Positiivinen yllättäjä – Arviossa Baronessin uusin levy ”Stone”

Tänä vuonna 20 vuotta täyttänyt yhdysvaltalainen, Georgian osavaltiosta kotoisin oleva progressiivisen rockin ja metallin tähtinimi Baroness julkaisi uusimman albuminsa 15.9.2023. Perinteisesti bändin levyt on nimetty kulloisenkin levyn kannessa esiintyvän värin mukaan. Uusimmalla levyllään Baroness rikkoo värisuoransa ja poikkeaa tavanomaisesta nimikaavastaan tittelöityään sen otsikolla ”Stone”. Pientä muutosta on tapahtunut muullakin saralla, sillä esimerkiksi vireitä on hiottu aiempaa tarkemmin nuottiinsa. Lopputulos ei kuitenkaan ole millään lailla steriili, vaan päinvastoin yhtyeelle ominainen groove, orgaaninen saundimaailma ja erityisesti laulajakitaristi John Baizleyn äänen myötä korostuva muinaisuuden tuntu ovat edelleen läsnä.

Mastodonin kanssa usein samassa yhteydessä mainittu nelikko ei ole koskaan ollut kiinnostunut kilpailemaan nopeudessa, raskaudessa tai missään muussakaan ilmaisun itsearvollisessa piirteessä vaan keskittynyt laajan tietotaitonsa puitteissa tekemään niin hyviä biisejä kuin kykenevät. Ehyen tunnelman rajoissa pysyvät kappaleet ovat yleensä olleet monien koukkujensa ja yllätyksellisyytensä vuoksi hieman hitaasti sisäistettäviä. Tämä seikka on toisaalta taannut sen, että jokainen kuuntelukerta bändin musiikin äärellä on uudenlaisensa tutkimusmatka. Viimeisimpänä julkaistu bändin kuudes kokopitkä tekee heti kättelyssä selväksi, että nyt ollaan laadukkaan teoksen äärellä.

Akustisen intronauha ”Embersin” jälkeen kajahtava ”Last Words” aloittaa levyn räväkästi rockahtavalla riffillä. Sinkkunakin julkaistu musiikillisesti varsin rikas teos lukeutuu levyn parhaimpiin, kun taas seuraavana soivat ”Beneath the Rose” ja ”Choir” eivät ole aivan yhtä hyviä. Ensiksi mainitussa meinaa ärsyttää julistuksellisilta vaikuttavat laulut. Toinen kappale tuntuu jonkinasteiselta välisoitolta, ennen kuin sen jälkeinen ”The Dirge” toimii alustuksena levyn varsinaiselle käynnistymiselle. Reilu minuutin mittaisen akustisen pätkän lauluharmoniat hivelevät hellästi korvia, jonka jälkeen kuudes kappale ”Anodyne” jytisee rennosti ja puhuttelevan välinpitämättömän oloisesti. Haikealla akustisella introlla varustettu ”Shine”on yksi levyn sisäisiä pääteoksia. Tämän jälkeinen ”Magnolia” käynnistyy myös hiljalleen vailla ylimääräistä kiirettä ja kipuaa lopulta lähes kahdeksan minuuttisena puolieepoksena albumin pisimmäksi ja mahdollisesti parhaimmaksi raidaksi. Melankolinen ja raskaasti laahustava ”Under the Wheel” toimii levyn säröosuudet päättävänä viisuna, jonka jälkeen albumi päättyy kuin takkatulen äärellä loppusyksyn kylmää paossa akustisen ”Bloomin” hellissä tunnelmissa.

Muutaman kuuntelun jälkeen on myönnettävä Baronessin yllättäneen positiivisesti. Olen ollut jo pitkään lähes varma, että bändin parhaat tuotokset ovat kaukana takana päin, mutta käsillä oleva teos saattaa olla jopa yhtyeen historian toimivin kokonaisuus. Levyssä on parhaimmillaan todella syvä tunnelma, ja vaikka monet kappaleet ottavat aikansa auetakseen materiaali on kauttaaltaan miellyttävää ja koukuttavaa kuunneltavaa. Baronessin uusin albumi on varsinkin nykypäivän ympäristössä siitä poikkeuksellinen, että alun lievää hämmentävyyttä lukuunottamatta se tuntuu paranevan melkein biisi biisiltä mitä pidemmälle levyllä etenee. Ja kun lähtötaso on mallia ”paras aloitusbiisi millään levyllä aikoihin” voin vain todeta ”Stonen” olevan yksi tämän vuoden parhaista albumeista.

Kirjoittanut: Lauri Nieminen