Pörinäfest 2014 @ Klubi, Turku

Menneenä lauantaina Turun Klubin Ilta-puolelle kokoontui sekalainen seurakunta yhtyeitä julistamaan doomahtavan rockin ilosanomaa Pörinäfest-nimellä kulkevan tapahtuman hengessä, jonka järjestäjinä toimi tuttuun tapaan Turun Metallihelvetin porukka. Ilmeisesti turkulaiset ovat ottaneet onkeensa edellisistä keikoista ja porukkaa alkoi saapua heti ovien avauduttua kiitettävänlaisesti, joten ensimmäisen bändin noustessa lauteille oli lavan edessä jo hyvänkokoinen ryhmittymä kiinnostunutta yleisöä.

Ensimmäisenä esiintyi paikallinen Smokebender, joka latasi enempiä kyselemättä menemään rouheaa blues-vivahteista rokkiaan. Yhtyettä on nähty lavoilla viime aikoina enemmänkin, ainakin Turun seudulla, ja tämä näkyi myös lavaesiintymisessä. Meininki oli hyvä ja jäsenet ottivat hyvin kontaktia niin toisiinsa, kuin yleisöönkin. Vaikka kokoonpano olikin vain perus-trio plus laulaja, täydensivät soittimet silti hyvin toisiaan ja monimutkaiset bassokuviot ottivat haltuunsa kakkoskitaran jättämän aukon. Jalustalle on myös toistamiseen nostettava rumpali, jonka suoritus oli illan parhaimmistoa rytmiryhmän luodessa loistavan grooven biisien taustalle. Laulaja suoriutui toki myös hyvin, mutta valitettavasti paikalle ominainen bassontoiston laajuus söi hieman vokaliston matalampia anteja ja välillä oli vaikeuksia kuulla laulua kunnolla. Blues-vaikutteiset kappaleet toimivat setissä parhaiten ja bändin sisäinen energia välittyi yleisöön hyvin. Sääli että ainoa olemassaoleva nauhoite on kahden kappaleen sinkkurykäisy. Kenties live-levy voisi olla paikallaan?

Toinen tulokas lavalle oli niinikään paikallinen Harvest Bell, joka vastikään kirjoitti sopimuksen italialaisen BloodRock Recordsin kanssa ja kolmen biisin EP ”Wheel Of Foretaste” julkaistiin keikkapäivämääränä. Kuten edeltäjälläänkin oli bändillä alusta asti hyvä meininki lavalla ja viisihenkinen doom rock-ryhmä loi kiinnostavaa kontrastia toisiinsa; toisen hyvin staattisen kitaristin ja ympäri lavaa liikkuvän basistin välillä. Laulaja oli myös varsin energinen ja otti hyvin yleisönsä, käyttäen myös erinäisiä erikoisia soittimia, kuten afrikkalaista sadesoitinta ja perinteistä kukkopilliä. Myös tamburiini ja marakassit olivat käytössä aika-ajoin, antaen laulajalle aiheita performansseihinsa pitkien soolojen aikana. Vähemmän staattinen kitaristi myös lauloi taustoja aika ajoin, mikä lisäsi ko. kohtien ponnetta hyvin. En tiedä johtuiko se laulajan äänen vahvuudesta vai miksaajan ammattitaidosta, mutta tämän setin aikana laulu alkoi jo kuulua paljon paremmin. Edelleen kuitenkin bassotaajuudet kiusasivat, varsinkin balladissa ”Afterglow”, jossa basso jyräsi helposti alleen puhtaat kitarasoundit. Bändillä oli hauskoja viihdyttäviä elementtejä setissään, kuten flanger-kitaran ja laulajan ”keskustelu” keskenään. Raskautta toivat myös rumpalin hyvin harkitusti käyttämät tuplabasarit, jotka vahvistivat nostatuskohtia entisestään. Keikka loppui varsin repäisevään kappaleeseen ”Too Hard A Habit”, joka on myös EP:n lopetusraita. Turun doom-skene kasvaa ja voi hyvin, mikä oli todistettavaa.

Kolmantena lavalle asteli tamperelainen post-metal monsteri Consciousness Removal Project, joka esitteli jälleen hieman erilaista materiaalia illan yhteisen doom-teeman alle. Bändi oli viisihenkinen ja koostui peruskvartetista basso, rummut ja kaksi kitaraa plus erinäisen kasan laitteistoa omaavasta synististä. Genrensä mukaisesti materiaali oli hyvin tunnelmaa maalailevaa ja pääosin instrumentaalia. Lauluja kyllä esiintyi aika ajoin, ja ne korostivatkin örinällään hyvin niitä harvoja kohtia joissa niitä kuultiin. Valitettavasti jälleen kerran laulu hieman hukkui bassoon, ja mietinkin oliko taajuus tarkoituksellisesti nostettu niin huippuunsa, sillä se otti jo aika ajoin sydänalaan. Toinen syy saattoi olla soittajien aggressiivisuus soittimiaan kohtaan ja raskaimmissa osissa ei rämistelyä säästelty rumpalinkin hakatessa kioskiaan kuin viimeistä päivää. Kaikki tämä kuitenkin sopi kokonaisuuteen hyvin. Biisien välissä muiden soittimien hiljentyessä täydensi syna pakettia ja koko keikka olikin ns. yhtenäinen niin musiiikillisesti kuin tunnelmallisestikin. Osasta loppupään rauhallisemmasta materiaalista tuli allekirjoittaneelle aika ajoin mieleen jonkun futuristisen konsoliroolipelin soundtrack varsin vahvasti. Vaikka keikka kesti lähes tunnin kului aika yllättävän nopeasti ja setin loputtua ikäänkuin havahtui jonkinlaisesta transsitilasta. Kiitos Tampere!

Viimeinen esiintyjä oli hyvinkääläinen Vinum Sabbatum, joka tarjoili räväkkää doom/heavy rockiaan asenteella. Silmiinpistävintä yhtyeessä oli monitasoinen urkuri, joka istui valtaistuimensa takana aurinkolaseineen kuin Rob Halford ikään. Alkumetreiltä ensimmäinen mielikuva olikin ei-ehkä-niin-yllättäen Deep Purple, joka pääosin tunnetaan legendaarisesta Hammond-soundistaan. Urkuja täydensi perus-trio kitara, rummut ja basso ja koko hommaa johdatti laulaja punavalkoisessa paidassaan. Etelävaltiolainen teema kuului myös biisirakenteissa että soundeissa ja yleisesti ottaen yhtye soitti sitä itseään, nimittäin rockia. Urkuri kärsi tällä kertaa soundiongelmista, ja vaikka volumea pyydettiinkin lisää useampaan kertaan yhtyeen toimesta jäi matalampi osasto silti pakostakin basson varjoon. Urkurin taituruus kuitenkin välittyi kaikesta huolimatta. Laulaja oli myös mielestäni illan ammattimaisin ja äänimaailmasta tuli jostain syystä mieleen nuorempi Bruce Dickinson. Toivottavasti en tästä hyvästä manaa kivisadetta ylleni, onhan genre täysin toinen. Kuitenkin, homma toimi kokonaisuutena hyvin, soundipolitiikasta huolimatta, ja fiilis yhtyeestä oli varsin positiivinen. Ei ole koskaan myöskään väärin soittaan Pentagrammia coverina..

Kaikki illan bändit erosivat hieman toisistaan tyylillisesti, mutta ehkä juuri siksi tapahtuma olikin niin onnistunut. Kaikille riitti yleisöä eikä porukka kaikonnut jonkun tietyn esityksen jälkeen. Tässä onkin ehkä huomattavissa malli, jota kannattaa harjoittaa jatkossakin, ainakin kun laulantapuolessa on vähemmän örinää. Sata maksanutta kertoo paljon..

Kirjoittanut: Tuukka Franck

Valokuvaaja: Ville Ruusunen