Porisperen perjantaissa tykiteltiin metallin ja raskaan rockin merkeissä – Porispere 2017, osa 1/2

Porin Kirjurinluodossa järjestettävä Porispere on pikkuhiljaa vakiinnuttanut paikkansa Suomen festarikartalla persoonallisella ja valovoimaisella esiintyjäkattauksellaan sekä kotoisalla yleistunnelmallaan. Myös järjestelyt ovat toimineet moitteetta. Tänä vuonna Porispere juhlittiin 4.-6. elokuuta, ja jokaisella päivällä oli enemmän tai vähemmän oma teemansa. Perjantaina keskityttiin pääasiassa raskaaseen musiikkiin metalliyhtyeiden ja raskaan rockin merkeissä. Päivä meni pitkälti kotimaisin voimin thrash-veteraani Testamentin ja voimaheviyhtye Thorin tuodessa vahvistusta Amerikan mantereelta.

Kekkerit potkittiin käyntiin Lokkilavalla Kotiteollisuuden stand up -komedialla. Yleisöä oli paikalla ihan mukavasti osan ollessa jo aika innoissaankin. Itse en pahemmin lämmennyt jopa Kotiteollisuuden mittapuulla tylsälle esitykselle. Moni muu tuntui saavan irti paljon enemmän, joten ei tämä keikka hukkaan mennyt. Itse siirryin jo ennen keikan loppua tutkailemaan mielenkiintoisempia asioita kuten merkkaritiskiä, ruokakojuja, kenkieni kärkiä ja nenästäni valuvaa räkää. (J.K.)

Kanadasta kotoisin oleva Jon Mikl Thor aloitti uransa menestyneenä bodarina ja vahvuutta hän uhosi vieläkin. Tosin 64-vuotiaan maestron uhoaminen oli hyväntahtoista ja leppoisaa. Energialavan Yhdysvalloista olevan yhtyeensä kanssa vallannut mies ei ollut Suomessa ensimmäistä kertaa, ja kertoessaan kuinka mukavaa olla taas takaisin maassamme hän kehaisi suomalaisia viikinkiveljikseen. Rehellisyyden nimissä miehen luoma materiaali ei kaikilta osiltaan ole sitä ihan maailman kovinta heavy rockia, mutta aika paljon hänelle livenä antaa anteeksi. Itse Jon oli lavan kiistaton päätähti, ja muu bändi jää pienissä sotamaalauksissaan statistien rooliin. Tietenkään ei voi olla väheksymättä keikalla soitettujen ”Thunderhawkin” ja ”Thunder On The Tundra”-kaltaisten klassikoiden mahtavuutta. Maskit vaihtuivat monessa biisissä, ja osa niistä taisi mustan viitan lisäksi lentää faneille muistoksi. Kilpi ja vasara olivat tietysti viikingillä myös mukana.

USA:n presidentti Trump joutui Thorin kritiikin hampaisiin (vaikka yleisöstä huomautettiin vokalistin olevan kanadalainen), ja ennen ”Anger”-biisiä hän sanoi kiukun olevan hänen toinen nimensä. Sen enempää hän ei halunnut politiikkaa sotkea keikkaansa. Ensimmäisen levyn nimibiisi ”Keep The Dogs Away” oli kuulemma hitti aina Pohjoisnapaa myöden. ”Let The Blood Run Red” on puolestaan kuulemma ollut hitti Lontoossa. Sanattomaksi ei mies jäänyt missään vaiheessa, vaan hauskaa uhoa ja tarinaa hän suolsi läpi shown. Miehestä tehdyssä dokumentissa ”I Am Thor” käy selville uran suuret heilahtelut, ja siksikin on kiva nähdä mies hommissa vielä. Thorin levyjä on julkaistu uudelleen porilaisen Jussi Lehtisalon toimesta, ja kovasti Thor taisi encoreiden alussa Jussia huudella. Kovin suurta yleisöä Thor ei Porissa kerännyt, mutta ihan varmasti sai muutaman uuden ystävän.

Timo Rautiainen ja Trio Niskalaukaus osasivat yllättää taannoin paluullaan, sillä uskoin heidän olevan lopullisesti majan manoilla. Ihan mukava yllätys takaisin tuleminen silti oli. Hienoa, jos yhtyekin on löytänyt jälleen yhdessä soittamisen riemun. Keikan aikana tuntui, että yhtye ei olisi koskaan pois ollutkaan. Varmasti kajautetut ”Rekkamies”, ”Surupuku” ja ”Elegia” hävittivät välissä olleet vuodet ilmaan, ja Timon turvallinen sekä lämmin olemus valtasivat mielen. ”Rekkamies” sisältää edelleen mielestäni yhden traagisimman, mutta silti ymmärtäväisellä tavalla todetun ”olisi hauskaa mennä kotiin, pitkästä aikaa – kolmentoista vuoden jälkeen nähdä omat lapset, ja vaimon uusi mies” -säkeistön. Reipastempoinen ”Suomi sata vuotta” edusti uutta Niskalaukausta, ja kyllä kuulosti hyvältä.

Kaiken synkkyyden keskellä välispiikeissä irtosi huumoria, ja vinoilua sai osakseen muun muassa kitaraa virittäessään Jarkko Petosalmi. Rautiainen kertoi yhtyeen olevan Suomen vanhimpia lapsineroja soittaessaan nuorisomusiikkia. Huumori unohtui pysäyttävässä ”Lumessakahlaajat”-kappaleessa, jonka aikana taustalle heijastettiin lasten piirtämiä kuvia. Keikan lopussa oli taas yhteislaulua, kun Barathrum-laina ”Viimeinen päivä taivaan” päätti yhtyeen osuuden. Tervetuloa takaisin!

Videoillaan YouTubessa uskomattoman suosion saavuttanut Steve ’n’ Seagulls pisti pystyyn melkoiset kinkerit. Tanssit olivat hilpeät ja rajut, kun yhtyeen pisti hillbilly/kantri/bluegrass/mitälie-versioillaan hommat käyntiin. Ulkomaillakin tukevaa jalansijaa savuttanut ryhmä sai yleisön helposti mukaan, eikä ihme, sillä versiot esimerkiksi Iron Maidenin ”The Trooperista” sekä Guns n’ Rosesin ”You Could Be Mine” -biisistä ovat kyllä niin omalaatuisia, että tuskin missään muualla maailmassa on tehty samanlaisia. Mitähän edesmennyt Gary Moore olisi sanonut tämän bändin ”Over The Hills And Far Away” -versiosta, sillä olen muistaakseni lukenut, että Nightwishin versio ei ollut häntä täysin tyydyttävä.

Bändi kaivoi keskinkertaisemmistakin biiseistä, kuten The Offspringin ”Self-Esteemista”, esiin aivan uudenlaisia tasoja ja syvyyksiä. Yhtyeen hillitön olemus sisältää vaikka minkälaista instrumenttia aina banjosta lähtien. Riehakkaan esiintymisen ja soiton lisäksi yhtyeen vahvuuksiin kuuluu hyvä ja selkeä laulu. Ajattelisin, että esimerkiksi Deep Purplen ”Burn” ei ole niitä ihan helpoimpia biisejä laulaa. Yhtyeen olemus oli takuuvarma kuin kossu ja sauna, eikä niitä sovi pitää vitsinä, vaikka hauskuutta edustavatkin. Suomalaista hulluutta, joka sai ainakin minut viihtymään oikein hyvin. En tosin suosittelisi kovin ryppyotsaisille mielensäpahoittajille. (N.J.)

Thrash metallin vimmaisuudella speed metalliaan maustava Ranger esiintyi alueelle tänä vuonna uutena lisäyksenä saapuneessa sirkusteltassa, jonka sisällä oli kaljatiski ja pienehkö esiintymislava. Sirkusteltassa soitetuilla keikoilla päästiin yllättävän hyvin klubitunnelmaan. Lava oli melko matala, eikä minkäänlaista turva-aitaa ollut, joten yleisö ja yhtye olivat lähestulkoon toistensa sylissä. Perjantaina moni raskaan musiikin edustaja kärsi tunkkaisista soundeista, kuten Rangerkin. Laulu tuli jostain kaukaa, ja kaikki muu puuroutui enemmän ja vähemmän. Muuten keikassa ei ollut valittamista, soitto oli vähintään yhtä tiukkaa kuin levyllä, ja lyhyehkö soittoaika käytettiin tehokkaasti hyödyksi tykittäen kappaleita toisensa perään ilman ihmeempiä taukoja. Pikkuhiljaa nousua tehnyt Ranger on yksi Suomen tiukimmin soittavia livebändejä.

Vaikka Apulanta viimeisteli Lokkilavan annin, oli päivän todellinen pääesiintyjä tietysti pitkän uran tehnyt thrash metallin elävä legenda Testament, joka on ikääntynyt vähintäänkin arvokkaasti. Viime vuonna julkaistu ”Brotherhood of the Snake” -albumi jatkoi vuosikausia jatkunutta vahvaa vyörytystä, ja muutama uusi kappale tykiteltiin tälläkin keikalla. Erityisesti ”Stronghold” on kuin luotu livenä soitettavaksi, nimittäin meno ja mosh pit eivät ainakaan laantuneet brutaalin riffimyrskyn käynnistyessä, vaikka ennen sitä kuultiin muutama kiven kova klassikko vanhoilta levyiltä.

Ainoa harmillinen asia tässä keikassa oli jälleen soundien tunkkaisuus. Vähän kuin lavan edessä olisi ollut tiiliseinä, jonka läpi bändi yrittää soittaa. Lisäksi laulu kuului todella hiljaa ja kaukaa verrattuna soittimiin, mikä söi keikkakokemusta hieman. Ei sentään niin paljon, etteikö tämä olisi ollut yksi Porisperen parhaista keikoista. Testament oli koostanut settilistan, joka leikkasi pitkän ja runsaan uran läpi painottuen uuden albumin lisäksi kahteen ensimmäiseen. Myös lähes kaikilta muiltakin levyiltä kuultiin ainakin yksi kappale. Mukavana yllätyksenä mukana oli ”Souls of Black”, jota ei olla kuultu Suomen keikoilla vuosikausiin.

Soundiongelmista huolimatta Testament tykitti kaikki muut perjantain esiintyjät suohon, vaikka hyviä keikkoja nähtiinkin paljon. Livenä Testamentin musiikki saa soiton intensiivisyydestä aivan uutta voimaa, joka purkautuu lavalta yleisöön kuin valtava hyökyaalto. Uusilla albumeilla sillä on ollut kykyä uudistua ja samalla pitää kiinni oman musiikkinsa peruspilareista, kun taas lavalla esiintyvä yhtye vangitsee koko ilmapiirin omakseen, ja korostaa musiikin vahvuuksia omalla energisyydellään. Testamentin keikat ovat oppikirjaesimerkkejä siitä, miten thrash metal toimii isoilla lavoilla.

Metallikattausta jatkettiin vielä Turmion Kätilöiden voimin Energia-lavalla. Laulajanvaihdoksen kokenut ja hiljattain uuden albumin julkaissut pienoiskokoinen industrial metal -sirkus laittoi pystyyn komeat tanssit ja keräsi lavan edustalle suuren yleisön anniskelualuetta myöten. Hyvä, että sekaan mahtui!

Ihmisluokat halkovan kansansuosion saavuttanut yhtye latasi uusin ja vanhoin kappalein tunnin mittaisen tanssimusiikkispektaakkelin yhtä tarttuvasti kuin aina ennenkin. Turmion Kätilöiden hullunkurisessa persoonassa on sekopäistä viehätystä, eikä mikään tietenkään kuvaa sitä paremmin kuin heidän musiikkinsa. Myös livenä yhtye on täysin samalla lailla oma itsensä, antaen joka kerta takuuvarmasti ainakin mielenkiintoisen kokemuksen, johon sisältyvät vauhdikas meininki, oudosti tarttuvien mielipuolisten kappaleiden äänekäs yhteislaulu ja aito elävän musiikin maku.

Viimeisenä kävin vielä katsomassa kun Apulanta päätti Lokkilavan esiintyjätarjonnan. Show oli näyttävä ja yleisöä lähes mereksi asti, mutta itse keikassa ei ollut mitään kovin ihmeellistä. Samoja vanhoja klassikkokappaleita muutamien uusimpien radiohittien kanssa hieman verkkaiseen sävyyn soitettuna. Kappaleet itsessään ovat toki yhtä hyviä kuin ovat aina olleetkin, mutta jotenkin tämä esitys tuntui menevän todella rutiinilla ilman suurempia tunteita tai hetken ainutlaatuisuutta. Vähän kuin puoliteholla toimiva jukeboxi.

Tiedostan jälleen, että kovin moni muu ei varmaankaan kokenut Apulantaa näin. Yleisöä oli paikalla varmaan enemmän kuin millään aiemmalla esiintyjällä, ja osa porukasta oli tainnut tulla paikalle ihan vain Apulannan takia. Moni oli innokkaasti mukana laulamassa kappaletta kuin kappaletta, ja yleisön etuosassa meininki kävi muutenkin kuumana. Itse en valitettevasti päässyt minkäänlaiseen hekumaan. Liekö sitten aiemmat esiintyjät potkineet niin kovaa, ettei tämä vain enää tuntunut missään, vai onko musiikkimakuni kasvanut yli tai ohi Apulannasta, jota olen kuunnellut ensimmäisiä kertoja jo alle kouluikäisenä? Joka tapauksessa Apulanta oli ihan pätevä valinta Lokkilavan viimeiseksi esiintyjäksi perjantain osalta, sillä monet lähtivät tyytyväisinä kotiin keikan loputtua. (J.K.)

Apulanta aloitti näyttävästi ”Mitä kuuluu” -biisillään, mutta itse siirryin jo odottelemaan Mötikkä-yhtyettä sirkusteltan puolelle. Teltan täyteen vetänyt bändi perustettiin Mötley Crüen Teemalta näytetyn konsertin jälkeen, Kalle Niemen legendaarisiin suomennoksiin perustuen. Ihan kaikkien biisien kohdalla käännökset eivät toimineet, ja tuntui että vokalisti Sampsa Astalan oli kiirehdittävä saadakseen kaikki sanat sopimaan säveliin. Kaikkien kohdalla tämä ei onneksi pitänyt paikkaansa, sillä esimerkiksi ”Tappavan hyvännäköinen (Looks That Kill)” oli oikein onnistunut veto. Mieleen jäivät myös ”Samaa vanhaa soopaa (SOS)”, ”Liian nuori rakkauteen (Too Young To Fall In Love) sekä ”Poikien huoneessa poltetaan (Smoking In The Boys Room).”

Pikaisesti kasatusta bändistä huolimatta homma ei tuntunut mitenkään keskeneräiseltä tai huolimattomalta. Yhtyeen hyvä soittotaito oli tietysti yhtenä elementtinä takaamassa tätä, ja rumpusoolokin oli oikein mainio, vaikka ei esikuvien mukaista pyörivää rumpulavaa mukana ollutkaan. Yhtyeen soittotaito lienee kyllä esikuviansa parempi, ja Sampsa pesi kirkkaasti Vince Neilin vokaaleissa. Plussaa kitaristi Väänäsen hienosta Mötikkä-liivistä. Kaikella on varmaan elinkaarensa, mutta toivottavasti ehdin kuulemaan yhtyettä vielä toisenkin kerran. Keikka oli loistava lopetus perjantai-illalle. (N.J.)

 

Raportti: Nikki Jääsalmi ja Jyri Kinnari
Kuvat: Teemu Kivekäs