Pörinää, pörinää, ja vielä vähän pörinää – Boris Nosturilla
Kiitettävän 25-vuotisen uran tehnyt Boris ei ole bändinä musiikkimaailman helpoimmasta päästä. Tiuhasta levytystahdista ja alati muuttuvasta ja kokeilevasta tyylisuunnasta johtuen bändi on levyttänyt jo muutaman kymmenen levyn verran materiaalia, pörisevästä dronesta ”Pink”-levyn kaltaiseen ns. ”helpompaan” materiaaliin. Bändin uusin tuotos ”Dear” vei bändiä takaisin surinasta nyansseja etsivään tyylisuuntaan (lue: paljon pörinää), ja niitä pääsi Nosturinkin yleisö etsimään elokuun viimeisenä perjantaina.
Illan avannut PH (tai Mr. Peter Hayden, mitä näitä nimiä nyt on tullut nähtyä) on ollut minulle absoluuttinen mysteeri sitten muutaman vuoden takaisen Tuska-tiedotteen, jossa todettiin bändin olevan mukana festinkien esiintyjäkaartissa. Bändiä ei tullut tuolloin nähtyä, mutta bändin nimeen on kuitenkin tullut ajoittain törmättyä. Ikään kuin Herra Hayden olisi aina varjoissa läsnä, näin huonompien kliseiden puitteissa ilmaistuna. En ole yrittänytkään tutustua bändiin, sillä se veisi osan mystiikasta pois: en ennen tätä iltaa edes tiennyt, minkälaista musiikkia bändi edes soittaa.
Ajallaan yhdeksältä alkanut setti käynnistyi komeasti: bändillä ei ollut varsinaista taustalakanaa, mutta lavan takaseinällä lepäili kuitenkin hieno logokyhäelmä, jonka en tajunnut olevan helvetin näppärästi valaistu, kuin vasta puolessavälissä bändin 45-minuuttista vyöryttelyä. Jonkin sortin psykedeelinen doom oli homman nimi, eikä se paskemmalta kuulostanutkaan, sillä bändin mysteerisyyden, taustalogon ja pitkien ja junnaavien kappaleiden luoma immersio oli varsin vaikuttavaa. En tiedä, olisinko saanut tästä enemmän tai vähemmän irti, jos olisin bändiin aiemmin päätynyt tutustumaan, mutta ainakin toistaiseksi bändi on vielä mysteeri. Mikä taitaa kuitenkin olla juuri, mitä bändi sattuu hakemaan.
Mainos päättyy
Boris aloitti oman osuutensa puolisen tuntia mysteerimiesten lopetuksen jälkeen lyhyellä introlla, josta sitten siirryttiin verkkaisesti ”Dear”-levyyn, joka käsittääkseni tuli illan aikana kuultua kokonaisuudessaan. Myönnän olevani hieman vähemmän tutustunut bändin tuotantoon, kuin haluaisin olla, mutta uskoisin tämän olevan anteeksiannettavissa, onhan bändi kuitenkin vähän eri asia kuin kerran kolmessa vuodessa levyttävä poppoo. ”Dear”-levy on ollut kuitenkin suhteellisen tasaisessa pyörityksessä heinäkuun julkaisusta lähtien, joten odotin innolla illan keikkaa.
Settilistoja tutkailtuani ja huomattuani bändin soittavan juuri uutta ”Dear”-levyä, odotin illasta jonkinlaista viimevuotisen Sunn O)))-iltaman tapaista kokemusta, sillä levyn verkkaisempi ja mörisevämpi materiaali ei välttämättä aivan perinteistä keikkakokemusta tarjoa. Ja näinhän osittain kävi: kitaristikaksikko Takeshi ja Wata, joista ensimmäinen hoiti myös basistin tonttia kaksikaulaisella kitarallaan, päästi vahvareistaan sen luokan fuzzmukavuuksia, ettei bändin kulttistatuksen syytä tarvinnut jäädä ihmettelemään. Ilmoille välillä päästetyt sakeat sumupilvet toivat lisäfiilistä bändin tunnelmointiin, kuten myös Takeshin ja rumpali Atsuon kaapumaiset asusteet.
”Dear”-levyn läpi käytyään bändi saapui vielä yleisön pyynnöstä soittamaan kenties tunnetuimman ”Farewell”-kappaleensa. Oli varsin mielenkiintoista hypätä edeltävästä reilusti yli tunnin kestäneestä fuzz-vyörytyksestä hieman (ja vain hieman) perinteisempään musiikkiin, mutta se toimi hyvänä portaana takaisin kuolevaisten maailmaan. Kaiken kaikkiaan lähes parisen tuntia kestänyt fuzzpörinä ei sisältänyt kuin yhden normaalinpuoleisen kappaleen (bändin ensimmäisen levyn mukaan nimetty ”Absolutego”), enkä välillä voinut olla miettimättä, miten esimerkiksi Atsuo jaksaa viettää yli puolitoista tuntia rumpalin pallilla, sillä aivan häkellyttävän paljon soitettavaa hänellä ei ollut. Bändi kuitenkin tuntui selvästi nauttivan soitosta, kuten myös paikalle saapunut suhteellisen runsaspäinen yleisö. Täynnä Nosturi ei suinkaan ollut, mutta paikalle oli kuitenkin onnistunut pääsemään toistasataa fuzz-intoilijaa. Sunn O)))-iltaman tasolle tämä ei ehkä noussut, mutta suhtkoht lähelle tässä päästiin.
En pelkää myöntää, että keikka oli ajoittain hyvinkin pitkästyttävä ja istahtaneeni alas muutamaan otteeseen. Lavan spottivalot heijastivat useampaankin kertaan ikävästi suoraan silmiini, ja pääni kiitti mojovan säryn muodossa. Läpi kuitenkin kamppailin, sillä jotain perverssin nautinnollista tässä drone-livemenossa on. Toivottavasti näitä iltamia saadaan tänne siis lisääkin!
Kirjoittanut: Thomas Frankton
Kuva: Promokuva
