Protest The Hero

Kanadalainen progressiivista metallia soittava kiinnitettiin Spinefarm Recordsin talliin helmikuussa 2011 ja huhtikuussa ilmestyi yhtyeen uusi, paljon kehuja saanut ”Scurrilous” albumi. Yhtyettä Suomeen hartaasti odotelleet fanit saivat vihdoin palkintonsa, kun yhtye esiintyi viime viikonloppuna järjestetyillä festivaaleilla. Kaaoszine oli paikan päällä hieman kyselemässä yhtyeen tuoreimpia kuulumisia ja kysymyksiin olivat yhtyeestä vastaamassa vokalisti Rody Walker sekä basisti Arif Mirabdolbaghi. Lue lisää nähdäksesi koko haastattelu.

Kuinka pyyhkii ja miten kiertue sujuu?

No ainakin tällä kertaa kiertäminen on erilaista. Ennen kiersimme pakussa tai bussissa paikasta toiseen, mutta nyt käymme läpi isoja festareita solkenaan. Kuljemme hetken autossa, sitten matkustamme lentokoneella jonnekin ja sieltä löytyy taas jokin iso festari. Kohta on tulossa mm. Englannin Sonisphere, jossa on paikalla niin paljon ihmisiä, ettemme oikein edes tiedä kuinka paljon, eli vähän isommat kuviot kaikkinensa.

Millainen on ollut fanien vastanotto uudelle Scurrilous-albumille?

Tähän on kyllä sanottava, että löytyy aina läjä ihmisiä ketkä vannovat aina sen ensimmäisen levyn nimeen, ja jotka sanovat että ”se eka levy oli pirun kova ja ylivoimaisesti paras”. Se, että musiikkimme kehittyy ja menee eteenpäin – se on mielestämme vain hyvä asia. Totta kai on hyvin yleistä että jotkut vanhat fanit diggailevat vain jotain alkupään tuotantoa. Yhdellä keikkajärjestäjällä oli äskettäin itse asiassa jopa otsaa pyytää meitä soittamaan keikalla ”vain sitä alkupään tuotantoa”, eikä mielellään tätä uutta. Olimme niin hämillämme siitä, ettemme edes tienneet mitä sanoa. Pitää kuitenkin muistaa, että uuden levyn ja uuden materiaalin myötä olemme saaneet paljon uusia faneja, eikä sekään voi olla mikään huono juttu.

Mitkä asiat ovat muuttuneet sen jälkeen kun levynne ovat yltäneet jo hyville listasijoille?

Pääpiirteittäin, ei paljoakaan. Ainoita eroja on ehkä se, että pääsemme matkustamaan ihan joka puolelle, näkemään paljon uusia maailmankolkkia ja tapaamaan uusia ihmisiä. Tätä nykyä bändejä viedään ihan uusiin maihin soittamaan, Intiaan jne… onhan se vähintäänkin kiehtovaa. Ehkä se, että olemme nyt hieman ”isompi bändi”, on toisaalta kuitenkin sellainen kaksiteräinen miekka. Toisaalta saamme vähän enemmän niitä sen mukaanaan tuomia hyviä asioita, mutta taas toisaalta meiltä viedään tiettyjä vapauksia ikäänkuin pois. Meistä olisi kiva esim. soittaa kotikonnuilla pikkuklubilla parille sadalle ihmiselle ja fiilistellä.  Mutta sitten tietyt bisnespuolen ihmiset tulevat jo heti pohtimaan, että onko se missäkin suhteessa kuinka kannattavaa ja ”mitä jos sattuukin niin ja näin…”. He ajattelevat näitä asioita niin pitkälle ja tarkkaan. Kaikkia tällaisia ihmeellisiä rajoituksia on tavallaan lyöty eteemme, kun niiden bisnes-ihmisten pitäisi kuitenkin olla periaatteessa töissä ”meille”. Me olemme se itse bändi ja me loimme tämän ”tuotteen” jota nämä bisnes-ihmiset markkinoivat, mutta välillä tuntuu että koko asia on ihan väärin päin – toisaalta aika hullua touhua.

Aloitte soittaa yhdessä toistakymmentä vuotta sitten ja vieläpä nuorina junnuina – kuinka olette saaneet pidettyä alkuperäisen kokoonpanon tähän päivään asti?

Noh, tietenkin olimme silloin alussa tavallaan ihan eri bändi. Samat ihmiset toki, mutta eri bändi. Ensimmäisestä seiskatuumaisesta ja EP:stä – josta emme halua edes puhua – olemme kulkeneet pitkän matkan. Sellainen rento meininki, huumori ja tietynlainen kiero huumorintaju joka yhdistää meitä kaikkia. Olemme tunteneet toisemme jo niin pitkään ja niin nuoresta asti, ettei meille tule oikeastaan mitään ongelmia. Musiikillisessa mielessä voimme yhteisymmärryksessä olla tottakai eri mieltä asioista. Mutta kun esim. laulaja vetää tiettyä juttua, kitaristi toimii myös ikäänkuin omien rajojensa sisäpuolella, kun kaikki tietävät mitä kukin tekee ja osaa tehdä, niin se helpottaa asioiden eteenpäin viemistä musiikin kirjoittamisvaiheessa. Meidän porukassa kaikki vaan jotenkin toimii niin, ettei koskaan ole edes tullut mieleenkään että miehistöä pitäisi vaihtaa.

Mahtaako ”Search For The Truth”-seiskaa saada tätä nykyä enää mistään?

Sitä ei kyllä mistään enää taida saada. Meiltä itseltämmekin saattaa löytyä ehkä yksi kappale sitä, siitä on jo niin kauan aikaakin. Sitä painettiin ehkä joku 300–500 kpl, mutta loppukädessä meillä oli sen seiskatuuman sleevejä enemmän kuin itse levyjä ja kaikkea muutakin jännää… Sekava juttu, mutta emme osaa sanoa ensimmäistäkään paikkaa mistä sitä nykyään voisi edes yrittää saada.

Mitkä asiat ovat muuttuneet metallimusiikissa näinä kymmenenä vuotena kun olette itse olleet touhussa mukana?

Kymmenessä vuodessa? Hah! Sanotaanko nyt vaikka ensin, että jo viimeisen kahden vuoden aikana musiikista on tullut yhtä ja samaa puuroa. Kaikki tekevät sitä samaa juttua mitä muut ja bändejä ei erota toisistaan. Kuinka monta kertaa nämä sata eri bändiä voivat tehdä saman ”chugga-chugga”-jutun ja paketoida sen uusiin lahjapapereihin, kun se kuulostaa täsmälleen samalta? Siitä kaikesta on tullut sanalla sanoen tylsää. Tässä on osaltaan myös yksi osasyy siihen miksi itse soitamme progea, koska tylsää tyhjänpäiväisyyttä ei jaksa kuunnella. Jos bändin tavoitteena koskaan on esim. jättää jälkensä musiikin historiaan ja tehdä jotain mikä jää elämään – täytyy yrittää luoda jotain täysin erilaista, jotain täysin uniikkia mitä muut sitten myöhemmin häikäilemättä kopioivat. Vaikka toki meidänkin musiikissa on paljon asioita jotka varmasti ovat jollain tavalla kopioitu jostain muualta, mutta tuo on kuitenkin se homman pointti.

Kuinka haastavaa tai aikaa vievää sitten on tehdä progressiivista metallimusiikkia?

Aikaa vievää se kyllä on, varsinkin kun me emme ole niitä bändejä ketkä osaisivat kirjoittaa uutta materiaalia esim. rundilla. Meiltä se ei vaan onnistu, meidän täytyy olla kotosalla kaikessa rauhassa ja rennossa ilmapiirissä pystyäksemme kirjoittamaan musiikkia. Meillä on sellainen oma kuvio ja omat kotiympyrät joiden pitää olla kunnossa ennenkuin pystymme kirjoittamaan uutta musiikkia. Jos se olisi meistä kiinni, niin tekisimme paljon enemmän uutta musiikkia kuin kiertäisimme maailmaa, mutta tietenkin rundaaminen on osa tätä työtä jolla leipää ansaitsemme. Rundaamme tässä vielä puolisentoista kuukautta ja sitten pääsemme hetkeksi huilaamaan – eli vielä ei ainakaan ole uusia biisi-ideoita.

Jos bändin pitäisi kuvitteellisesti tehdä musiikillinen suunnanmuutos – mihin suuntaan sen veisitte ja kuinka pitkälle?

Melkeinpä mahdoton kysymys – sanotaan nyt näin, että se suunta mihin haluaisimme sitä viedä ja yritämmekin viedä, ei ole yksi tietty suunta. Se mitä yritämme saavuttaa, on yrittää viedä nykyiset jutut paljon pidemmälle, yrittää tehdä esim. nopeista kohdista nopeampia ja melodisista melodisempia ja biisirakenteista parempia kokonaisuuksia jne… Viemme siis kaikkia tekemiämme juttuja ikään kuin ”ulospäin”, laajennamme sitä mitä osaamme ja viemme sitä vain pidemmälle.

Kuinka haastavaa tai hauskaa on soittaa progressiivista ja taidokasta musiikkia lavalla?

Tämäkin on sellainen kaksiteräinen miekka. Meidän yleisössämme on aina useita ihmisiä jotka itsekin ovat muusikoita ja oikein kyttäävät silmä ja korva tarkkana mitä teemme lavalla. Sinänsä meistä on mukavaa haastaa itsemme soittamaan vaikeahkoja juttuja livenä, mutta samaan aikaan emme koskaan yritä lavalla kuulostaa samalta kuin levyllä – eikä sen koskaan pitäisi olla tarkoituskaan. Live on live, ja niin muusikot kuin tavallisetkin musiikkifanit ymmärtävät sen. Meidän livetouhu on rentoa ja erilaista, osaamme kyllä pitää homman hauskana itsellemme ja yleisölle. Toki soitamme useita juttuja kuten levylläkin on, mutta teemme selkeän eron levyn ja liven välillä. Katsojat muutenkin aistivat luontaisesti sen, jos esiintyjät aidosti nauttivat siitä mitä tekevät ja sitä kautta se fiilis välittyy takaisin yleisöön. Näin se homma toimii parhaiten, jäkittäkööt muut paikallaan otsa kurtussa.

Lempibändi jonka kanssa heittää keikkaa?

Propagandhi – tästä ei kysymystäkään, sitä bändiä olemme kuunnelleet kaikki jo alusta alkaen ja sen mukana olemme ikäänkuin varttuneet. En keksi mitään toista bändiä minkä kanssa olisi mieluisampaa keikkailla, siinä bändissä on niin paljon terää. He ovat aina tehneet sitä mitä itse ovat halunneet, kehittyneet täysin omilla ehdoillaan ja sitä olemme aina osanneet kunnioittaa. Heidän rinnallaan ei voisi vähempää kiinnostaa muut nykypäivän punk rock -poppoot, nimiä mainitsematta.

Vastatkaa täysin pohtimatta ja kertokaa mitä ensimmäisenä tulee mieleen: jos ei oteta huomioon minkäänlaisia musiikkityylejä tai genrejä – mikä on maailman paras bändi koskaan?

Roger Miller ja Queen – okei, tuo Queen on aika selkeä juttu, mutta ei ole kyllä hajuakaan mistä tuo Roger Miller tuli mieleen. Se vaan tupsahti ihan tyhjästä, eli olkoon nyt sitten Roger Miller ja Queen kun ei asiaa kerran saa miettiä enempää.

Haastattelu: Marko Simonen

Kommentoi julkaisua