Porisperen lauantaita vietettiin punkin, rock ’n’ rollin ja Napalm Deathin tahtiin

Porisperen lauantain ohjelma alkoi jo kukonlaulun aikaan eli kello 13.30 alkuiltapäivällä. Lokkilavan ensimmäinen esiintyjä ei ollut aivan perinteisintä festarimusiikkia, sillä punk-yhtye Appendix ja Pori Big Band esiintyivät yhdessä Bigpendix-nimen alla. Appendixin rähinäpunkista oli riisuttu sanoituksia lukuun ottamatta lähes kaikki se, mikä tekee siitä punkia, joten sovitukset olivat vahvasti jazz-painotteisia. Tämä tempaus oli suoraan sanoen niin kummallinen, etten oikein tiedä, mitä siitä voisi sanoa. Ainakaan en ole ennen ajatellut, että yksinkertaisiin punk-kappaleisiin voi löytää niin paljon musiikillista syvyyttä ja erilaisia sävyjä… Monipuolisella soitinkatraalla varustettu yhtye sai punkin kuulostamaan oikeasti jazzilta, mikä on jo varmaan sinällään aika suuri saavutus. Esitys oli kaiken kaikkiaan mielenkiintoista seurattavaa. Kaikille osallisille pisteet kotiin mielikuvituksesta ja omaperäisyydestä.

J. Karjalaisen aloittaessa vähän kolmen jälkeen alkoi sää vähitellen muuttua suosiolliseksi ja aurinkokin pilkistää, vaikkakin vain hetkellisesti. Kirjurinluoto täyttyi ihmisistä hyvää vauhtia, ja yleisöä oli keikan puolivälissä jo enemmän kuin silmiin osui kertavilkaisulla. Suomalaisen rock-musiikin elävä legenda on noussut viime vuosina jälleen parrasvaloihin kahden uuden rock-albumin myötä ja on koko tuon ajan myös kuulunut festarikesän vakiokalustoon.

Porisperessä kuultiin paljon uusia J. Karjalaisen kappaleita, joista osa on noussut uusiksi hiteiksi, ja osa on taas hieman tuntemattomampia albumiraitoja. Hyviä kappaleita yhtä kaikki, ja ”Et Ole Yksin”- ja ”Sinulle, Sofia” -albumit ovatkin molemmat J. Karjalaisen pitkän ja tuotteliaan uran parhaimmistoa. Tietysti kuultiin myös vanhoja kappaleita, muun muassa ensimmäisen albumin ensimmäinen kappale ”Kolme Cowboyta”, jota ainakin itse lauleskelin jo ala-asteen musiikkitunneilla.

Pirteänä esiintynyt yhtye on täynnä virtuoosimaisen taitavia soittajia, jotka kaikki tuovat oman kosketuksensa kappaleisiin, joita ei siis soitettu täysin samanlaisina kuin levyillä. Lisäksi muutamiin kappaleisiin sisällytettiin rentoa jamittelua, mikä edelleen osoitti bändin taitavuuden. Keikka oli kaikin puolin hyvä ja hyväntuulinen kuten J. Karjalaiselta yhtyeineen on totuttu näkemään ja kuulemaan. Tällainen musiikki on aina takuuvarma kesäpäivän piristys. (J.K.)

Edellisillan sateet olivat jo jääneet, kun saavuin alueelle. Suomen menestyneimpiin hard rock -jyriin kuuluvan Peer Güntin kanssa olemme onnistuneet välttämään toisemme livenä jo monen vuoden ajan. Nyt oli aika korjata tilanne, ja onneksi niin myös kävi. Ikä ei veteraaneja painanut, vaan yhtye tykitti rehevällä meiningillä. ”Bad Boys Are Here” aloitti yhtyeen hittikavalkadin, ja bändi kävi uraansa läpi rankalla kädellä. Uudempi materiaali jäi vähän sivurooliin mutta festareilla lienee parempi niin. Bändi ei turhia himmaillut ja itselleni huippukohtia rokimmasta materiaalista edustivat ”Don’t Mess With The Countryboys”-albumin avausraita ”When Hell Breaks Loose” sekä ryhmämme näyttävään tanssiesitykseen innostanut ”Good Girls Don’t Drink Whiskey”.

Yhtyeessä yli kymmenen vuotta vaikuttanut rytmiryhmä Sakke Koivula ja Pete Pohjanniemi loivat tanakkaa pohjaa yhtyeen ainoalle alkuperäiselle jäsenelle T. Nikille. Vokalisti-kitaristin viskinkarhea ääni oli vedossa, ja kitara soi hienosti. Itselleni koko keikan huippukohta oli yllättäen slovari ”Down By The Shadow”, jossa oli tunnelmaa ja syvyyttä. Biisi onnistui herkistämään vanhan miehen keskellä päivää. Loppukeikan tiukka sarja ”Bartender”, ”I Don’t Wanna Be A Rock ’n’ Roll Star” sekä ”Backseat” veivät hurjalla loppukiihdytyksellä herkkyyden pois. Olipa hienoa nähdä taas PG tositoimissa.

Valitettavasti The Exploited joutui perumaan esiintymisensä laulaja Wattien saaman sydänkohtauksen vuoksi. Energialavan lauteilla todellista vanhan liiton energiaa esitti korvaava, toinen brittiläinen punkin legenda Sham 69. Itselleni bändi on vähän vieraampi ”If The Kids Are United”-biisiä lukuun ottamatta. Ikä ei bändiä rajoittanut, vaan energiaa ja vauhtia riitti monen nuoremmankin musiikin edustajan edestä. Keikan jälkeen kuulin alan punkkareilta, että Sham 69 -nimellä kiertää kaksi bändiä, joissa molemmissa on yhtyeen alkuperäisiä jäseniä. Ilmeisesti Porissa esiintyi se vähemmän alkuperäisiä jäseniä sisältänyt kokoonpano, koska en tunnistanut basistiksi ainakaan Dave Tregunnaa. No, eipä se minua vaivannut, ja se tuntemani hittikin esitettiin. (N.J.)

Punk-musiikin juhlavuoden kunniaksi oli Porisperen lauantaissa punk vahvasti edustettuna. Alkuillasta sirkusteltassa esiintyi omia 20-vuotisiaan viettävä kotimainen punk rock -yhtye Anal Thunder, jonka keikoilta ei koskaan puutu toimintaa. Tälläkin kertaa ystävällinen pikku moshpit otti tuulta alleen heti kättelyssä pysyen käynnissä keikan loppuun saakka. Lavaesiintyminen oli Anal Thunderin mittapuulla hieman kesyä mutta muihin yhtyeisiin verrattuna ei sinne päinkään. Yleisökin metelöi yhtyeen mukana aitoa punkia henkineellä keikalla. Soittoaika oli hieman lyhyt, mutta se oli kuitenkin täynnä energiaa ja hyvää meininkiä. (J.K.)

Porista lähtöisin oleva Dingo teki Porisperessä paluun menestyneimmässä kokoonpanossaan vanhan kotikaupunkinsa festarikentälle. Valittuja keikkoja tänä kesänä tekevä ryhmä vannoi joskus olevansa palaamatta yhteen mutta ”never say never”. Niin kuitenkin pääsi käymään, että muuttuneista elämänarvoista huolimatta, ja ehkä juuri siksi, Pete, Neumann, Jonttu, Pepe ja Quuppa olivat jälleen yhdessä. Dingon kävellessä lauteille soi nuoren ja asianmukaisesti pukeutuneen rumpalipojan esittämänä ”Porilaisten marssi”. Loppuunmyyty Porispere otti sankarinsa vastaan innokkaasti, ja sukupolvien rajat ylittävä show pyörähti käyntiin yhtyeen ensisinglellä ”Sinä ja minä”. Dingo-logo loisti ylväänä taustalla, ja bändi kuulosti yllättävän hyvältä. Pepe oli jättänyt vanhan haulikkobasson kotiin, ja Quuppa soitti yhdellä basarilla. Polkimia hänellä oli basareille kyllä kaksi. – Ilmeisesti etukäteen vaikeimmin mukaan saatavaksi arveltu kosketinsoittaja Pete soitti omalla korokkeellaan ja esiintyi myös lähes samalla intensiteetillä kuin yhtyeen kunnian päivinä. Jonttu käyskenteli leppoisasti pitkin lavaa ja oli kunniakas kitaran grand old man. Vaikea kuvitella, että osa yhtyeestä on ripustanut soittimensa välillä narikkaan.

Neumann on vuosien varrella pyörittänyt Dingoa monilla kokoonpanoilla, mutta tässä ryhmässä oli selvästi jotakin sellaista magiaa, jota, muita jäseniä väheksymättä, ei muissa bändin versioissa vain ole ollut. Lähimmäksi tätä on päässyt varmaan Neumannin ja Even pyörittämä kokonaisuus.

Toisena soitettu ”Kirjoitan” tavoitteli onnistuneesti vanhaa tunnelmaa, ja oikeastaan kaikki biisit onnistuivat vanhan tunnelman tavoittelussa. Neumannin ei juuri tarvinnut käskyttää yleisöä yhteislauluun, vaan kaikki tapahtui kuin luonnostaan. Yhden maamme kaikkien aikojen suosituimman bändin ei tarvitse turhaan miettiä hittejä settiinsä. Monia klassikoita jäi Porissakin kuulematta mutta tyytymätön en voi missään nimessä olla. Varsinkin, kun mukana oli ”Kerjäläisten Valtakunta”, yksi bändin ehdottomista suosikeistani. Toisaalta samalla statuksella voisin listata tähän myös ”Lähetyssaarnaajan”, ”Kunnian kentät”, ”Nahkatakkisen tytön” ja niin edelleen. Itse asiassa tähän olisi voinut kirjata koko settilistan.

”Nahkatakkisen tytön” myötä aikanaan maan energisimpiin ja rokkaavimpeihin rumpaleihin lukeutuva Quuppa pääsi vetämään soolon, ja sen hän takoikin sitten kunnolla. Neumannkin näytti sormillaan, että ”hullu mies”. Sen verran voisin kuitenkin antaa kritiikkiä, että vaikka Quupalla mitä ilmeisimmin on hyvää kontrastia luova rankemman musiikin tatsi soittamiseen, niin toistuva tuplabasareiden käyttö ei oikein istunut näihin biiseihin. Muuten ei pahaa sanottavaa. ”Autiotalon” aikana joku onnellinen pääsi ilmeisesti roudarin selkään. Aikoinaan kuulemma tyttöjen keskuudessa tappelujakin aiheuttanut ele oli siirretty pois Neumannin hartioilta. Osasyynä tähän oli varmaan hänen kitaransa, jonka roolia suuresti ihmettelin. Viimeisenä soitettu ”Levoton tuhkimo” jätti yleisön laulamaan, ja pieni rumpalipoika pääsi bändin kanssa loppukumarruksiin. Yleisö oli tyytyväinen, ja niin vaikutti olevan bändikin. ”Ollaan Porissa ja on hyvät bileet”, sanoi Neumann, eikä sitä voinut millään tavoin kiistää. (N.J.)

Mikä esiintyjä sopisi festarikattaukseen parhaiten heti Dingon jälkeen? No tietysti Napalm Death! Grindcoresta, hardcoresta ja death metalista ynnä muusta raskaasta äärimusiikista soppansa keittänyt veteraaniyhtye tykitti tunnin settinsä rajumpaa ylinopeutta kuin humalainen julkisuuden henkilö auton ratissa. Pariin otteeseen hidasteltiin melankolian saattelemana, mutta rouhealla säröllä maustetut riffit roiskittiin pimenevään iltaan pääasiassa niin kovalla vauhdilla, että valonsäteetkin olisivat jääneet toiseksi. Rummutkin takoivat sellaisella voimalla, että rinnassa kumisee vieläkin.

Vokalisti Barney on raskaan musiikin pätevimpiä nokkamiehiä. Muut jäsenet saivat keskittyä pitkälti vain soittamiseen hänen riehuessaan lavalla niin, että meno pysyi yllä jo pelkästään sen avulla. Barney lienee maailman ainoa ihminen, joka saa moshpitin aikaan oman itsensä kanssa, ja ennen kaikkea hänen raaka murinansa on aggressiivisuudessaan ja voimakkuudessaan yksi maailman komeimpia ääniä. Sanoituksetkaan eivät ole mitä tahansa sananhelinää, vaan ne vaikuttavat oikeasti merkitsevän laulajalleen jotain, ja siitä tulee niiden taakse vielä pykälän verran lisää voimaa ja väkevyyttä. Tältä kuulostaa, kun puretaan maailmanmenon aiheuttamaa turhautumista.

Kaikki ja kaikenlaiset kappaleet laittoivat yleisöön liikettä, ja vastaanotto oli muutenkin kaikin puolin innostunut. Onhan siitä kuitenkin hetki, kun Napalm Deathia on viimeksi nähty täällä päin. Odotus palkittiin korkojen kera. Pittikin pyöri lähes koko keikan, eikä mikään ihme, sillä kappaleiden takana oleva kiihko ja voima olivat aivan uskomatonta. Poikkeuksellisen uskottavasti raivonnut yhtye oli lauantain kattauksen outolintu, mutta yleisöä riitti, ja jo pari ensimmäistä ääntä saivat koko porukan sekaisin. En ole aivan varma, kuinka monta kappaletta tunnin keikkaan mahtui, mutta keikka  tuntui joka tapauksessa lyhyeltä. Vaikka tämä keikka olisi kestänyt miten pitkään tahansa, olisi se varmasti siltikin tuntunut liian lyhyeltä. Ollaan siis kiitollisia siitä tunnista, jonka aikana Napalm Death kiteytti raskaan ja nopean äärimusiikin parhaat puolet yhdeksi intensiiviseksi live-esitykseksi.

Punkin, rockin ja valtavirtamusiikin täyteinen ilta huipentui Napalm Deathiin, vaikka muutama esiintyjä olikin vielä jäljellä. Yritin käydä katsomassa heti seuraavaksi esiintynyttä Haloo Helsinkiä muutaman kappaleen verran, mutta Napalm Deathin kaltaisen keikan jälkeen se ei tuntunut enää miltään. Porisperen järjestäjiltä on ollut todella uskaliasta järjestää näin monipuolisia festaripäiviä. Kaikille esiintyjille on aina löytynyt yleisönsä, vaikka eriskummalliset artistit saattavatkin herättää ihmetystä radion tarjontaan tottuneille. Festarithan ovat parhaimmillaan juuri silloin, kun erilaiset ihmiset, musiikkityylit, kulttuurit ja alakulttuurit kohtaavat pääasiassa sulassa sovussa, ja juuri näin Porisperessä on tapahtunutkin. Festareille on vuosien saatossa löytynyt oma identiteettinsä, josta pidetään kiinni toivottavasti jatkossakin. (J.K.)

Dingon jälkeen esiintynyt Napalm Death heitti sellaisen pommin, että takki oli keikan jälkeen melkoisen tyhjä. Seurasin Haloo Helsinkiä parin biisin verran ja ei tarvitse ihmetellä, miksi bändi lienee tällä hetkellä Suomen suosituin. Hauska, ilmeikäs, valloittava ja vauhdikas show ei varmasti jättänyt ketään kylmäksi. Lisäksi keikan aloittaneen ”Beibin” kaltaiset biisit on luotu livetilanteisiin ja kollektiiviseen mukaan heittäytymiseen.

Kiitos Pori ja Porispere. Leppoisa meininki, hyvällä maulla rakennettu festarialue ja toimivat järjestelyt takasivat, että oli hauskaa. Pienenä toiveena esittäisin, että narikkaan voisi jättää laajemman valikoiman omia tavaroitaan. (N.J.)

Raportti: Nikki Jääsalmi ja Jyri Kinnari
Kuvat: Teemu Kivekäs