Progemammutti työkeikalla: Dream Theater Nokia Arenalla 2.2.2023

Kirjoittanut Marko Syrjälä - 6.2.2023

Progemetallin jättiläinen Dream Theater on tuttu ja uskollinen Suomen vierailija, joka ei tällä uusimmallakaan ”Top Of The World” -kiertueella jättänyt maatamme huomiotta. Tämän iltainen keikka järjestettiin Tampereen komealla Nokia Arenalla, ja seuraavana päivänä olisi luvassa vielä toinen keikka Oulussa. Dream Theaterin aiemmat Suomen-keikat ovat aiemmin olleet pääsääntöisesti loppuunmyytyjä, mutta nyt asiat olivat syystä tai toisesta muuttuneet. On vaikea sanoa, johtuiko se korkeahkosta lipun hinnasta vai mistä, mutta Nokia Arena kumisi tänään tyhjyyttään. Paikalle oli vaivautunut arviolta noin 2 000 katsojaa, mikä on aika vähän Arenalla, jonka kapasiteetti on lähes 15 000.

Illan avausbändinä toimi kotimainen Arion. Bändi on ollut jo pidempään hyvässä nousukiidossa, ja Dream Theater -kiertueen lämmittelijän pesti on bändille hieno ja tärkeä askel eteenpäin kohti kirkkaampia valoja. Arionin lavaesiintyminen oli energistä, hyvin jäsenneltyä, ja soitto kulki komeasti. Bändin lyhyestä setistä jäi parhaiten mieleen viimeisenä kuultu ”At The Break Of Down,” joka sai yleisönkin hyvin mukaansa. Mielenkiinnolla jään seuraamaan, mihin bändi vielä kehittyy ja päätyy. Soittotaidosta se ei bändillä ainakaan jää kiinni.

Arionin keikan jälkeen oli edessä noin puolen tunnin tauko, jonka jälkeen oli illan pääesiintyjän näytön paikka. Dream Theaterin keikka lähti liikkeelle uusimman ”A View From The Top Of The World” -levyn yhdeksänminuuttisella Grammy-palkitulla”The Alien” -biisillä, jota seurasivat vanha klassikko ”6:00” ja toinen uuden albumin kipale ”Sleeping Giant”. Yleisö antoi bändille hyväksyvän mutta samaan aikaan vähän vaisuhkon vastaanoton. Jo tässä kohtaa oli pakko todeta, että bändin soundit olivat melkoista huttua. Laulusta sai hädin tuskin selvää, ja äänimiehillä riitti muutenkin haasteita. Lavan isoilla screeneillä pyörineet videot toimivat visuaalisesti paikoin näyttävästi, mutta kieltämättä häiritsi, että screenit pätkivät paikoin pahasti, ja kuva oli aikamoista puuroa.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Jos unohdetaan ulkoiset tekijät, oli ensimmäisestä minuutista lähtien selvää, ettei bändissä ole mikään muuttunut sitten sen edellisen Suomen-visiitin, joka taisi olla vuonna 2020 Helsingissä. Vokalisti James LaBrie hoiteli tonttinsa eleettömästi ammattimiehen elkein, ja John Petrucci esitteli aika ajoin huikeita kitaristin taitojaan. Basisti John Myung seisoskeli tuttuun tyyliinsä 95 prosenttia keikasta ilmeettömästi paikallaan lukien nuotteja lavalle viritetyn iPadinsa screeniltä. Jordan Rudess oli oma velmu itsensä koskittimiensa takana, ja rumpali Mike Mangini vain soitti keikan läpi ilman mitään erikoisuuksia. Erikoista keikassa oli kuitenkin se, että tällä kertaa ei kuultu lainkaan bändin jäsenten omia soolo-osuuksia. Enpä muista, että olisin koskaan aiemmin nähnyt tältä bändiltä keikkaa, jossa ei olisi kuultu edes minimissään yhtä rumpusooloa.

Keikan selkeitä huippukohtia olivat taas kerran ne vanhat tutut klassikot: ”6:00”, hienoilla hämähäkkigrafiikoilla väritetty ”Caught In A Web” ja bändin suurin hitti ”Pull Me Under”, jotka saivat selkeästi eloa sekä bändiin että yleisöön. Ja sitä olisi selkeästi kaivattu lisää. (Miksi setissä ei ollut yhtään biisiä bändin omasta mielestäni parhaalta levyltä ”Metropolis Pt. 2 Scenes From A Memory”?) No joka tapauksessa, kaikkea ei voi saada, mutta ”Six Degrees Of Inner Turbulance” -levyltä löytyvä ”Solitary Shell” ja varsinaisen setin viimeisenä biisinä kuultu uuden levyn nimibiisi erottuivat setistä edukseen. Kokonaisuuden kannalta setissä oli tällä kertaa mukana aivan liikaa noita ylipitkiä progemöhkäleitä, jotka pakostakin latistivat vähän keikan tunnelmaa. Hyvänä esimerkkinä siitä toimi ainoana encorena kuultu seitsemäntoistaminuuttinen ”The Count of Tuscany”, joka on toki hieno teos, mutta joka ei nyt saanut aikaan mitään varsinaista kliimaksia illan viimeisenä biisinä.

Dream Theater ei esittänyt Tampereella todellakaan mitään uutta tai ihmeellistä. Vaikka bändin soitannollinen virtuositeetti on edelleen aivan huipputasoa, jäi keikka muilta osin kovin hengettömäksi. LaBrie sentään hetkittäin yritti, mutta muutoin soittajat näyttivät olevan lavalla vain normi päivätöissä. Dream Theater on siitä jännä yhtye, että ero hyvän ja vähän heikomman keikan välillä voi olla valtava. Olen laskujeni mukaan nähnyt bändin livenä kaksitoista kertaa, ja jos ne keikat laitettaisiin paremmuusjärjestykseen, sijoittuisi tämä esitys omissa kirjoissani auttamatta niiden heikoimpaan kolmannekseen. On mielenkiintoista seurata, mihin suuntaan bändi menee seuraavaksi. Tämän kiertueen myyntiluvut ovat olleet paikoittain todella heikkoja, minkä takia keikkojen peruutuksiltakaan ei ole vältytty. Onko Dream Theaterilla nyt edessään muutosten tuulet vai jotain muuta? Sen vain aika näyttää.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen