”Porttiteoria raskaan rockin ja thrashin välille” – klassikkoarviossa Megadethin 30-vuotias ”Countdown To Extinction”

Kirjoittanut Mikko Nissinen - 14.7.2022

Kymmenen vuotta jatkunut lapsenomainen kujanjuoksu Metallican ja Megadethin välillä niiden keskinäisestä paremmuudesta tuli merkittävissä määrin päätökseen 14. heinäkuuta vuonna 1992, jolloin Megadethin viides studioalbumi ”Countdown To Extinction” julkaistiin Capitol Recordsin kautta. Oli kulunut tasan kymmenen vuotta Metallican klassikkodemon, ”No Life ’til Leatherin” (1982) julkaisusta, mikä oli sittemmin yhtyeestä pois potkituksi tulleen ja Megadethin perustaneen laulaja-kitaristi Dave Mustainen uran ensimmäinen todellinen musiikillinen meriitti kitaristina ja biisintekijänä.

Vuosien mittaan alati pahentuneesta kokaiini- ja heroiiniriippuvuudesta kärsinyt yhtyeen johtaja Mustaine ja ”Dave-junior” aka basisti Ellefson passitettiin managementin toimesta katkaisuhoitoon kotimaahansa kesken parin viikon mittaiseksi kaavaillun mutta miesten liiallisen substanssien käytön vuoksi todella heikosti alkaneen Iron Maidenin Euroopan-stadionkiertueen lämppäyspestin. Yhtyeen intensiivisimmän albumin ”Rust In Peacen” myötä Megadeth oli myös tullut metallisen ilmaisunsa päätyyn. Albumi oli kuitenkin ensimmäinen todella tasapainoinen Megadeth-kokonaisuus. Sen myötä bändin vakiintuneella kokoonpanolla, alkuperäisjäsenten Mustainen ja Ellefssonin lisäksi bändiin kuuluneiden kitaristi Marty Friedmanin ja rumpali Nick Menzan, oli turvallinen pohja rakentaa pohjaa tulevalle.

Katkolta päästyään Dave-duon johtama Megadeth starttasi keväällä vuonna 1991 jo edellisenä vuonna yhdessä Slayerin, Suicidal Tendenciesin ja Testamentin kanssa aloittamastaan ”Clash Of The Titans” -maailmankiertueesta Yhdysvaltain puolisko. Suikkarit ja Testament jätettiin kotiin, ja kolmanneksi headlineksi kiertueelle kiinnitettiin Anthrax. Lämppäriksi kolmikolle otettiin juuri debyttialbuminsa ”Faceliftin” julkaissut Seattle-grungen raskassointinen lupaus Alice In Chains. Megadeth käytti kiertueen ajan kaiken joutoajan hyödykseen ja kirjoitti uusia kappaleita tien päällä.

Tällä kertaa yhtyeen jokainen jäsen osallistui biisintekoon ainakin parin biisin osalta, mikä oli Mustainen kontrollifriikin ottein johtamassa Megadethin leirissä ollut aiempien leirien osalta täysin ennenkuulumatonta. Ehkä myös Mustainen ensimmäisen lapsen syntymä ja perhe-elämän täyttymys olivat siinä kohtaa vaikuttaneet hänen luonteeseensa positiivisesti. Uusi materiaali oli selkeästi rockimpaa, upeilla melodiapohjilla varustettua ja löyhemmin metalliorientoitunutta musiikkia kuin yhtyeen aiemmat albumit. Se oli ikään kuin porttikamaa raskaan rockin ja thrashin välillä, ja se toimi vetovoimaisesti molempiin suuntiin.

Tammikuussa vuonna 1991 Megadeth astui Kalifornian Burbankin Enterprises In Studiosiin yhdessä muun muassa Ozzy Osbournen ensimmäiset menestyksekkäät sooloalbumit tuottaneen Max Normanin kanssa. Yhtye tunsi jo lähtökohtaisesti, että sillä oli käsissään vahva nipullinen uutta virtaa ja uusiutunutta ilmaisullista voimaa täynnä olevia kappaleita, minkä lisäksi Normanin tarkkanäköinen ja kumartelematon ote kappaleiden lopulliseen muotoon saamisessa oli yhtyeelle äärimmäisen tärkeä apu.

Albumi sisältää viimeiset kolme vuosikymmentä Megadethin settiin kestosuosikkeina kuuluneita livebiisejä tai muutoin ajattomiksi ikonisoituneita thrash metalin myöhemmän aikakauden mestariteoksia. Mustainen lauluääni on vielä poikamaisen korkea, ja se jos mikä jakaa Megadethin musiikissa yleisön kesken mielipiteitä. Allekirjoittaneen mielestä albumi olisi toiminut vielä aatetta tuhdimmin, jos Mustaine laulaisi kappaleet nykyaikaiseen tyyliinsä uhkaavammin alarekisteristä.

Tiukan proto-thrasmaisesti riffittelevä mutta pohjatunnelmaltaan rennosti groovaten ja melodisen räväkästi rockaava ”Skin O’ My Teeth”, albumin ja Megadethin ykköshitiksi noussut AC/DC-muotin läpi vedetty thrash-anthem ”Symphony Of Destruction” ja Mustainen valioriffittelyllä, melodialinjoilla sekä Menzan ja Ellefsonin tiukasti hitsaama katkorytmitellen groovaava ”Architecture Of Aggression” muodostavat erään kaikkien aikojen kovimmista metallialbumin aloittavista biisikolmikoista.

Albumin selkein suunnanmuutos ja Megadethin nahanluonti näkyy ja kuuluu kuitenkin selvimmin melodisen raskaan vaihtoehtorockin suuntaan rokkailevassa ”Foreclosure Of A Dreamissa” ja vahvan sarkastisessa ja Mustainen omia demoneita irti ravistelevassa raskasblues-shuffle-hard rockissa ”Sweating Bullets”. Samaa voi sanoa biisin ydinosien osalta kevyillä riffirock-elementeillä toimivasta ”This Was My Life”. Se tuo etäisesti mieleen MetallicanTo Live Is To Dien” painostavat intro- ja outro-osuudet, jotka rouhivatkin raskaan thrash-pitoisina yhtyeen soundia uudistavia kevyempiä osasia jämäköittävinä tukipilareina.

Albumin B-puolen avaa eräs unohdetuista Megadeth-helmistä. Albumin nimikkobiisi on kokeellisuudessaan mielenkiintoinen. Ellefsonin vanhakantaista, jopa keskiaikaista kielisoitinmelodiaa mallintavan bassokuvion ympärille rakennettu teema ja kertosäe kohtaavat yksinkertaisen tehokkaan pop-rock-sointukierron. Mustainen kerronnallinen laulutyyli toimii erinomaisesti. Yhdysvaltalaisen eläinoikeusjärjestö Humane Societyn Genesis Awards -palkinnon voittanut biisi palkittiin eläinoikeuksien puolesta toimivana mediatekona.

Diamond Headista muistuttavan, tiukasti ylhäältä pikatun hard rock -riffittelyn voimin verevästi rokkaava ”High Speed Dirt” tarjoilee kappaleen C-osassa äkkiväärää jazz-kitarointia, kun taas D-osan sooloilun tarpeet täyttää Chicago-blues-pentatonisen skaalan venyttely, joka ulottaa albumin sointukirjon entistäkin laaja-alaisemmiksi.

Albumin yksi upeimmin teatraalisesti rakennettuja biisejä ja draamankaaria on akustisella minimalismilla ja Mustainen murhamiesten vääristyneen arvostuksen kuvaelmalla alkava ”Captive Honour”. Biisin skenaario vaihtuu kuin seinään oikeussaliin valamiehistön ja tuomarin eteen, jossa lukuisista murhatöistä epäilty todetaan syylliseksi ja tuomitaan rikoksista kaikkea ihmisyyttä kohtaan elinkautiseen. Nick Menzan spoken word -rooli syytettynä on säväyttävä (vapaasti suomennettuna): ”Loppuiäksi!? Mitä tarkoitat loppuiäksi!? Minullahan ei ole (nytkään) minkään näköistä elämää!” Todettava on, että pätevän tekstin lisäksi Mustainen riffikynä on kappaleessa todella hyvässä terässä.

”Countdown To Extinction” ei ole kuitenkaan aivan eheä albumi. Puisevan yksitotiseksi ja yllätyksettömän keskitempoiseksi thrash-rokkailuksi jämähtävä ”Psychotron” ja sodankäynnin järkevyyttä ja tarpeellisuutta jyrkästi arvosteleva ”Ashes In Your Mouth” eivät omista hyvin tunnistettavista hetkistään huolimatta yllä kappaleina albumin muun materiaalin tasolle.

Puutteistaan huolimatta ”Countdown To Extinction” kuuluu 1990-luvun ehdottomiin metalliklassikoihin, joka pysyttelee vielä vuosikymmenten jälkeen paitsi Megadethin myynnillisesti kaikista menestyksekkäimpänä mutta myös musiikillisesti poikkeuksellisen korkeatasoisena valtavirran metallialbumina. Ilmestymisensä jälkeen albumi nousi Yhdysvalloissa Billboard 200 -listalla korkeimmilleen sijalle kaksi. Karvas tappio muistutti Mustainea Metallican menestyskiidon rinnalla ikuiseksi kakkoseksi jäämisestä ja rassasi häntä täysin turhaan miltei hulluuden partaalle asti. Olihan hänellä ja yhtyeellä kuitenkin käsissään maailmalla huippusuosittu metallin ja rockin rajapinnalle ajattomaksi mestariteokseksi rakentunut albumi. ”Countdown To Extinction” myi ilmestymisensä aikaan Yhdysvalloissa jo kahdessa vuodessa tuplaplatinaa, ja useissa maissa ympäri maailmaa se ylettyi thrash metal -albumiksi erinomaisille listasijoituksille.

Albumin myötä Megadeth pääsi myös kiertämään ja tekemään entistä suurempia konsertteja. Vanhan kiistakumppaninsa Metallican kanssa se löi ensi kertaa lukuisiin vuosiin hynttyyt yhteen kesäkuussa vuonna 1993 Milton Keynesissä järjestetyssä jättikonsertissa, jolloin Megadeth, Diamond Head ja Almighty esiintyivät lavalla ennen pääesiintyjänä ollutta Metallicaa. Mustaine julisti Megadethin keikalla lavalta käsin eripuran yhtyeiden välillä päättyneeksi. Se, miten siinä lopulta onnistuttiin, selviää myöhemmässä tarinassa.