Progressiivisen rockin ilosanomaa – Steven Wilson The Circuksessa

– Hei, kannattaakohan tähän jonoon jäädä odottamaan, jos ovelta saisi vielä lipun? kysyttiin minulta jonottaessani lauantaina 24.2. Narinkkatorilla The Circukseen. – Ei kannata, keikka on myyty loppuun jo kuukausia sitten, vastasin ja tuotin kysyjälle pettymyksen.

Loppuunmyydyt keikkapaikat ovat käyneet lähivuosina Steven Wilsonille tutuiksi, eikä ihme: brittiartisti on pitkäaikaisen uransa huipulla. Viime syksynä julkaistu albumi ”To The Bone” on jakanut mielipiteitä, mutta ainakaan suosio ei ole albumin myötä laskenut. Albumi on  mielestäni virkistävä kokonaisuus progressiivisen rockin ja popmusiikin parhaita puolia vahvoilla sanoituksilla varustettuna. ”To The Bone” oli luonnollisesti keikalla pääosassa, vaikkei nimikappaletta kuultukaan.

Kolmetuntinen spektaakkeli alkaa albumin teemoihin viittaavalla videolla ”Truth”, joka heijastetaan lavan eteen vedetylle harsomaiselle verholle. Videolla nähdään sarja kuvan ja sanan yhdistelmiä, joissa esimerkiksi stereotyyppistä terroristia kuvaa sana ”vihollinen” ja onnellisia ihmisiä kuvataan sanalla ”perhe”. Jossain vaiheessa kuvat alkavat toistua uudelleen ja uudelleen, mutta sanat on vaihdettu eri kuviin. Näin esimerkiksi sanat ”viha”, ”rakkaus”, ”totuus”, ”perhe” ja ”usko” kuvaavat vuorotellen eri kuvia. Puhutteleva video näyttää sen, millaisessa maailmassa elämme. Asiat eivät ole koskaan mustavalkoisia, vaan niitä voidaan aina katsoa useista eri näkökulmista. Jonkun vihollinen on toisen ystävä, eikä totuuksia ole olemassa vain yhtä.

Konsertin ensimmäisen setin aloittavat uuden albumin kappaleet ”Nowhere Now” ja ”Pariah.” Jälkimmäisen kappaleen aikana verholla pyörii musiikkivideo, jonka avulla Stevenin ja Ninet Tayebin duetto tehdään mahdolliseksi. Verholle heijastetut laulavat kasvot ja lavalla valokeilassa esiintyvä artisti luovat miellyttävän lämpimän tunnelman jo heti konsertin alkajaisiksi. Visuaalinen puoli onkin aina ollut suuri ja hyvin vaikuttava osa Steven Wilsonin yhtyeiden esiintymistä. Lavan eteen vedetty verho toimii erinomaisena tehokeinona.

Tämän jälkeen on artistin ensimmäisen puheenvuoron aika, missä hän painottaa yleisölle eläytymistä ja toivoo vahvoja reaktioita: tunteiden näyttäminen on sallittu milloin vain! Ensimmäinen setti sisältää raskaampaa materiaalia sekä aiemmilta vuosilta että uudelta albumilta. Varsinkin ”Porcupine Treen” kappale ”The Creator Has a Mastertape” yllättää, ja se toimiikin loistavasti ennen rauhallista ”Refugea”. Myös uuden albumin ”People Who Eat Darkness” on erinomainen, lanteita keinuttava rock-kappale. Kappaleen alustuksena Wilson kertoo äitinsä suosivan sarjamurhaajasarjoja, mikä johtaakin pohdintaan siitä, että kuka tahansa vastaantulija saattaa olla terroristi. Teemaa kuvaa myös verholle heijastettu kappaleen musiikkivideo. Ensimmäisen setin viimeiseksi kappaleeksi on valittu ”Hand. Cannot. Erase.” -albumin ralli ”Ancestral.” Kappaleen rauhallinen, ambienttinen alku yltyy kitarasoolojen kautta raskaaksi progemetaliksi, jossa muusikot pääsevät kunnolla revittelemään. ”Ancestral” johtaa kahdenkymmenen minuutin taukoon

– Rankkaa, jäätävän kovaa, aivan mieletöntä, yllättävän raskas! Oon ihan mehuissa, musiikki ihan iholla! Biisit vaihtuu, mut sama meno vaan pysyy, tajuton flow! Kaikki toimii ja kuuluu! Näitä lausahduksia kuulin yleisön joukossa tauon aikana, enkä voisi olla itsekään muuta mieltä. Harva halusi menettää seisomapaikkaansa, joten virvokkeiden nauttimisen sijaan ihmiset nauttivat toistensa seurasta tauon ajan.

Toisen setin ensimmäinen kappale aiheutti yleisössä yllättyneitä huudahduksia ja hurraamista. ”Porcupine Treen” klassikko ”Arriving Somewhere But Not Here” toi hymyn myös bändin huulille, enkä itsekään valittanut yhden lempikappaleeni kuulemista. ”Deadwing” oli minulle ensikosketus yhtyeeseen ja Steven Wilsonin tuotantoon. Klassikon jälkeen oli aika laittaa jalalla vielä entistä koreammin. Wilson kertoo tietävänsä suomalaisten olevan metallikansaa, joten vahvan popmusiikkipohjan saaneena hän haluaa muuttaa käsitystämme popmusiikista. Hänen mukaansa ”pop” liitetään nykyään liian vahvasti Justin Bieberin kaltaisiin artisteihin ja vanhat tekijät unohdetaan: The Beatles, Prince, Michael Jackson, Depeche Mode, ABBA… Näihin Wilson viittaa ”popmusiikilla”. Näiden ja monien muiden artistien innoittamana on syntynyt kappale “Permanating”, jonka aikana yleisön toivotaan laittavan ”bilevaihde” silmään. Niin yllättäen tapahtuukin, ja ainakin lavan edusta ja usea henki taaempanakin antaa diskon viedä mukanaan. – Ehkä joku baarijakkarallakin istuva heiluttelee jalkojaan, sillä kappale on sen verran vetävä. Setti jatkuu vuorotellen uudella ja vanhemmalla materiaalilla.

Tulkinta ”Lazaruksesta” on niin herkkä, ettei yleisökään halua laulaa mukana – kuulisivat pian oman äänensä. Bändikin saa vihdoin esittelynsä: Alex (Hutchings), Adam (Holzman), Craig (Blundell) ja Nicholas (Beggs) tekevät loistavaa työtä instrumenttiensa kanssa, vaikka jäävätkin usein keulakuvan varjoon. ”Ancestralin”, ”Vermillioncoren” ja ”Detonationin” kaltaisten kappaleiden aikana bändi astuu kuitenkin valtavaan rooliin ja nautinto näkyy muusikoiden kasvoilta. Kun esimerkiksi ”Detonationin” aikana seuraa muusikoita yksitellen, huomaa heidän soittavan intensiivisesti aivan omia kuvioitaan. Kaikki sopii silti täydellisesti yhteen. Vastaavaa olen nähnyt aiemmin vain Rushin konsertissa.

Toinen setti sekä alkaa että loppuu ”Porcupine Treen” kappaleella, kun hypnoottisen ”Sleep Togetherin” päättyessä bändi poistuu lavalta. Jatkuvien aplodien ja huutoremakan jälkeen Wilson astelee lavalle yksin kitaransa kanssa. Hän kertoo musiikkiuransa alkuajoista ja esittää soolona kappaleen ”Even Less.” Vahingossa tai hyvin näyttelemällä hän aloittaa ja keskeyttää kappaleen kertoen unohtaneensa kappaleen lyriikoita. Pari pitkäaikaista fania huutaa yleisön joukosta säkeet, joita Wilson ei muka muista. Myönnän kappaleen olevan minulle liian tuntematon. Wilson vitsaileekin osan yleisöstä olevan liian nuorta muistamaan kappaleen. Itse vetoan iästäni huolimatta (tai siitä johtuen) ainoastaan kappaleen tuntemattomuuteen. ”Even Lessin” jälkeen bändi tulee lavalle esittämään vielä yhden Wilsonin suosikin, ”Harmony Korinen” ja päättämään kolmetuntisen konsertin herkkään hittiin ”The Raven That Refused to Sing.” Upeampaa päätöstä ei olisi voinut toivoa, minkä näkee myös yleisön autuaista ja kosteista silmistä. Steven Wilson on lahja progressiivisesta rockista ja popista nauttiville musiikin ystäville – toivottavasti vielä pitkään.

Päätän raporttini sanoihin, jotka kuulin (valitettavan hitaasti etenevässä) narikkajonossa: – Tää on vähän tylsää aina näiden Wilsonin keikkojen jälkeen, et ei oo enää mitään odotettavaa vähään aikaan. Ja et voiko tätä parempaa musiikkia enää ees olla?

Setti 1:

1. The Truth (lyhytvideo)
2. Nowhere Now
3. Pariah
4. Home Invasion
5. Regret #9
6. The Creator Has a Mastertape
7. Refuge
8. People Who Eat Darkness
9. Ancestral

Setti 2:

1. Arriving Somewhere but Not Here
2. Permanating
3. Song of I
4. Lazarus
5. Detonation
6. The Same Asylum as Before
7. Heartattack in a Layby
8. Vermillioncore
9. Sleep Together

Encoret:

1. Even Less
2. Harmony Korine
3. The Raven That Refused to Sing

Teksti: Mikko Äijö

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Kuvat: Anssi Ruuska