Pomo tuotti tehtaastaan varmaa satoa: Springsteenin Lucky Town rapiat 25 vuotta!

Kirjoittanut Markus Raatikainen - 1.4.2017

Yhdysvalloista on vuosien saatossa tullut monia mahtavia muusikkoja ja yhtyeitä. Monilla näistä on ollut merkittävä osa populaarimusiikin ja rockin kehityksessä: Chuck Berry, Elvis Presley, Simon and Garfunkel muutamia mainitakseni. Kun suuntaamme katseemme hieman myöhemmäksi, tarkemmin sanottuna 1970-luvun alkuun niin nuori, lahjakas New Jerseyn kasvatti Bruce Springsteen aloitteli levytysuraansa. 2 levyä se otti ennen kuin ”Born to Run” räjäytti pankin ensimmäisen kerran vuonna 1975. Toinen pankki räsähti vuonna 1984 kun ”Born in the USA” ilmestyi ja myi huikeasti. ”Lucky Town” ilmestyi vuonna 1992 samana päivänä ”Human Touchin” kanssa. Tämä kaksikko muodostanee siis jonkinlaisen kokonaisuuden – tästä lisää ”Human Touchin” yhteydessä.

Sitten itse asiaan. ”Lucky Town” koostuu 10 kappaleesta, joista suurinta osaa leimaa yksinkertainen ja pelkistetty ilmaisu: Springsteenin ääni ja kappaleiden lyriikat stooreineen nousevat pääosaan, eikä tätä kauneutta ole haluttu pilata turhilla musiikillisilla koukuilla ja koukeroilla. Toisaalta tämä on levyn vahvuus juuri mainituista syistä, mutta heikkoudeksi tämän voi myös kääntää ilman mitään ongelmia: albumia värittää isossa kuvassa tietty tasapaksuus. ”Lucky Townia” kuunnellessa sitä odottaa, odottaa ja odottaa, milloin Jenkkien suuri mies häikäisee jollain upealla yksittäisellä asialla: soololla, koukulla tai menevällä kappaleella. Valitettavasti odotukseni ei ole vielä päättynyt ja tuskin saa koskaan täyttymystään. Onneksi levy tarjosi pari kolme todella hyvää hetkeä ja useamman kohtalaisen fiilistelyn, mikä tasoitti mukavasti oloani neutraalimpaan suuntaan lievän pettymyksen jäljiltä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Albumin kohokohdat muodostuvat levyn kahteen ensimmäiseen kappaleeseen. ”Better Days” ja ”Lucky Town” henkivät molemmat positiivisuutta sekä uskoa tulevaisuuteen ollen lisäksi kiekon menevintä materiaalia, mikä kertoo aika paljon albumin temmosta. ”Better Days” on vedonnut minuun aina hyvän rytminsä, Springsteenin mehevän äänen sekä kannustavan kertsin ”These are better days baby /Yeah there’s better days shining through /These are better days baby /Better days with a girl like you” ansiosta. Lisäksi kipaleen skittasoolo on sanalla sanoen fiksu. Lauon kovilla: ”Lucky Town” on mielestäni yksi Pomon kautta aikojen parhaista kappaleista. Näin rohkeaa – ei summittaista nakkausta – tarkkaan harkittua lausuntoa täytyy myös perustella. Biisissään Bruce Springsteen maalailee karun kaunista kuvaa miehestä, joka kävelee vähän hapsottavassa rotsissaan ja bootseissaan pitkin kaupungin katuja. Lopulta mies nukkuu kevyesti, eikä tunne kipua ja on rakentamassa kädet likaisena uutta kotia. Kertosäe toistaa monesti matkaa Lucky Towniin eli onnen kaupunkiin, minkä tässä kontekstissa voisi kenties tulkita oikean naisen löytämiseksi.

”Local Herossa” ensimmäisenä huomioni kiinnitti huuliharpun keskeiseen rooliin, mikä loistikin poissaolollaan aiemmissa ralleissa. Kappale on mukavan rento ja sopiva välipala ennen ”If I Should Fallia”, joka osoittautui rauhalliseksi tunnelmapalaksi ja kivan erilaiseksi kappaleeksi alun ”mättämisen” jälkeen: minimalistinen ja yksinkertainen toteutus ilman turhia venkslailuja tekivät tästä nautittavan. ”Leap of Faith” henkii alkuraitojen tapaan positiivisuutta, mikä alkaa muodostua albumin hallitsevaksi teemaksi. Kertosäe on valitettavasti vähän yksipuolinen; toki se on sitä monissa muissakin levyn biiseissä, mutta aiemmin se ei haitannut. ”The Big Muddyn” erikoisuus on hauska akustisella leikittely: sointu silloin ja toinen tällöin (vaikka tahdissa tulivatkin) tuovat kivasti sävyä kappaleeseen, joka muuten meinaa muodostua jopa tylsäksi stooriksi.

”Living Proof” on sen verran erilainen verrattuna ympärillä oleviin fiilistelyihin, että voisi jopa kysyä onko kappale oikealla levyllä. Mielestäni näin ehdottomasti on: Bruce Springsteen viljelee karhean rouheaa lauluaan hieman reteessä rallissa – verrattuna muuhun albumiin. Valitettavasti myös ”Living Proofia” vaivaa tietty yksitoikkoisuus: mitään erityistä tajunnanräjäyttävää kohtaa ei löydy vaikka sitä etsisi yhtä tarkasti kuin sitä viimeistä saunakaljaa jääkaapin syviltä riveiltä. ”Book of Dreams” ja päätöskappale ”My Beautiful Reward” menevät samaan laatikkoon, jonka kyljessä lukee näin: Yksinkertaista, Kaunista ja Vaatimatonta. Nättejä biisejä kuorrutettuina kauniilla tarinoilla. Sen sijaan näiden välissä targetpelaajan paikalla sijaitseva ”Souls of Departed” on koko albumia tarkasteltaessa mukavan erikoinen tapaus: hieman synkempää, mukavaa huuliharppikikkailua ja sopivan mystinen palanen verrattuna muun levyn helppouteen ja selkeyteen. Vaativana ja vaikeana kriitikkona jäin kuitenkin kaipaamaan sitä jotain, mikä räjäyttäisi Kuolleet Sielut uusiin sfääreihin.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Kokonaisuutena ”Lucky Town” oli takuuvarmaa Springsteeniä: varmaa ja vakaata, kauniin pelkistettyä ilmaisua, mistä levy kuitenkin hieman kärsi. Lennokkuus ja yllättävät koukut loistivat valitettavasti poissaolollaan, mikä aiheutti ajoittaista tylsistymistä kuuntelusession aikana. Mielestäni kiekko tarjoaa ensisijaisesti mukavaa lisämateriaalia Pomon faneille ja on uusille kuuntelijoille turvallinen laskeutuminen tämän huikean lauluntekijän ja tulkitsijan tuotantoon. Kuitenkaan pelkästään tämän albumin perusteella ei kannata heittää helvettiin koko artistia. Vallan toisenlaisen esimerkin tarjoaa esimerkiksi vuonna 2014 uudelleenversioitu ”The Ghost of Tom Joad”, joka eroaa alkuperäisestä versiosta yhtä paljon kuin Kokoomus ja kommunistit eroavat toisistaan.

Kappaleet: