Porista laskeutuu näkymätön pimeys — arvostelussa Mors Principium Est ja ”Darkness Invisible”
En liene maailman ainoa metallin ja melodeathin kuuntelija, jonka mielestä Andy Gillion teki todella kovaa jälkeä ollessaan porilaisen Mors Principiumin Estin kitaristi ja biisintekijä. Jossain vaiheessa sukset menivät kuitenkin peruuttamattomasti ristiin vokalisti Ville Viljasen kanssa, ja Gillion potkittiin/lähti pois. Välirikko oli ilmeisen riitaisa, eikä siitä sen enempää. Osapuolten mielipiteitä löytyy varmasti internetin syövereistä.
Bändi sai kuitenkin rekrytoitua vanhat kitaristinsa takaisin, joten oletuksena oli, ettei musiikin taso laske. Esikoisalbumin ja varsinkin kakkosalbumi ”The Unbornin” vahvat sävellykset saivat luottamaan Jori Haukion ja Jarkko Kokon kitarointiin, vaikka olen tunnustautunut Gillionin fanipoika. Haukio onkin säveltänyt uuden albumin kokonaisuudessaan.
Vanhalta porukalta on odotettu uutta materiaalia muutama vuosi, ja viimeinkin uusi Mors-levy on kuultavissa. Levy-yhtiötä on vaihdettu, eikä syyskuun lopulla ilmestynyt ”Darkness Invisible” häpeä ainakaan teemoiltaan ja soittotaidoiltaan yhdenkään melodisen death metalin kilpailijan suhteen. Lähimpiä verrokkeja etsiessä käy mielessä Omnium Gatherum tai jokin vanhemman vuosikymmenen In Flames, mutta ne ovat lähinnä referensseinä bändin nykyiselle soundille. Bodomiitit ja darktranquiliitit löytänevät levystä myös tuttuja tunnelmia.
Mainos päättyy
Porilaisviisikko takoo kuulijansa tauluun hyvällä paahteella melodista ja teknisesti erittäin näppärää death metalia. Ensimmäisellä kuuntelukerralla tulee hieman sellainen kuultu olo, että ”jaa nytkö sieltä tulee ’Unbornin’, ’Liberation Terminationin’ ja ’…And Death Said Liven’ sekoitusta”, mutta hiljalleen levy alkaa osoittaa myös muita vahvuuksiaan. Kitaristikaksikon paluu ruotuun on enemmänkin paluuta suurempaan orkesterisoundiin kosketinmattojen vyöryessä tärykalvoihin. Kitaramelodiat ovat useasti tuplattu syntsajousilla, joten tavaraa liikkuu korvakäytävissä aika runsaasti ja erittäin vauhdikkaasti. Miksaajana toiminut Jens Bogren ei ole tässä genressä outolintu, joten sieltä on varmasti haettu juurikin uutta, vahvaa alkua jo parikymmentä vuotta toimineelle orkesterille.
Levyn ongelma ei ole tuotanto, eivätkä todellakaan soittajien miltei virtuoosimaiset suoritukset vaan enemmänkin tasapaksu materiaali, joka ei erotu edukseen useammallakaan kuuntelukerralla. Vaihtelua yritetään saada aikaan muutamalla tunnelmallisella väliosalla kuten ”Tenebrae Latebra” ja ”An Aria of the Damned”. Levyltä puuttuu kuitenkin todellinen tykkibiisi, -riffi tai -kertosäe, jolla noustaisiin vielä näkyvämmin melodöödsin kärkirintamaan. Nytkään paikka genren kärkiryppäässä ei ole sinetöity kokemuksesta huolimatta.
Onneksi paras on säästetty viimeiseksi. Hieman hitaammin louhiva ”All Life is Evil” on hyvää sinfonia/ooppera-kuolometallia, ja samanlaista tunnelmaa olisi saanut löytyä lisää jo aiemmin. Bonuskappaleena digipackin mukana tullut ”Makso Mitä Makso” olisi voinut jäädä studion lattialle keräämään pölyä. Harvemmin toki Kaaoszinessäkään on Isac Elliot mainittu muuten kuin festariartistien listassa. Nyt on.
Mainos päättyy
Korvissa soi kaikesta huolimatta erittäin ammattitaitoinen suomalaisorkesteri, jonka toivoisi keikkailevankin vielä useammin. Genreihmiset varmasti tuntevat bändin, mutta suurelle yleisölle bändi on vieläkin tuntematon. Mutta kuten Ville Viljanen itsekin sanoisi: ”Needs more salt.”
”Pasila, Porilaisten marssi!”
