Provinssi 2015, osa 2/2

Nelipäiväinen Provinssi mullistui tänä vuonna kertaheitolla, ja toi Seinäjoelle kirkkaasti yli sata musiikillista lahjakkuutta viihdyttämään festarikansaa. Mikäli ensimmäinen, keskiviikon sekä torstain käsittänyt osa raportista jäi välistä, voit lukea sen tästä. Varsinainen kuvagalleria saapuu sivustolle myöhemmin.

Perjantai 26.6.2015

Kolmantena päivänä teltoistaan ensimmäisinä ylösnousseisiin rientäjiin pisti vauhtipiikin oululaisbändi Blind Channel. Viime vuonna ensimmäisen Provinssi-keikkansa heittänyt yhtye esiintyi tällä kertaa festivaalin keskeisimmällä paikalla sijaitsevalla Saarilavalla auringonpaisteessa, ja tempaisi festarikansan mukaansa yllättävän hienosti varsin aikaisesta soittoajastaan huolimatta. Violent popiksi musiikkiaan kutsuva bändi kerää ympärilleen kasvavaa kansainvälistä suosiota, ja uskonkin että ryhmä jatkaa tasaista nousuaan yhä suuremmille lavoille jo lähitulevaisuudessa.

Päälavan puolella valloittava sinitukkainen Sanni aloitti omalta osaltaan perjantaipäivän siihen kuuluvalla tavalla: rennosti, aurinkoisesti ja intiimisti, sillä yleisö oli vielä keikan alussa pienehkö suhteessa lavan kapasiteettiin. Kappaleet olivat tuttuja ja tämä teki esiintymisestä miellyttävää katseltavaa, ja neiti loikki nuorekkaan energisenä lavalla. Nuori nainen yhtyeineen kylläkin mokasi lopun melko täydellisesti: virallisenkin settinsä yliajalla lopettanut bändi kuvitteli vielä voivansa vetäistä loppuun encoren, joka olisi arvatenkin ollut platinaa myynyt radiohitti ”2080-luvulla”. Loppua kohti päälavan edusta olikin jo pitkälle kansoitettu, ja mikä tahansa muu alueen areenoista olisi auttamatta jäänyt pari kokoa liian tiukaksi. Sanni pisti päivän käyntiin omaan persoonalliseen tyyliinsä, ja akustinen ”2080-luvulla” vedettiin vielä keikan jälkeen some-yleisölle pikku pahoittelujen ja sarkastisen kapinoinnin kera.

Ensimmäisten esiintyjien aikaan paikalle päässeitä ihmisiä väsytti silminnähden, ja suuri osa ilmestyi Törnävänsaareen edelleen eilisen jälkimaininkeja kehostaan ulos puhallellen. Heidän onnekseen kimeä-ääninen Sanni lopetteli settinsä, ja päälavan viereinen anniskelualue sai seuraavaksi ohjelmanumerokseen Samin. Sami on taikuri, ja tuli viihdyttämään Pariisin Kevään aloitusta odotelleita. Miehen show oli varustettu perustarvikkeilla: nauhoja, sakset, kuppeja ja palloja. Esitys oli luonnollisen karismaattinen ja interaktiivinen. Vielä hieman väsyneenä päivää käynnistellessä ja lonkeroa litkiessä taikurishow oli juuri tähän kohtaan sopiva. Niin sopiva, että Dead By Aprilia ehti todistamaan ehkä puolikkaan biisin ajan. Sinnikästä toimintaa lähes koko jäsenistönsä vaihtaneelta ruotsalaisbändiltä, mutta parhaat vuodet lojuvat kyllä auttamattomasti menneisyydessä.

Sitten paikan muihin mukavuuksiin: Cybershop oli tuttuun tapaan paikan päällä, ja palveli omalta osaltaan asusteiden ja vaatteiden ostajia, kuten myös Soundi Stagen vierestä löytynyt fanituotekauppa. Kyseisestä kojusta sai luonnollisesti valikoitujen, kyseisen päivän bändien sekä artistien merch-tuotteita, mutta myös lippuja 26 metriä korkeaan maailmanpyörään sekä lavojen välissä kuohuavan joen ylittävään vaijeriliukuun. Maailmanpyörän onnistunut sijainti takasi yöhön asti upean näkymän ympäri festivaalialuetta, ja korkeuksista oli mahdollista seurata päälavan artistien toimintaa aitiopaikalta. Läheisyyteen isketty vaijeriliuku oli sekin varsin onnistunut ja kiinnostava uutuus, mutta kaipaisi ympärilleen hieman kirpeämmän promootion. Kertaakaan ohitse kävellessäni en ollut havaita koko laitetta, sillä jonojakaan ei näkynyt sen kummemmin syntyvän.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Anniskelualueita löytyi joka kulmalta, ja ne oli sijoitettu fiksusti suhteessa lavoihin. Alueelta löytyi runsaasti tarjonnallisesti erilaisia baareja sekä pubeja, laajan viinibaarin valikoimaa tai edes herkullisen näköisiä ”You Need A Fajita!”-ravintolan tarjoamia margaritoja unohtamatta. Ruokapaikkoja löytyi jokaiseen makuun Fafa’sin falafel-annoksista smoothie- ja hedelmäbaarin kautta jopa á la carte -ravintolaan, ja täten vaihtoehtoja löytyi aina valinnan vaikeuteen saakka. Aivan sama mitä teki mieli, sitä sai ainakin jossain muodossa. Hintatasoon aiotaan kuulemma ensi vuonna kiinnittää laajempaa huomiota, mikä on luonnollisesti suuri plussa.

Pariisin Kevät julkaisi hiljaittain uuden ”Musta Laatikko” -nimeä kantavan albuminsa, ja oli ehdottomasti katsomisen arvoinen tälläkin kertaa. Nämä nuorison trendien mukaisesti pukeutuvat, hieman vanhempaa ikäluokkaa edustavat taiteilijat yllättivät erittäin positiivisesti, eivätkä jääneet sinne täyttöbändin laatikkoon, kuten heidät aluksi joku taisi lokeroida. Päälavan skriinit loistivat jälleen tehokkuudellaan, mahdollisesti vähän liiankin hyvin. Rumpali Reko Ahoa kuvattaessa settilista paistoi heiluvien käsien takaa, ja odotettu hitti ”Kesäyö” vilkkui mustana valkoisella. Tässä kohtaa maailmanpyörä oli omalta osaltanikin koettava. Ajoitus onnistuikin täydellisesti, ja ”Kesäyötä” tuli fiilisteltyä unohtumattomasti korkeuksista käsin. Tämä mahdollisuus ei ollut loppupeleissä mitenkään ihmeellinen, mutta oli siinä sitä jotain. Muut korkeuksista tunnelmoineet tietävät mistä on kyse. Suosittelenkin jokaista Provinssiin ensi vuonna kömyävää etsimään hetkellisesti henkisen kymmenvuotiaansa, vaikka kuka tietää, mitä yllätyksiä ensi vuosi tuo tullessaan.

Seuraavana päälavan valtasi niin ikään nuorisonkin suosiota nauttiva Eppu Normaali. Eppujen pitkähkö setti veti runsaasti väkeä, mutta täytyy sanoa, että konkareilla on jo ikää. Nyt todellakin puhutaan kokeneista muusikoista, ja jos Pariisin Kevät mielletään jo vanhemman ikäluokan edustajiksi, Eppu Normaali on se yhtye, joka meni festivaaliväen sydämeen vuosien takaa. Pettämättömät hitit kuten ”Joka päivä ja joka ikinen yö” lämmittivät sydäntä, ja vaikka Sannin katsojakuntaan verraten yleisön ikäluokka oli yhtäkkiä vaihtunut kahdeksanvuotiaasta tyttösestä keski-ikäiseen hyvien aikojen äijään.

Yksi kevyehkö pettymys mahtui myös perjantain esiintyjäkaartiin. Albumin ”Shadowmaker” vastikään julkaissutta nelikkoa osa jäi jo heti Eppu Normaalin jälkeen eturiviin odottelemaan. Tunnin kuluttua lavalle asteli, mikäs muukaan kuin eräs suomalaisen metallin ylpeyksistä, Apocalyptica. Bändi oli tuonut mukanaan tuoreen laulajansa Franky Perezin, ja mahtipontisesti herra vetikin. Itse kokonaisuus ei kuitenkaan täyttänyt odotuksia läheskään, vaikka mainitun laulajan tulkkaamia ”I’m Not Jesus” ja ”I Don’t Care” voisi sanoa jopa loistaviksi. Joka tapauksessa esimerkiksi täysin rummuton, instrumentaalinen Metallica-cover ”One” ei toiminut alkuunkaan. Yleisöäkin oli paikalla loppupeleissä melko vähän – ainakin odotuksiin nähden – ja Apocalyptica kouraisee valitettavasti näiden karkeloiden täyttöbändin leiman. Katsotaan, josko marraskuinen Suomen-kiertue pyyhisi pienetkin pettymykset mielestä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Päälavan materiaali sen kuin vaihtui – tällä kertaa kevyeen naissolistin vetämään indie-rockiin. The Cardigans ja hieman nurinkurisen oloinen ruotsalaiskasvo Nina Persson ei ollut mitenkään ihmeellinen vaan lähinnä outo. Tämä kiitteli vaihtelevasti englanniksi, ruotsiksi ja suomeksi ja päästeli niin ikään kummallisia ääniä mikkiin – milloin äänen katoamisen takia, milloin tahallaan ja milloin melodicalla, eli lelun näköisellä pianolla, jonka ääni syntyy siihen puhaltamalla – toisin sanoen ”pianicalla”. ”Lovefool” tarjosi viimeiset siedettävät minuutit, joiden jälkeen matka jatkui jälleen Island Stagelle, jossa odotti kotimaisen  Disco Ensemblen alku. Itse en olisi antanut tälle yhtyeelle paikkaa varsinkaan päälavalla, saatika välttämättä koko festivaalilla – jälkikäteen nimittäin tuntuu hyvin vahvasti, että mikä tahansa muu kiinnitys olisi hoitanut homman paremmin. Johtuneeko turhan monta kertaa toistuneesta setistä, vai uuden materiaalin puutteesta, ei takavuosien suosikki herättänyt tunteita juuri suuntaan tai toiseen.

Kello alkoi lähentelemään puolta yötä, kun koko kansan suosikki Haloo Helsinki! saapui päälavalle. Odotukset olivat bändin suhteen korkealla, ja hyvinhän he kieltämättä nämä täyttivätkin. Bändi toi paikan päälle runsaasti pyrotekniikkaa, ja jopa festivaalin toiset ilotulitukset keikan loppuun. Yhtye oli selvästi festarikansan mieleen – mahdollisesti ajatukseni syynä oli kuitenkin lähinnä ärsyttävä-ääninen Elli, joka sai yleisöstä osakseen paljon huuteluja. Keulahahmona hän on kuitenkin jollain kummallisella tavalla valitettavan epämiellyttävä. Nainen ei yksinään olisi ollut välttämättä mitään ilman tukiverkostoaan, eli ympäröivää bändiä. Haloo Helsinki! vie kuitenkin pisteet kotiin hyvänä päälavan päätösesiintyjänä.

EDM-tähti, hiirimäisestä olemuksestaan tunnettu Deadmau5 viihdytti kävijöitä vielä yön pikkutunneilla. Etenkin anniskelualueen puolella läppärimuusikkoa todistanut kansa oli jo hyvin juopunutta, ja Pink Stagen teltta vetikin itsensä vielä kertaalleen täyteen myös vartioimattomalta puolelta. Musiikki oli kuin mitä tahansa muutakin EDM-musaa, jota klubeilla soitetaan – tällä kertaa vain vähän suuremmassa mittakaavassa skriini- ja valotehosteiden kera. Esiintyminen toi jonkinnäköisen transsin tunteita, mahdollisesti kellonaikansa vuoksi, mutta ihmiset tanssivat jälleen – nyt lähinnä keskittyen pitämään tasapainonsa ja silmänsä auki. Pink Stagen anniskelualueesta sen verran, että ne kuopat siellä, etenkin tuohon aikaan, olisivat kaivanneet pientä tasoitusta. Kaikesta huolimatta väki tuntui nauttivan tästä transsisesta lähes kaksituntisesta setistä mielin määrin, ja olo oli spektaakkelin sekä kahdentoista tunnin pituisen festaripäivän päättyessä vähintäänkin ähkyinen.

Lauantai 27.6.2015

Viimeisenä päivänä voimia täytyi keräillä hieman oletuksiakin myöhempään. Toimittajakaksikon toinen osapuoli vääntäytyi väkipakolla kuitenkin paikalle puolilta päivin, ja hyvä niin – parin edellisenä päivänä tutuksi tulleen ystävän hetimiten tavattuani, ja lopulta heidän innoittamanaan painelimme yhdessä kohti Soundi Stagea, vaikka itselläni ei ollut kerrassaan minkäännäköistä käsitystä siellä jo päivää aloitelleesta esiintyjästä. Totuuden valjetessa kummastelin ja valitin ääneen sitä, että The Scenes ei ollut minulle entuudestaan millään tasolla tuttu. Pienehkön mutta reippaan yleisön paikalle haalinutta yhtyettä kuvaillaan Provinssin virallisilla sivuilla seuraavasti: ”Bändin biisit vaihtelevat Mars Volta -henkisestä kikkailevasta matikkarockista upeilla melodioilla varustettuihin pop-kappaleisiin ja surisevaan indierockiin”. Suomen Oulusta ponnistaa tämäkin yhtye, jonka valloittavaa lavaesiintymistä oli erittäin mieluisaa seurata. Anteeksipyytelemättömän omalaatuista ja herkähköä, kansainvälistä ja kokeilevaa musiikkia, joka toimi mielestäni livenä jopa hiippasen levytettyä versiota paremmin. Tähän kannattaa aidosti tutustua.

Toinen meistä saapasteli pelikentälle vasta vähän ennen neljää, ja näin ollen päivän ensimmäinen esiintyjä oli joillekin Stig. Äijä olikin lopulta Villen mielestä eräs koko Provinssin parhaista esiintyjistä. Herra on niin vanhanaikainen, mutta samaan aikaan moderni. Lauluääntä ei ole, mutta on kuitenkin, spiikeistä ei saanut kunnolla selvää (mahdollisesti myös Pink Stagen akustiikan vuoksi) ja kaveri heiluu niin rennosti lavalla, että muilla vastaavanlaisilla esiintyjillä on häneltä siinä suhteessa paljon opittavaa. Stigin pitäisi puolestaan oppia kaikki muu muilta artisteilta, mutta en silti olisi muuttanut kaverin konsertissa mitään, sitten hänessä ei olisi välttämättä enää mitään nähtävää. Juuri tämä suorittamisen tarpeettomuus tuo esiin hänen karismaattisuuttaan, joka saa automaattisesti hymyilyttämään. Vielä kun biisit ovat kaiken lisäksi tarttuvia, jokaisen korvaan ainakin jollain tasolla tuttuja, paketti ei paitsi näytä hyvältä, vaan on sitä myös sisältä.

Jenni Vartiaisen jälkeen päälavan valtasi jälleen ruotsalaiset naiskasvot. Vuorossa tällä kertaa First Aid Kit, jota venaillessa anniskelualue jälleen kutsui. Tuttuun tapaan henkkarit näytille sisäänkäynnillä ilmeisen nuorekkuuteni vuoksi ja sisään. Kaikki hyvin tähän saakka, istumapaikka vaan puuttui. Sitä etsiessä ja vaihtoehtoja punnitessa alueen järjestyksenvalvojat pysäyttivät nuoria alueella oleskelevia naishenkilöitä ja pyysivät jälleen todistamaan henkilöllisyytensä. Tämä herätti kysymyksen valvojien ammatillisuudesta – eikö muka sisäänkäynnillä partioiva esimies osaa välttämättä hommaansa? First Aid Kit ei kuitenkaan ollut mitenkään ihmeellinen ruotsalaisuudestaankaan huolimatta. Toinen laulavista tyttösistä oli ihan mukavan kuuloinen, mutta hänkin jäi lavalla kaiken muun peitossa. Salaliittoteoria meni niin, että laulajat ovat sisaruksia, ja kaksikon kitaraa soittava on päällepäsmäröivä sisko, jonka kauniimpi osapuoli jää tämän varjoon. Paljoa muuta ei esiintymisestä käteen jäänyt – samaa luokkaa The Cardigansin kanssa.

Parkway Drivea odotellessa tuli katseltua Soundi Stagen hetkeksi vallannutta metalliorkesteri Every Time I Dieta, mutta tähänkin periaatteessa varsin geneeriseen menoon kyllästyi ennen kuin kerkesivät edes lopettaa. Soittoaikakaan ei välttämättä ollut se kaikkein otollisin, sillä samaan aikaan jokaisella muulla lavalla hääri hieman kyseistä yhtyettä hypetetympiä esiintyjiä. Muutaman tosifanin panosta lukuunottamatta meno vaikuttikin hieman raskaalta.

Apulanta, joka myi Barona Areenan -konserttinsa hetkessä loppuun, veti samaan aikaan paljolti ihmisiä myös päälavan edustalle. Bändistä tulee aina vaan mieleen stereotyyppinen autotallipunkbändi, ja laittaisinkin Apulannan edustamaan samaa lohkoa Eppu Normaalin kanssa. Lavalla veresteltiin vuosien takaisia Provinssirock-muistoja, ja vanhanaikaisuus pilkotti myös yhtyeen esiintymisestä. Ärsyttävää oli myös se, kuinka herra Wirtanen ei tuntunut ihme kyllä ottavan esiintymistä edes tosissaan, vaan halusi edustaa juuri tätä massatäyttöbändin sarjaa, josta kukaan ei pidä. Kommentit, kuten ”kiva, että jaksatte olla kattomassa, kun ei kukaan meitä tänä päivänä jaksa”, ja vokaalien vetäminen perseelleen veivät vaan tästä sen kaiken, mitä Apulanta olisi mahdollisesti voinut vielä Provinssissa vuonna 2015 tarjota.

Apulannan jätimme lopulta vetämään settinsä päätökseen aivan hyvillä mielin, vaikka kyllähän niitä vanhoja tuttuja kappaleita on silloin tällöin mukava todistaa livenäkin. Tapahtuman paras esiintyjä meni kuitenkin kaiken edelle – viimein koitti Parkway Driven vuoro valloittaa Saarilava. Bändin fanikunta on tietyllä, sanoinkuvailemattomalla tavalla jotain kovin uniikkia. Jokaisen samanhenkisen ihmisen rakkaus aussibändiä kohtaan, ja päinvastoin yhtyeen rakkaus faneja kohtaan, ja lopulta kaiken sen rakkauden esiintuominen ja purkaminen keikkojen aikana on yhteensaatettuna jotain sellaista, mikä saa kylmät väreet survoutumaan koomisen tajuttomalla voimalla läpi koko ihmiskehon. Pitti pyöri lavan edustalla käskemättä jokaisen biisin aikana, ja fanit tekivät jälleen kaiken sen, mitä vokalisti Winston McCall heiltä sattui pyytämään, ja enemmänkin. Coverointi Rage Against the Machinen kappaleesta ”Bulls on Parade” oli vielä mahtava yllätys keikan loppuun, ja bändin uusi sinkkulohkaisu ”Vice Grip” soi sekin livenä käsittämättömän hyvin. Melko lailla uudemman tuotannon voimalla läpiviedyn shown ainoa huono puoli taisi olla lyhyys. Meno oli kuitenkin jotain sellaista, mitä ei voi välttämättä edes verrata festivaalin muihin pirskeisiin, näihin juhliin olisi koko Provinssi voinut kunnialla loppua.

Edessä oli kuitenkin vielä itse festivaalin pääesiintyjä. Joidenkin mielestä epäilemättä se odotetuin, joidenkin mielestä katsastamisen arvoinen ja kierosti kiinnostava, ja joillekin täysin tuntematon Faith No More. Loistava sää ja hiljalleen himmenevä ilta takasivat arvokkaan tunnelman bändille, joka palasi tänä keväänä miltei parinkymmenen vuoden mittaiselta levytystauoltaan ”Sol Invictus” -nimisen albuminsa myötä. Hillityn moderni ja pelkistetyn minimalistinen, runsailla kukka-asetelmilla varusteltu lava hukutti samansävyisiin esiintymisasuihin pukeutuneen bändin itseensä kuin maastopukuisen lappilaiseen havumetsään, mutta hyvin kohdistetut valot sekä taitavat kameramiehet pelastivat kuitenkin kaiken. Hurjasti erään roisin saksalaisen metalliyhtyeen keulamiestä muistuttava Mike Patton bändeineen tarjosi yleisölle mukavasti myös tuoretta ”Sol Invictus” -tavaraa, hyvänä esimerkkinä koko konsertin vauhtiin tujauttama ”Motherfucker”, jota heti perään tasoittamaan saatiin vuonna 1992 ilmestyneeltä menestyslevy ”Angel Dustilta” löytyvä kappale nimeltään ”Be Aggressive”. Puolivälissä keikkaa Törnävälle kajahtivat varmasti valtaosalle tutut Commodores-coverin sävelet kappaleesta ”Easy”, joka luonnollisesti takasi ainakin yhdet raikuvimmista yhteislauluista. Setti oli varsin onnistunut, vaikka kaksituntinen show hieman puuduttavaksi loppua kohti ehkä kävikin. Hittibiisejä ei kuitenkaan tarvinut loppuun asti odotella, sillä varsin moni kuultiin poikkeuksellisesti jo ensimmäisen tunnin sisään. Kaiken kaikkiaan täydellisyyttä hipova päätös neljäpäiväiselle Ihmisten Juhlalle, ja kyllä se seuraava sunnuntaiaamukin yhden hittibiisin lyriikoiden mukaisesti varsin huojentavan helpolta kieltämättä tuntui.

Teksti: Vilma Ala-Koukkari & Ville Raitio
Kuvat: Nelly Tatti Photography