Provinssi 2015, osa 1/2
Tsiisus sentään! Parin surkeahkon mahalaskeutumisvuoden jälkeen olivat odotukset tämän vuoden Provinssia kohtaan valtavan korkealla. Uudet kansainväliset yhteistyökuviot lupailivat Ihmisten Juhlaan kaikennäköisiä hienoja uudistuksia, ja olivathan festivaaleilla esiintyneet bänditkin sitä luokkaa, että kun julkistuksia alkoi pitkin alkuvuotta tippua, sitä ei vain ollut uskoa silmiään. Artistien määrä oli valtava, ja neljän päivän kinkerit antaisivat varmasti jokaiselle jotain. Ennen lähtöä kaikki tuntui muutenkin olevan varsin hyvin organisoitua aina Spotify-soittolistoja ja Provinssi-kännykkäsovelluksia myöten, festaribusseista puhumattakaan. Ei muuta kun yöpymispaikat kuntoon ja paikan päälle toteamaan, kuinka hyvin odotukset kohtaavat todellisuuden.
Provinssi uudistui tänä vuonna rajusti, ottaen samalla suurin askelin etumatkaa yhdeksi Suomen nykyaikaisimmista festareista. Kokeiluun pääsivät esimerkiksi Euroopan suurimmilta festareilta jo tutuksi tulleet, premium-lippujen haltijoiden rannekkeisiin sujautetut valkoiset laatat siruineen. Laatalla on tarkoitus mahdollistaa festivaalin myyntipisteillä normaalia käteiskauppaa nopeampi maksaminen, jolle tietysti itse annoin oitis mahdollisuuden. Kävi kuitenkin selväksi, että ilmiö tarvitsee ensi vuoteen mennessä kehitystä osakseen, sillä jo henkilökunnan ilmeistäkin päätellen sirulla maksaminen oli etenkin ensimmäisinä päivinä jopa normaalia korttimaksua vaivalloisempaa. Rannekkeella ei ollut myöskään mahdollista maksaa ainakaan useimmilla vip-alueen ulkopuolisilla anniskelualueilla, mutta annettakoon tämä anteeksi – suunta on silti loistava. Tämä oli kuitenkin vain yksi eniten odottamistani uudistuksista, suurimmasta osasta ei minulla etukäteen ollut edes tietoa.
Keskiviikko 24.6.2015
Keskiviikkona ensimmäinen osa festivaalikansasta valui täysissä junissa ja busseissa Seinäjoelle, ja kastui saman tien. Provinssin jokavuotinen kirous, järkyttävä kaatosade, oli seurannut festivaalin perässä tänäkin vuonna, vaikka ajankohta myöhäisemmäksi muuttuikin. Avauspäivä veti kuitenkin paikalle suuren määrän ihmisiä huolimatta edes siitä, että ohjelmaa oli avauspäivänä vähiten, eikä kuudesta lavastakaan käytössä ollut kuin neljä. Porttien avausta odotellessa sadetakin osto oli kieltämättä hyvä idea, kuten myös ranneke bussikyyteihin, telttailu kun ei kuulunut omalla kohdallani asiaan. Meni ehkä hieman hifistelyksi, mutta kun sitä telttojen seassa räpiköintiä katseli aitojen läpi, hotellimajoitus ei enää tuntunutkaan lainkaan huonolta vaihtoehdolta.
Emme ole kuitenkaan sokerista tehtyjä. Törnävä kutsui vihdoin, ja bussit kuljettelivat täysiä ihmislasteja alueelle, jossa oli mahdollista kaikki aina siitä kaljan kittaamisesta ja ruokailusta rannekkeen vaihtoon sekä lipunostoon. Kansaa tuntui olevan suhteellisen vähän vielä siinä vaiheessa, kun päälavan kuuden aikaan illalla korkkasi yhdysvaltalainen post-hardcore -yhtye A Day to Remember. Kundit vetivät helvetin energiseen malliin sateesta huolimatta, ja bändi kyllä todisti itselleni, että ei ole ihan vain yksi corebändi muiden joukossa. Rupesi itseasiassa jälkikäteen hieman harmittamaan, kun kyseistä bändiä olin niin vähän etukäteen kuunnellut. Jopa rantapallot lentelivät ympäriinsä kurasta huolimatta, ja vokalisti Jeremy McKinnon kävi eturivin fanien kupeessa lauleskelemassa. Takaisin estradille saapuessaan herralla oli yllättäen jonkun fanikunnan edustajan naamari päässään. Jeremy koitti naamarin takaa lauleskella hieman Corey Taylor -tyylisesti, siinä kuitenkaan onnistumatta. Hemmot olivat mukavan oloisia rupatellessaan hassuja mikrofoneihinsa, ja kaikilla tuntui olevan hauskaa. Joillakin bändin viiden vuoden takainen Provinssi-debyytti pyörii varmasti edelleen mielessä, ja myöhäisempi soittoaika olisi varmasti taannut vastaavanlaisen meiningin tällekin jälleennäkemiselle. Mielestäni yhtä hurjaan menoon ei kyllä taidettu tällä kertaa kaikesta huolimatta päästä. Sateesta huolimatta tämä oli kuitenkin loistava aloitus omalle Provinssilleni.
Myös ADTR kehui päälavalle seuraavaksi hyppinyttä Die Antwoordia, ja tämä härö, seksiä tihkuva kummallisuus pisti pystyyn bileet, joista ei voinut kuin nauttia. Tunnin setti tuntui vain jatkuvan, ja kappalelistaan mahdutettiin kaikki parhaat palat. Crowdsurfing oli luonnollisesti kiellettyä, mutta kaksikon miespuolinen edustaja – tämä huonosti tatuoitu paidaton, joidenkin mielestä anorektikko, joka itseään Ninjaksi kutsuu – löytyi keikan loppupuoliskolla yleisön sylistä. Päälavan terävät skriinit olivat tässä vaiheessa korvaamattomia; niistä näki selvästi, kuinka herraa ei meinattu päästää takaisin lavalle, vaan hän joutui pitämään mikistään lujasti kiinni ja hoitamaan osuutensa loppuun katsomon päältä käsin. Tosin, itsepähän kuuluttavat ”Fuck your rules!”. Skriinien terävyys tuli tosiaan todistettua, kun Ninjan partneri Yo-Landi riisui vaatteitaan ja kolmekymppisen pienen neidon puska ja varvas näkyivät läpi, perseselluliitteja unohtamatta. Neito ei ilmeisesti ollut aivan täydessä vireessä, sillä herra tuntui tarkistelevan naisen kykeneväisyyttä, mutta ei se kyllä loppujen lopuksi menossa näkynyt. Viimeinen kappale ”Enter the Ninja” sai lavan edustalle jopa jonkinnäköisen tanssipitin ja meno oli hillitön. Jälkikäteen voi vain ihmetellä, miten kaksikko on onnistunut menestymään tällaisella musiikilla. Onneksi kuitenkin on, sillä tämä kokemus oli jotain korvaamattoman erilaista.
M
use toimi illan päättäjänä ja pääesiintyjänä, mutta voi sentään mikä pettymys. Bändistä löytyy paljon positiivista sanottavaa, ja niin löytyy myös heidän keskiviikkoisesta konsertistaan. Valoshow oli vertaansa vailla ja karismaa ja ammattitaitoa löytyy vaikka millä mitalla, kuten myös hyviä kappaleita. Silti tämä välistä paistava progehomma ei vain omaan korvaan toimi, eikä kolmessa tyypissä soittimiensa takana paljon nähtävää ollut. Bändi veti tietenkin kentän täydeltä yleisöä, mutta jäi kahden tunnin settinsä aikana kovasti myös tekniikkansa varjoon. Totta kai muutama kappale toimi ja hyvin sekä konfettisateet sun muut tekivät esiintymisestä mahtipontisen, mutta tämä oli ihan odotettavissakin. Haukotuksia tuli, ei voi mitään. Semmoista tiettyjen kappaleiden odottelua se ikävä kyllä oli.
Torstai 25.6.2015
Torstai lähti käyntiin päälavalla, nuorison keskuudessa huiman suosion saaneen Kaija Koon kanssa. Hitit ”Vapaa” ja ”Kaunis, rietas, onnellinen” saivat ihmiset hyppimään jopa takarivissä. Nainen oli energinen, ja mukavaa, kevyttä katseltavaa. Ei mikään ihme, että tämä persoonallinen nainen vetää ihmisiä puoleensa. Kaija Koo oli ehdottomasti positiivinen yllätys. Torstai lähti hyvin käyntiin ja seuraavaksi oli Island Stagen korkkauksen aika – siellä esiintyi eräänlainen rentous nimeltään Milky Chance. Paikan päällä odotti pieni helpotus ainaiseen kosteuteen ja kuraan, sillä lavan edessä oli mukavan kokoinen kivetys jalkojen alla. Ennen Milky Chancea lavalla oli soittanut Puolustusvoimien varusmiessoittokunta Sami Saaren kanssa, ja Suomen puolustusvoimat saivatkin melkein heti kehuja seuraavaksi vuorossa olleelta folkkikolmikolta. Musiikki oli letkeää, ja odotetusti viimeisen kappaleen ”Stolen Dance” aikana väki tanssahteli harmonisessa sovussa.
Pink Stage eli toisin sanoen pinkki sirkusteltan näköinen sisätilalava avattiin torstaina, ja yksi sen parhaista esiintyjistä oli Helsingissäkin marraskuussa esiintynyt hip-hopia ja metallia yhdistelevä Hollywood Undead. Muita lavoja vähättelemättä Pink Stagen akustiikka oli jotain erittäin uniikkia, mutta sinne sopivat 
periaatteessa vain tietyt artistit. Esimerkiksi Die Antwoord olisi sopinut tähän telttaan mahdollisesti päälavan estradia paremmin. Soundcheckia tuli aluksi ihmeteltyä, sillä mikkiä tunnuttiin testattavan miljoonaan kertaan, aina ärsytyspisteeseen saakka. Palaset kuitenkin loksahtelivat kohdalleen, kun näki jokaisen maskein naamansa peittäneen jäsenen kantavan lavalla mikkiä kädessään. Viisi mikillistä näin pikaisen laskutoimituksen jälkeen, mutta yksi näistä soitti kulissirumpuja, ja kitaratkin kiersivät ilmeisesti kolmella henkilöllä – sekaisinhan siinä äkkiä meni, varsinkin kun muutaman biisin jälkeen jokaisen henkilön ulkonäkö muuttui huivien sun muiden tsydeemien kadotessa herrojen päältä. Meininki vain parani ja yleisö oli upeasti messissä. Ennen kappaletta ”Comin’ in Hot” bändi bongasi eturivistä Jeren – lippalakkipäisen kaverin, joka osasi ilmeisesti jokaisen biisin sanat ulkoa. Tämä kutsuttiin lavalle, ja kundin yksi unelmista epäilemättä toteutui. Yleisö oli erittäin tukeva Jereä kohtaan ja tämä veti yllättäen lavalla mikki kädessä aivan kuin olisi yksi yhtyeen jäsenistä. Hollywood Undead olisi pitänyt kokea jo paljon aiemmin.
Sakkolavasta ja sen sijainnista on annettava Provinssille pitkä miinus. Ruger Haueria katsellessa Pink Stagelta kuului toiseen korvaan hetken The Gaslight Anthemin setin loppu, ja myöhemmin seuraavan bändin soundcheck. Muutenkin lavan edusta oli niin täynnä, että ihmiset katsoivat käytännössä myös pusikosta tätä räppiryhmää. Kokonaan en heidän settiään katsonut, mutta aika kusipäistä meininkiä oli havaittavissa sekä lavan edessä että lavalla. Ei järkyttävissä määrin, mutta tämä kokemus oli tapahtuman epämiellyttävin.
Mainos päättyy
Päälavalla tapahtui samaan aikaan jotain parempaakin irlantilaisen The Scriptin merkeissä. Tunnelma oli oikein viihdyttävä, herra hymyili paljon ja buustasi show’ta ottamalla yleisöä mukaan rohkeasti ja eri tavoin. Hän mainitsi, kuinka irlantilaisilla ja suomalaisilla on yhteistä mm. juomatavoissa, huudatti yleisöä ja noin setin keskivaiheilla herra meni GoPro-kameransa kanssa yleisön sekaan kokeilemaan, kuinka pitkälle pääsee. Esiintyminen Suomessa oli ensimmäinen kahdeksaan vuoteen ja paluu oli näyttävä.
The Scriptin jälkeen päälavan valtasi paljon puhuttu ja odotettu Provinssin vetonaula, Calvin Harris. Tämä torstaipäivän päätös oli sitä ”come see my laptop” -hommaa, vaikka esiintymiseen oli käytetty kuulemma jopa puoli miljoonaa euroa. 
Tragikoomisesti ensimmäisen puolen minuutin jälkeen pimeäksi pamahtanut show lähti pienen haparoinnin ja tekniikkaongelmista infoamisen jälkeen uuteen nousuun. Massiivisen spektaakkelimaisista telineistä huolimatta konsertti oli oikeastaan kuin radion kuuntelua; jokainen kappale toisti itseään ja sama ”3, 2, 1, GO!” –homma toistui sekin ainakin kahteenkymmeneen otteeseen. Silti ihmiset tanssivat ja hyppivät tuon lähtölaskennan jälkeen aivan kuin eivät olisi musiikkia ennen kuulleet. Hurjista telineistään huolimatta pieneltä näyttävä mies piti menoa yllä alusta loppuun huutamalla mikkiin mitä tehdä ja milloin. Herran oma tuotanto sekoitettuna tuttujen kappaleiden remixeihin ravisti koko festivaalikansaa, mutta visuaalisesti Calvin Harris ei vetänyt niin hullua puolen millin konserttia mitä odotettiin. Kyllähän pyrot olivat kunnossa ja lopussa tuli hienohko ilotulitus, mutta sitä jäi miettimään, että maksoiko se kaikki todella niin paljon, ja minkähän mukaan kaveria laskutettiin. Mitään ennennäkemättömän mieleenpainuvaa spektaakkelia tästä ei kuitenkaan jäänyt valitettavasti mieleen
Kahden ensimmäisen päivän parhaat esiintyjät olivat ehdottomasti Die Antwoord sekä Hollywood Undead. Päivät sujuivat rauhallisissa merkeissä ja kiitosta täytyy antaa Provinssin laajalle, yllätykselliselle alueelle sekä laadukkaalle äänentoistolle, joka teki mahdolliseksi keikoista nauttimisen täysin siemauksin. Loistava etu oli, että seuraaminen onnistui ongelmitta myös jonkin verran lavan sivusta, eikä mieltä tarvinnut pahoittaa miettimällä omaa paikkaansa suhteessa äänentulolähteisiin. Äänentoisto olisi joidenkin esiintyjien aikaan voinut olla ehkä muutaman desibelin korkeampi, mutta nykyinen taso taas mahdollisti erittäin hyvin vain hieman normaalia kovemman keskusteluäänen käytön jopa keikkoja lavan vierestä seuratessa. Bändejä esiintyi jossain päin koko ajan, ja tämä jatkumo mahdollisti sen, ettei tylsää tule. Tunnin breikki esimerkiksi päälavan bändien välillä ei ollut liian pitkä eikä liian lyhyt, vaan sen aikana oli hyvä hoitaa tarpeitaan vessassa tai valitsemalla jokin monista ruokakojuista, joista voit lukea lisää vaikka tämän yhteenvedon seuraavasta osasta. Nelipäiväinen festarihan on sekin itsessään jo melkoinen rääkki, mutta kun tarjonta ja järjestelyt ovat tätä luokkaa, jaksaa sen läpi kyllä kunnialla porhaltaa.
Teksti: Ville Raitio & Vilma Ala-Koukkari
Mainos päättyy
Kuvat: Nelly Tatti Photography
