Porispere 3-4.8.2012
Toista kertaa järjestetty Porispere oli selvästi tänä vuonna muuttanut suuntaansa viime vuoden suhteellisen punkista tarjonnasta ”jokaiselle vähän jotakin” -tapahtumaksi. Siitä, onko tämä suunta hyvä vai huono asia, voi olla monta mieltä. Itse kannatan ennemmin yhteen musiikkisuuntaukseen painottuvia festareita, mutta pitihän tämä Porin tapahtuma lähteä katsastamaan, kun paikalle oli saatu muutama kiinnostava akti Norjasta. Varoitankin heti alkuunsa, että jos tahdot lukea, millainen oli vaikkapa Pariisin Kevään tai Reckless Loven keikka, sinun täytyy etsiä tieto jostakin muualta. Myös Röyhkät ja Ylpöt vilahtivat täysin ohitseni.
Perjantaina pääsimme paikalle Kakkahätä-77:n juuri aloittaessa vetoaan. Bändihän lopetti uransa jo viime vuoden lokakuussa, mutta saapui Porispereen heittämään vielä vihonviimeisen keikkansa. Omalla kohdallani on käynyt niin, etten koskaan aikaisemmin ole ehtinyt ”Kakkista” livenä todistamaan, joten sainpa tämän yhden mahdollisuuden vielä. Kyllähän bändin punkpoppi sai hyvälle tuulelle ja oli mukava festaroinnin käynnistäjä, mutta keikasta jotenkin paistoi läpi se, ettei yhdessä ole viime aikoina ehkä tehty kauheasti mitään. Mutta tulipa siis todistettua turkulaisten viimeinen veto – mikäli se nyt sellaiseksi todellakin jää. Heti tämän esiintyjän aikaan tuli huomattua, että teltan takaosa on bändien soittaessa kovinkin ruuhkautunut. Ei varmaan yllätä, että täällä takaosassa sijaitsi anniskelualue. Alkoholittomalla alueella puolestaan oli hyvinkin tilaa, joten tungoksessa ei välttämättä tarvinnut keikkoja katsella.
Ulkomaisista esiintyjistä päälavan korkkasi perjantaina Marky Ramone’s Blitzkrieg. Hey Ho, let’s go siihen suuntaan siis. Ramonesissa muutamaankin otteeseen rumpaloineen herran keikka oli vetänyt paikalle selvästi aikuisempaa väkeä. Olisin ehkä odottanut näkeväni vielä vähän enemmän vanhaa kunnon tennarit &nahkarotsi -uniformuista festariväkeä. Tunnin keikkaan mahtuu monta Ramones-rallia, ja Porisperen yleisö saikin nauttia niin vanhemmista kuin ”uudemmistakin” Ramo-klassikoista. Selkeästi nuorempi yleisö innostui keikan loppupuolella kajahtaneesta ”Pet Semetarystä”, kun taas vanhoille jäärille tarjoiltiin kattava läpileikkaus bändin tuotoksista. Jonkinlainen hengettömyys tätä keikkaa kuitenkin vaivasi, mikä ainakin itselleni oli pienoinen pettymys. Ehkäpä Ramonesin olisi aika antaa jo levätä lopullisesti haudassaan. Pientä historian siipien havinaa koettiin, kun ”Blitzkrieg”-biisin aikaan mukaan liittyi myös yksi brittipunkin pioneeri Glen Matlock, joka eräänkin Sex Pistols -nimisen bändin alkuperäisenä basistina tunnetaan.
Mainos päättyy
Päivän mittaan Porin katukuvassa sekä iltaa kohden entistä enemmän festareillakin näkyi Turbojugend-logoja eri puolilta Suomea. Tässä vaiheessa ilmassa väreili jo odottava tunnelma. Itse hiukan pelkäsin, millainen on Turbonegro vuosimallia 2012. Hank von Helvete oli bändin keulakuvana vertaansa vailla, joten pieni pelko takaraivossa odotin uuden tulemisen tehneen Turbonegron keikkaa. Nykyinen laulaja Tony Sylvester ei välttämättä vakuuttanut tänä vuonna ilmestyneellä levyllä, mutta toisaalta bändi onkin aina ollut parempi kokemus livenä kuin levyllä. Niinpä siinä kävi, että tämä norjalainen deathpunk-poppoo vetäisi luulot pois heti ”All My Friends Are Dead” -aloituksellaan. Ja kyllä bändi toimi nykyiselläkin kokoonpanollaan loistavasti! Tietenkin keikkakokemuksesta täytyy aina muistaa kiittää myös täysillä mukana elänyttä yleisöä – ja sellainenhan Turbojugend-porukka tuntuu aina olevan. Uudet biisit eivät ehkä tempaisseet mukaansa niin hyvin kuin bändin aikaisemmat tuotokset, mutta ehkä nämä tänä vuonna ilmoille päästetyt biisit vaativat kypsyttelyajan, kunnes ne pääsevät samaan asemaan vanhemman tuotannon kanssa. Bändillä tuntui kuitenkin olevan hyvä meininki lavalla. ”Yllättävästi” keikka loppui ”I Got Erection” -rallatukseen, joka tietenkin jäi kaikumaan päähän vielä pitkäksi aikaa. Ja tuntuihan tuota rallattelevan pitkään moni muukin festarikävijä. Tervetuloa takaisin, Turbonegro!
Loppuillan bänditarjonnan ei enää pitänyt suuremmin innostaa, joten lasketaan(han) Sailor Jerryn vaikutuksen piikkiin se, että porukkamme löytyi joraamasta vielä PMMP:nkin tahtiin illan pimetessä – toki se rommimuki kädessä. Bändien lopetettua teltassa sai vielä heiluttaa tanssijalkaa Glen Matlockin toimiessa dj:nä. Sen verran nostalgisia biisejä siellä saatiinkin kuulla, että kaikki mahdolliset jatkoklubisuunnitelmatkin kariutuivat, kun viihdyimme levymusiikin seurassa nähtävästi niin pitkään, kuin se ylipäätään oli mahdollista.
Lauantai avautui aamun jälkeen melko sateisena eteemme. Ehkä osittain tämän takia, mutta pääasiassa mukavien terassihetkien ja pelottavan hyvän seuran takia sain raahattua itseni festarialueelle vasta Barren Earthin alkuun. Toisaalta menetetyistä akteista ainut hiukan kaivertamaan jäänyt missaus oli Nakkilan oma OZ. Paikalla olleitten mukaan bändi oli heittänyt taas vallan viihdyttävän keikan. Barren Earth voitanee tituleerata jonkin sortin superkokoonpanoksi, mistä bändin tämänvuotinen lätty ”The Devil’s Resolve” on loistava osoitus. Onneksi Barren Earth oli sijoitettu telttalavalle, koska se antoi sopivan hämyisen tunnelman bändin musiikille. Kyllä siellä soitto hienosti kulkikin ja Kotamäen murinoita oli mukava kuunnella. Ehkä olisi kuitenkin pitänyt tulla paikalle jo aikaisemmin, sillä tällainen progemainen tunnelmametalli ei välttämättä ollut paras mahdollinen päivän avaaja. Ei kuitenkaan voi syyttää bändiä osaamisen puutteesta, vaan tällä kertaa keikan jääminen sivuseikaksi on enemmän oma syyni.
Seuraavana päälavalla meuhkannut Stam1na on jälleen tänä kesänä yksi Suomen festareita tiiviiseen tahtiin kiertänyt bändi. Ja kyllähän Stam1nan keikka on aina energinen kokemus, ja bändillä alkaa jo riittää yhteismölinään asti yltäviä biisejäkin vino pino. Eikä siitä Lemin metallipäitä voi syyttää – onhan mukavaa, että yhtyeen energisyydestä edes pieni osa saadaan säteilemään yleisöönkin asti. Kyllä esimerkiksi ”Viisi laukausta päähän” -muulikuoro kuulostaa melko miehekkäältä… Toisaalta kun bändin keikan on todistanut jo niin usein, ei itse enää jaksa innostua niin mahdottomasti kuin joskus vuosia sitten. Mutta kyllä Stam1naa kuitenkin oli mukavampi kuunnella kuin jotain vaikkapa samana päivänä ohi mennyttä bändiä – ainakin puolella korvalla.
Seuraavaksi teltan puolella oli tarjolla jenkkistoneria tarjoileva Red Fang. Bändi olisi ehkä toiminut paremmin suoraan Barren Earthin jatkumona, mutta ihan mukiin menevää meininkiä Porisperen telttalavalla kuultiin.
Seuraavaksi olikin vuorossa Se Bändi, jonka takia oikeastaan tein päätöksen Porispereen lähdöstä. Porilaisille kuuluu kyllä antaa syvä kumarrus norjalaisen black metal suuruuden Satyriconin buukkauksesta, onhan bändin edellisestä Suomen vierailusta kulunut jo tovi aikaa. Bläkkispuritanistit varmasti älähtävät, ettei Satyricon enää nykymuodossaan ole mitään black metallia. Mutta olipa sitten black’n rollia tai mitä tahansa, on yhtye yhä loistava. Keikka tuuttasi käyntiin tömäkästi, kun heti alussa kuultiin sekä ”Now, Diabolical” että ”Black Crow On a Tombstone”. Molemmat biisit toimivat hienona herättelijänä, ja kyllähän sitä yhteismölinääkin hienosti saatiin heti alkuun aikaiseksi ja nyrkit heilumaan ilmassa. Bändin festariesiintyminenhän lepää suurimmilta osin mr. Satyrin harteilla Frostin jäädessä rumpujensa taakse. Muut soittajathan ovat vain livesoittajien roolissa, vaikka hyvin sekä kitaristit että basisti siellä jaksoivat heilua. Keikka keskittyi kahteen viimeisimpään levyyn ”Now, Diabolical” sekä ”Age of Nero”, ja noilta levyiltä bändi soittikin kattavan kokoelman parhaita biisejä. Ja tokihan keikan loppupuolella saimme kuulla myös Satyricon-klassikko ”Mother Northin”, jota ilman olisinkin kyllä ollut hyvin hyvin pettynyt. Satyr esitteli keikalla myös kitaransoittotaitojaan, mitä ei aivan jokaisella keikalla saa todistaa. Ainut vika keikassa oli oikeastaan vain sen lyhyys; kyllä tästä olisi nauttinut mielellään pitempäänkin. Keikka-ajan loppuessa ei saatu Satyriconilta enää edes encorea.
Tämän jälkeen epäkiitollisen jatkajan roolin sai Sacred Reich, joka oli mahdollista todistaa vasta nyt ensimmäistä kertaa Suomessa. Bändihän on aina jäänyt hiukan suurempiensa varjoon – ja joku saattaisi sanoakin, että kyseessä on sellainen B-luokan thrashbändi. Bändiltähän ei uutta tuotantoa ole tullut ikiaikoihin, mutta tuskinpa kukaan sitä tänne tulikaan kuuntelemaan. Selvästi pönäköityneet bändiläiset vetäisivät oikeastaan vain ”ihan mukavan” thrashkeikan, joten ei tämä nyt klassikon asemaan ainakaan minun listoillani päässyt.
Osaltani Porisperen sai päättää Amorphis, koska sunnuntain perhepäivä ei innostanut Poriin enää jäämään. Amorphis varmasti toimii eräänlaisena yleisömagneettina, mutta itse en ole enää jaksanut bändistä innostua ollenkaan Tomi Joutsenen aikaan. Joka tapauksessa näyttävä bändi ja hienot valot, mutta ei todellakaan tarjonnut mitään musiikillista ilotulitusta. Tulihan sieltä ne pakolliset ”House of Sleepit” ja ”Black Winter Dayt”. Omalta osaltani festarin kuitenkin oli päättänyt jo Satyricon, joten olikin aika jatkaa jo kohti uusia seikkailuita.
Festarina Porispere oli toimiva. Ehkäpä kannattaisi jatkossa miettiä bändikattausta ensimmäisen vuoden malliin. Ei välttämättä ole tarpeen yrittääkään tarjota joka päivä jokaiselle jotakin, vaan jakaa esimerkiksi päiviä selkeämmin teemoihin. Ehkä tätä hiukan oli yritettykin tehdä (perjantain punkimmat vetäisyt ja lauantain metallisempi tarjonta), joten konseptia voisi miettiä tästä vielä hiukan eteenpäin. Järjestelyt festareilla toimivat hienosti, ja kieltämättä siellä oli vähän tällainen kyläjuhlameininki päällä. Ei mitään tiukkaa kyttäystä, vaan ihmiset saivat rauhassa nauttia festareista. Teltan anniskelupuoli ruuhkautui melkoisesti bändien soittaessa, joten ehkäpä sitä aluetta voisi hiukan laajentaa, jos festari jatkaa vielä ensi vuonnakin. Ja toivottavasti jatkaakin. Niin ja muuten, minkä ihmeen takia siihen päälavan reunalle oli pitänyt raahata niitä pelargonioita?
Teksti ja kuvat: Rudi Peltonen
Mainos päättyy