuunnellessa tulee ihan hiki. Tämä kappale ja edeltäjänsä tuovat levyllä eniten mieleen Kingston Wallin, ja erityisesti rumputyöskentelyä ja kitarakuvioita kuunnellessa tulee tuo kotimaamme paras rock-trio väistämättä lähelle.

Päätöskappale ”Viper At The Gates Of Dawn” kumartaa nimellään luonnollisesti Pink Floydiin, mutta siihen nyökkäys jääkin. Kappale kuulostaa asteen modernimmalta kuin levyn muu materiaali, ja sen vahvin yhtymäkohta on varmasti Von Hertzen Brothers. Tämä kappale osoittaa kuitenkin mielestäni Polymoonin vahvuudet kaikista selvimmin. Kappale on täynnä jalan alle menevää groovea, jossa rytmisektio ui taskussa suvereenilla ja joustavalla otteella. Kitarakuviot vaihtelevat Pete Townshend -henkisestä rock-sahaamisesta kenkiin tuijottelevaan efektinäpräämiseen ja majesteettisesta lead-soitosta sointumattoa luovaan arpeggioseittiin. Bändi tuntuukin nojaavan paljon monipuoliseen kitaransoittoon.

Kappaleissa laulumelodiat ovat maalailevia, ja ne ovat monella tapaa instrumentti muiden joukossa. Laulut tukevat kitaroiden ja satunnaisten syntetisaattorien rakentamaa kosmista ryijyä välillä esitellen solistin kykyä koristella melodiaa ja hallita myös dynamiikkaa. Ihailen myös bändin älyä pysähtyä soittamaan jotain selvästi hyvää melodiaa tai riffin pätkää juuri riittävän kauan. Moni vastaava bändi saattaa vieroksua toistoa musiikissaan tai sitten junnata samaa niin pitkään, että musiikkia ei voi kuunnella selvin päin. Polymoon ymmärtää selvästi, mikä kappaleissa toimii, mitä tehokeinoja voi käyttää, ja miten hyvä idea kannattaa tuoda esille ja kehittää eteenpäin.

”Chrysalis” on selvästi teknisesti ottaen harppaus eteenpäin bändin debyytistä – mikä on lupaavaa yhtyeen tulevien julkaisujen kannalta, jos trendi jatkuu. Minulla kesti ehkä hieman pitempään päästä sisälle tähän levyyn kuin yhtyeen debyyttiin, mutta uskallan väittää, että ”Chrysalis” on kokonaisuutena parempi, sävellyksellisesti terävämpi ja teknisesti vakuuttavampi. Tämä on suuri kehu, sillä pidin suuresti yhtyeen debyytistä.

Sanokaa minun sanoneen, Polymoon on yksi maamme parhaista rock-yhtyeistä tällä hetkellä.