Tehosekoitin, valokuva: Eevamaija Virtanen

Porispere – tuo sateisen festivaalimaan kuningas osa 1/2

Kirjoittanut Nikki Jääsalmi - 11.8.2022

Porispere selvisi loppujen lopuksi korona – ajasta vain yhden vuoden peruutuksella ja vuosi 2021 vedettiin läpi kotimaisten artistien voimin. Tänäkään vuonna ulkomaalaisten artistien määrä oli pieni, mutta ne olivatkin sitten sitä kovempia – niin tai ainakin täydelliset omaan makuuni. Festivaalilla on tapana ollut tuoda lavalle 80 – luvun speed/thrash – genrestä jonkun merkittävän nimen kuten Sacred Reich, Nuclear Assault, D.R.I. ja Testament. Onneksi tuo perinne sai tänä vuonna jatkoa mahtavan Death Angelin muodossa. Porisperellä oli jo yhdestoista kerta tulilla, joten äkkiä ne vuodet vierivät.

Tämän vuoden muutoksia oli festivaalin muuttuminen täysi-ikäisille suunnatuksi, joten aina ahdistavat kalja – alueen kahleet siirtyivät muistoihin vain. Ikävää tietysti 13 – 17 – vuotiaille, jotka eivät päässeet alueelle ollenkaan, mutta tämä on suunta joka puolella Suomen lainsäädännön ollessa nuiva. Alueen vapautuessa aidoista myös lavat muuttivat paikkaansa ja laajentuneelle alueelle vanhoista ainoastaan entinen päälava eli Lokkilava oli saanut jäädä.

Viikonlopuksi oli luvattu aika kurjaa ilmaa, mutta perjantaina Poriin saapuessa oli lämmintä ja aurinkoista, joten mielessä vilahti, että niinköhän tässä kuitenkin kaikki kääntyy parhain päin. Vähänpä tiesin.

Porilaisten ihmisten ystävällisyys väläytti hymyään jo kaupunkiin saapuessa, sillä heti paikallinen herra johdatti tien hotellille ja myöhemmin hotellilta lähtiessä avuliaat ihmiset ohjasivat tietä. Toki netistä voisi löytää samat tiedot, mutta kyllä ihmisten kanssa toimiminen on itselleni mieluisinta. Sama ystävällisyys oli myös alueelle saapuessa henkilökunnalla ja henkilökunnan ystävällisyys jatkui porttien sisäpuolella läpi koko illan. Portista sisään kävellessä muutokset eivät vielä tuntuneet, sillä sama kodikas tunnelma valtasi kuin edellisinäkin vuosina esimerkiksi pienten dekoratiivisten yksityiskohtien muodossa.

Valitettavasti kekkerit aloittanut Erika Vikman jäi nyt omien aikataulujen uhriksi, joten päivän ensimmäinen akti oli Huora. Jonkunlaisella lastenmusiikki/tuutulaululla alkanut keikka marssitti yhtyeen kukilla koristelulle Lokkilavalle. Yhtyeen energinen musiikki oli mitä parhainta bensaa saada yleisö liekkeihin heti festivaalin alkumetreiltä, sillä kukapa ei esimerkiksi syttyisi festivaalitunnelmaan ”Oispa kaljaa” – biisin säestyksellä. Kyllähän sitä kaljaa oli muuten saatavilla, vaikka ensin tuntuikin, että tarjoilutiskit olivat äärimmäisen kaukana. Eihän ne sen kauempana olleet kuin ennenkään, mutta ennen lavan ja aitojen täyttämä alue tuntui huomattavasti pienemmältä. Huoran vokalisti Anni on jännä tapaus, sillä hän on samaan aikaan äärimmäisen leppoinen ja rento, mutta syttyy nanosekunneissa kiihkeään ulosantiin, jossa ei isommin armoa anneta. Välillä hänellä oli apuna megafoni ja hän pyyteli yleisöltä biisitoiveita. Osa spiikeistä oli ihan hauskoja, kuten esimerkiksi ”Morjesta, ollaan Porissa, koitetaan pärjätä normaalisti” ennen ”Normaali?”-biisiä ja ”Tehdään kaikkea mitä Porissa saa tehdä”. Bändin biisit ovat tarttuvia, joiden kertosäkeitä on helppo päästellä kurkku suorana yhtyeen mukana. Tämä kaikki siitäkin huolimatta, että välillä rumpali Saku päästeli blastbeat – tahdeilla menemään. Talvella listaykköseksi nousseelta ”Älä luovuta” – albumilta tullut loistava ”Pyörällä baariin (taksilla himaan)” päätti oman Huora-osuuteni, sillä toinen mainio raskaalta pohjalta rokkaava yhtye eli Xysma oli ikävä kyllä sijoitettu samaan aikaan toiselle lavalle soittamaan. Paikalle Huoran aikana kertynyt yleisö ainakin vaikutti tyytyväiseltä ja toisaalta heidän tahtiin oli helppo laittaa tanssiksi.

Vasta lavaa vaihtaessa itselleni oikeastaan selvisi alueen hurja laajentuminen ja vasta nyt hoksasin paikan kaksi sisäänkäyntiä. Ei ole näemmä oma hahmotuskyky ihan parhain, sillä vasta käytäntö avasi sen mitä olin jo kartasta etukäteen lukenut. Itse asiassa reitti Lokkilavalta Lagunitas Stagelle ja Rajulavalle oli ihan hauska pikku siltoineen. Xysman näkemisen kannalta siirtyminen vähän venähti, sillä matkalla vastaan käveli Death Angel – miehistöä ja olihan se kuvat otettava ja kuulumiset vaihdettava.

Olen Xysman nähnyt viimeksi Hämeenlinnan Giants Of Rockissa vuonna 1992, joten oli ihan korkea aika tehdä kolmenkymmenen vuoden jälkeinen päivitys. Tarkemmin kun ajattelee, niin yllättävän vähän oli muuttunut noista ajoista. Kokoonpanossa on yksi eri mies kuin tuolloin, kun toinen kitara on nyt vaihtunut koskettimiin. Aikanaan yhtye oli hyvin edistyksellinen death metal – bändi ja laulaja Janitorin murina oli jotain ihan uskomatonta. Tuo edistyksellisyys ajoi yhtyettä musiikillisesti eteenpäin ja nyt keikalla murina oli unohtunut, vaikka joskin karismaattisen syvän äänen Janitor omaa edelleen. Ensimmäinen Porissa näkemäni biisi oli ”New Gel In Town” ja kyllähän bändi rokkasi niin perkeleesti. Rytmiryhmästä rumpali Tepon tyyli soittaa on ihanan vallaton ja ehdottomat pisteet basarinkalvosta, jossa oli luonnollisesti herran omat kasvot. Basisti Kallen kolmen valkoisen pisteen kokonaisuus (lasit, basso ja kengät) loistivat elegantisti ja minuun tekee aina säväyksen, kun joku soittaa Thunderbirdillä. Lagunitas Stage oli kesäteatteri – tyyppinen mesta istumakatsomoineen ja itse pidin paikan tunnelmasta, vaikka pidemmän päälle hanuri olisi saattanut puulauteilla puutua. Lavan eteen oli tosin kasattu paineaidat, joten siihenkin olisi varmasti voinut mennä joraamaan. Harmi, että yhtyeen näkeminen ja niin lyhyeksi, mutta Janitor lupasi uutta materiaalia olevan tulossa, joten eiköhän mahdollisuus nähdä bändiä livenäkin vielä aukea.

Tähän asti oli hyvä ilma, mutta sitten sade alkoi piiskata ja luonnonvoimat näyttivät mahtiansa. Nyt ei enää t-paita riittänyt, mutta valitettavasti sadeviittani ei suojellut myöskään reppuani, jossa olleet muistiinpanot olivat seuraavana aamuna märkää suttua.

Seuraavaksi oli aika tutustua uuteen päälavaan, joka oli nimetty Rajulavaksi. Onneksi lava sijaitsi kovalla pohjalla asfaltin päällä, joten maapohja ei mennyt kuraksi sateessa, mutta kyllä ne kylmät pisaroiden ruoskaniskut kieltämättä muuten soi jo ikääntyneen ihmisen fiilistä. Onneksi ihmiset ja tunnelma olivat sentään lämpimiä.

Aluksi itselleni ihmettelyä aiheutti aivan uusi tuttavuus nimeltä Maria Makaaberi, kunnes selvisi, että tuon hienon nimen taakse kätkeytyy vuoden 2022 Porilaine bändi – kisan voittaja. Bändi ei kuitenkaan ole pelkästään tämän vuoden juttu, vaan runnonut omaan meininkiään jo muutaman vuoden. Luin jonkun kuvauksen yhtyeestä, että ”raivokkaista kitaravalleista hellyyttävään helinään” ja kieltämättä tuossa kiteytyi oivasti bändin olemus. Kaksi kitaraa olivat pääosissa, mutta välillä toinen kitara vaihtui koskettimiin ja kaiken kaikkiaan laulussa oli voimaa useamman soittajan voimin. Heissä oli tietynlaista räyhäkkyyttä ja hyvää röyhkeyttä kirosanojakaan säästämättä, jotka eivät mielestäni kuitenkaan nousseet itseisarvoksi, vaan tukivat kokonaisuutta. Mieleen jäi erityisesti biisi, jossa laulettiin Keijosta sekä ”Pyhä vitutus” ja hieno ”Regina”. Joku yleisössä kuvaili bändiä ennen keikkaa punkbändiksi, mutta itse arvioisin yhtyeen olevan paljon muutakin ja punk lähinnä asenteeltaan. Minulle se tarkoitti Maria Makaaberin kohdalla hyvää energiaa, voimaa, omaehtoisuutta ja anteeksipyytelemättömyyttä. Bändi oli biisinsä mukaan hyviä muijia, joille toivotan pitkää uraa ja toivottavasti tapaamme jälleen paremmissa ilmoissa. Tämän keikan myötä bändi sai varmasti uusia diggareita ja hauska yksityiskohta, että sateen pyyhkiessä sivuja muistiinpanoista oli Maria Makaaberin kohdalta luettavaksi jäänyt vain lause ”haista vittu kusipää”. Nyt en osaa sanoa, että onko kuulunut johonkin biisiin vai onko selkeästi vain minulle osoitettu toivotus. Toivottavasti tämä joskus selviää!

Matka takaisin sateisessa ilmassa osoittautui hyvin antoisaksi, sillä tapasin useita ihania ihmisiä. Siinä minusta on yksi festivaaleiden olemassaolon oikeutuksista ja jostain kumman syystä Porispere on tosiaan ollut melkoinen poritusrinki, sillä olen tavannut siellä paljon uusia ihmisiä. Yleensä aurinkoisella ilmalla ihmiset ovat avomielisempiä, mutta Porisperessä ei edes sade estänyt uusiin ihmisiin tutustumista ja tietysti tämän lisäksi oli lukemattomia vanhoja tuttuja, joita oli äärettömän mahtavaa nähdä.

Tuon kaiken ihmisten tapaamisen ohessa Mokoma jäi valitettavasti vähän taustamusiikiksi, vaikka oikein oivassa vedossa yhtye olikin. Olen yhtyeen levyt aina ostanut, mutta jostain syystä ne ovat jääneet pääosin hyllyyn. Tämän keikan myötä lupaan kuitenkin ryhdistäytyä, sillä keikasta jäi erittäin hyvä fiilis. Mokomassa on sellaista sopivaa hyökkäävyyttä, mikä ei ole huonolla tavalla aggressiivista. Tosin sellainen bändi, jonka jäsenillä on Judas Priestin ja Entombedin paitaa päällä, ei vain yksinkertaisesti voi olla huono. Myönnettävä myös on, että olen jollain tavalla kokenut aina sympatiaa vokalisti Marko Annalaa kohtaan. Kesän viimeisen keikan heittäneestä bändistä jäi erityisesti mieleen biisit ”Punainen kukko”, ”Kepeät mullat” sekä ”Sinne missä aamu sarastaa”. En tiedä miten paljon Mokoman musiikki toimi inspiraationa, mutta keikan aikana eräs neitonen innostui esittelemään rintavarustustaan oletetulle poikaystävälle. Kunnioitus siitä!

Kävin Mokoman keikan ohessa viemässä rahojani merchandise – kojulle ja on aina ilo vaihtaa sananen levyguru Hakin kanssa, vaikka eri genren miehiä olemmekin.

”Pyydä tähdet taivaalta ja toivees toteutan” laulaa Tehosekoitin keikallakin kuullussa biisissä. Ei tarvinnut tähtiä pyytää, mutta toiveet – ja paljon enemmänkin – bändi kyllä toteutti kaikella mahdollisella tavalla. Vuonna 2004 pillit pussiin laittanut ja kertaalleen paluun 2009 tehneen bändin piti soittaa kourallinen kesäkeikkoja jo 2020, mutta tänä vuonna ne päästiin vihdoin toteuttamaan. Hyvä niin, sillä tarvetta bändille kyllä on. Lavashow oli kaikessa näyttävyydessään yksi hienoimmista – ellei hienoin – mitä olen kotimaisella bändillä nähnyt. Se oli amerikkaa sanan kaikessa positiivisessa merkityksessä eikä valosta tai säihkeestä ollut puutetta, mutta maulla ja tyylillä kuitenkin. Tulisuihkuja oli suorina sekä pyörivinä malleina ja suuri Tehis – logo teki varmasti selväksi, että kenelle kaikki kunnia kuuluu. Tässä yhteydessä kävi mielessä, että ei liene suurta sattumaa, että laulaja Oton farkkuliivissä komeili selkäpuolella Kissin tunnukset.

Yhtyeen debyyttilevyltä ”Rock ’n’ Roll” peräisin oleva ”Tänä yönä sä kuulut mulle” käynnisti yhtyeen kinkerit ja täytyy sanoa, että laajennettu kokoonpano soi kyllä komeasti taustalauluineen. Biiseihin tehdyt uudet sovitukset antoivat biiseille uutta elämää ja syvyyttä, sillä esimerkiksi ”C’mon Baby Yeah” ja ”Pakko päästä pois” soivat erityisen hienosti. Ensin mainitussa on yksi Suomen hienoimpia rocktekstejä ja jälkimmäinen muuten vain hiton hieno biisi, jonka tarttuvaa melodiaa saksofoni vain korosti Matin kitaran ohella. Muutenkin pidän Matin tyylistä soittaa ja jos aikaisemmin Xysman kohdalla kehaisin Thunderbirdiä, niin sama on Explorer – mallisissa kielisoittimissa. Bändi ei vain voi niiden kanssa olla läpeensä huono. Musiikillisesti tarjolla oli ihan kaikkea ja tilaa oli kaikille soittimille bongoista kiippareihin. Kokonaisuus ei kuitenkaan ollut sillisalaatti, vaan juuri sellainen monipuolisuuden aarreaitta kuin Tehosekoitin vain osaa olla. Huolimatta siitä, että sadetta manattiin kauemmas ja asfaltti ei polttanut kuin lavalla, niin yhtyeen liike ja fiilis toi kyllä lämpöä yleisöönkin. Esitteli Otto minkä tahansa biisin, niin vastaanotto oli innokas ja hänen äänensä soi korviini elämää nähneenä karismaattisemmin kuin aikaisemmin.

Rumpali Terolla oli hulppean kokoinen setti eikä miestä sieltä liiaksi näkynyt, mutta olihan se nyt kuitenkin tyylikkään oloista ja bonukset myös hänelle hienoista basarinkalvoista. Kaikkien nuorten tyyppien geenien kautta setti päättyi encoreiden ”Moottoritie on kuuma” – coveriin ja ”Pillitä Elli Pillitä” – biisiin. Kyllä yhtyeen kesän viimeisen keikan fiilis oli, että alright ja nimenomaan! Uutta materiaalia ei kuulemma ole tulossa, joten ehdottomasti suosittelen syksyn hallikeikkaa, jos sinne vain jotenkin vielä pääsee.

Death Angel on ollut itselleni äärimmäisen tärkeä bändi kultaiselta 80 – luvulta asti ja tällä kertaa tein itselleni täysin poikkeuksellisen teon menemällä aivan eturivin kupeeseen nauttimaan keikasta. Yleisöä oli muutenkin kertynyt oman genrensä legendan keikalle valitettavan vähän, mutta bändin menoa se ei tuntunut haittaavan millään tavalla. Bändi avasi historian arkun välittömästi paiskaamalla kehiin debyytiltä medleyn ”The Ultra Violence/Mistress Of Pain”, joka tarttuvan kitarakuvion ja karismaattisen vokalisti Mark Oseguedan huudon johdatuksella heitti heti kierrokset punaiselle. Debyytin esittely jatkui ”Voracious Souls” – biisillä, joka on itselleni käsittämättömän tärkeä kappale. Sen biisin videolla tapahtui Rockstopin kautta ensimmäinen visuaalinen kosketus bändiin ja nytkin kiljuin sateen jättämillä voimilla koko luennon läpi. Kolmantena soitetun ”Act III” – levyn avausraidan ”Seemingly Endless Timen” aikana luulin jo hetken, että sekoan, sillä kesän Eurooppaa kiertänyt bändi oli mielestäni niin kovassa vedossa. Huolimatta siitä, että pidän yhtyeen toista albumia ”Frolic Through The Parkia” melko epäonnistuneena kokonaisuutena, niin on sääli, että tällä kiertueella levyltä on soitettu vain ”Bored” – kappaletta. 2000 – luku koitti seitsemännen albumin nimikappaleella ”The Dream Calls For Blood” ja mielestäni yhtye on ollut huikeassa vedossa edelleen, sillä bändi sai ladattua uskomattoman voiman esimerkiksi ”The Moth” – kappaleeseen.

Oseguedan laulu on viime vuosina saanut melodisuuden lisäksi aimo annoksen räkää ja uran alussa ollut äänen tietynlainen viattomuus on omalta osaltaan historiaa. ”Pori” – huuto irtosi useamman kerran ja välispiikeissä ikiliikkuja muun muassa kertasi, että kuinka musiikki on ollut se juttu, joka on pitänyt ihmiset järjissään viimeisten hullujen vuosien aikana. Kitaristeista Slayerin kanssa kammenväännön mestaruudesta otteleva Rob Cavestany on mielestäni aina ollut aliarvostettu ja keskusteluista unohdettu kitaristi. Kaiken lisäksi hänen omaperäistä liikkumistaan lavalla on jännä seurata ja hänellä on kyllä bändissä selkeä ykköskitaristin rooli. Väheksyä ei voi kuitenkaan hieman ilmeettömämmän Ted Aguilarin soittoa. Rytmiryhmästä puhuttaessa ei voi välttää sanomasta, että basisti Damien Sissonista tulee edelleen Cliff Burton vahvasti mieleen ja komeasti herran pää heilui sormien samalla tehdessä juoksutuksia sekä kielten venyttelyä. Oli myös suuri ilo nähdä rumpali Will Carroll huiskimassa hullun lailla, sillä edellisen näkemäni keikan jälkeen 2020 mies kävi koronansa kanssa kuoleman porteilla. Huiskimisella en tarkoita mitään negatiivista, vaan hänen soittoaan on hauska seurata hänen soitellessa vähän joka suuntaan missaamatta kuitenkaan lyöntiäkään. Jotta ei menisi ihan hehkutukseksi, niin vähän olisin muuttanut settilistaa, mutta olihan se vaan silti niin hemmetin kova!

Kahden järjettömän keikan sekä pitkään riivanneen sateen jälkeen oli tunne, että kaikki olennainen on koettu. JVG ei ole koskaan ollut minun tuoppini, vaikka kieltämättä ihan näyttävästi yleisönsä ottikin.

Olen viimeksi nähnyt Amorphis – yhtyeen joitain vuosia sitten Sweden Rockissa ja rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että olen pitänyt heitä hieman tylsänä livebändinä. Ehkä olen vain onnistunut näkemään keikkoja, joiden olosuhteet eivät ole olleet parhaat myöskään itselleni. Nyt vastoin kaikkia odotuksia ollessani väsyneenä ja märkänä, niin Amorphis ottikin tiukasti pihteihinsä ja bändissä tuntui olevan voimaa ja elävyyttä ihan uudella tavalla. Valoshow oli tyylikäs ja bändin olemus elegantin innostunut. Eihän bändi vieläkään mikään erityisen ekstrovertti ollut, mutta ei tarvinnutkaan. Yhtyeen karisma ja tehokkuus välittyivät muutenkin ja toisaalta on aina läpinäkyvää ja falskia, jos bändi yrittää olla jotain muuta kuin on.

Täytyy myöntää, että en ole aikaisemmin tajunnut kuinka voimakas ja vangitseva keulakuva laulaja Tomi Joutsen on. Hänen örinän ja puhtaan laulun vuoropuhelu oli mahtavaa kuultavaa sen vyöryessä massiivisena läpi Porin yön. Suhteellisen isoon yleisöön tuntui uppoavan esimerkiksi ”Silver Bride” ja ”House Of Sleep” yhtä lailla kuin minuunkin. Jännä muuten, että ajattelen niitä edelleenkin uusina biiseinä. No, yhtä lailla komeasti soi ja yleisöön upposi myös ”Black Winter Day”. Myönnän, Amorphis osasi yllättää vielä illan viimeisinä tunteina ja pitkän sekä kylmän päivän jälkeen se ei ollut mikään helppo homma.

Kovia kokenut Porispere oli edelleen ystävällinen, tunnelmallinen ja hieno festivaali. Alue oli laajentunut ja lipunmyynti oli käynyt hurjana, joten ehkä isompi alue puolusti paikkaansa. Itselleni ei sen kanssa ollut mitään ongelmaa ja oli mukavaa, että alue ei mennyt täysin tukkoon. Toisaalta tietynlainen festivaalialueen valtteihin kuulunut intiimiys siinä jonkin verran kärsi. Lavat olivat toimiva ratkaisu ja syvästi toivon, että Porisperen hienoutena ollut musiikillinen linja jatkuu samanhenkisenä. Kiitos Pori, kiitos Porispere, olitte minulle hyviä taas!