Provinssin lauantai oli lämmin päivä täynnä haikeutta ja raskaita säveliä

Provinssin lauantai oli alusta alkaen auringontäyteinen. Viime vuoden sateiseen festivaalilauantaihin verrattuna tämän vuoden sää oli enemmän kuin tervetullut. Lämpötila kävi päivän aikana lähellä hellelukemia, ja festivaalin vesipisteillä riitti väkeä pitkin päivää. Mikä olisikaan parempi paikka viettää kaunista kesäpäivää kuin festivaalilla Törnävänsaaren luonnonmaisemassa.

Eppu Normaali aloitti settinsä aikataulun mukaisesti klo 14.30. Yhtye keräsi paikalle runsaasti yleisöä jo ennen esiintymistään, mikä näkyi tungoksena porteilla heti niiden auettua klo 14. Ihmisiä oli vauvasta vaariin, ja Eppu Normaali rikkoi myös Provinssin avausesiintyjän yleisöennätyksen.

Vain harva pysähtyi Radio Helsinki Stagelle kuullakseen nuoren ja lupaavan Cum Morbus -yhtyeen death metalia. Päällekkäiset soittoajat näkyivät yleisön määrässä, ja tästä voi antaa pientä kritiikkiä festivaalille. Provinssin kattauksesta olisi riittänyt muitakin vaihtoehtoja, mutta tällä kertaa kaksi sähkökitaravetoista keikkaa osuivat samaan aikaan.

Eppu Normaalin keikka alkoi pienellä höpinäintrolla, jonka jälkeen vokalisti Martti Syrjä johdatti spiikillään aloituskappaleen ”Akun tehdas” pariin. Neljän ensimmäisen kappaleen aikana kuultiin hieman harvinaisempaakin materiaalia, minkä jälkeen alkoi loputtomalta tuntuva hittikimara. Välissä kuultiin rentoa jutustelua Martti Syrjän toimesta, mikä piti tunnelman arkisena. Tällä tavoin yhtye onnistui tuomaan itsensä lähelle yleisöä. Paikalla ei varmasti ollut montaa korvaparia, joille suomirockin klassikot eivät olisi olleet entuudestaan tuttuja. Allekirjoittaneelle taisi olla vain yksi tuntematon kappale setin alkupäässä.

Keikalla kuultiin kiinnostavia variaatioita Eppu-klassikoista. Esimerkiksi ”Tahroja paperilla” oli tavallista viipyilevämpi ja ”Pimeyden tangon” tempossa oli jotain suoraviivaisempaa kuin levyversiolla. ”Vuonna 85” soi hienosti loppuakseen – ainakin itselleni – varsin yllättävään hidastukseen. Koko yhtye oli keikalla silminnähden hyvällä tuulella. Etenkin Martti Syrjä oli vedossa äänenkäyttönsä kanssa koko keikan ajan. Vitsit lensivät, ja niitä viljeltiin erityisesti vierailevan pianistin Iiro Rantalan suuntaan.

Bändi vaihteli tunnelmaa ammattitaidolla synkän (”Murheellisten laulujen maa”) ja hilpeän (”Baarikärpänen”) välillä. ”Kitara, taivas ja tähdet” oli Syrjän mukaan setissä lähinnä kitaristien Pantse Syrjän ja Juha Torvisen esittelyä varten, ja kappale äityikin lopussa hetkellisesti leikittelevän progeilun puolelle. 

Encoreina kuultiin ”Njet Njet” ja ”Kaikki häipyy, on vain nyt”, joiden jälkeen yhtye poistui lavalta puolentoista tunnin mittaisen viimeisen Provinssi-keikkansa jälkeen. Bändi teki selvästi parhaansa, etteivät jäähyväiset Provinssi-yleisölle olisi liian haikeat tai surulliset, mutta sitä ne kieltämättä olivat. Pari hempeämpää kappaletta loppupuolella (mm. ”Kun olet poissa”) olivat varmasti myös ainakin jollain tapaa laskelmoituja vetoja. 

Eppu Normaali kannattaa käydä todistamassa livenä vielä tämän kesän aikana, jos siihen on mahdollisuus. Muilla bändeillä on takuulla opittavaa tuosta kansallisaarteesta. Se on selvinnyt kolhun jos toisenkin ja silti pysynyt pitkään yhtenäisessä kokoonpanossa. Sillä on ollut läpi koko 50-vuotisen uransa varsin terävä biisinkirjoituskynä, ja jälkeenpäin voi todeta, että Provinssin puolentoista tunnin setistä jäi uupumaan useita kappaleita, joita olisi voinut sisällyttää mukaan.

Eppujen jälkeen oli aika katsastaa alueen ruokatarjonta. Provinssissa on jo vuosia toiminut Food Gardeniksi nimetty alue, jossa sijaitsee pääosa koko festivaalin ruokatarjonnasta. Ruokakojuja on niin paljon, että valinnanvaikeus iskee joka kerta. Päätöksentekoa ohjaa usein se, missä on lyhyin jono ja mikä on käytännöllisintä sillä hetkellä. Törnävänsaaren vanha paviljonkirakennus toimi tälläkin kerralla rauhoittumisalueena Food Gardenin vieressä istumapaikkoineen ja säkkituoleineen. Järjestely toimi jälleen vallan mainiosti.

Havainnoituani uusprogeyhtye Saimaan loppukeikkaa ja pop-artisti Ellinooran sinfoniakeikan päätöstä oli aika siirtyä kohti Woodland Stagea ja Stam1nan keikkaa. Woodland on Provinssin toiseksi suurin lava-alue. Alueesta tekee erityisen siellä sijaitseva mäennyppylä, joka mahdollistaa useamman silmäparin hyvän näköyhteyden lavalle.

Stam1nan keikka alkoi uuden ”Apnea”-levyn ehkä tunnetuimmalla ja menevimmällä kappaleella ”Golem”, jonka jälkeen yhtye puski Provinssi-yleisölle vanhempaa materiaalia. Muun muassa ”Hammasratas”, ”Suhdeluku”, ”Valtiaan uudet vaateet” ja ikivihreä ”Muistipalapelit” edustivat yhtyeen viiden ensimmäisen albumin aikaa. Kaikki edellä mainitut kappaleet ovat olleet erittäin tervetulleita Stam1nan kesän 2026 settiin. Provinssissa kuultu setti olikin hyvin samankaltainen, ellei jopa täysin sama kuin noin viikkoa aiemmin Nummirockissa. Suurin eroavaisuus settien välillä olikin varmasti venuen lisäksi se, etteivät Provinssissa kuullut välispiikit olleet aivan yhtä hassuttelevia.

Väkeä oli keikalla niin paljon, että anniskelupuolella oli turha yrittää kovin lähelle edes miksauskoppia tuuppimatta jokaista edessä seisovaa. Kun taas siirtyi jonkin verran taaemmas, häiritsi Woodlandin taka-alalla sijaitseva disco-alue keikan kuuntelua. Jatkoa ajatellen kyseinen disco sekä viereinen silent disco voisivat ehkä jopa vaihtaa paikkoja keskenään. 

Stam1nan keikka Provinssissa oli miellyttävää kuultavaa, mutta vaikutti yhtyeen mittapuulla rutiinivedolta. Miellyttävintä keikassa oli vanhat hitit, kuten ”Muistipalapelit”. Biisin outro-osioon yhtye oli kehitellyt uuden, levyversiolta poikkeavan ”lai-lai”- (tai ”rai-rai”-) köörilaulusovituksen, joka oli piristävä lisä jo valmiiksi melodiseen kappaleeseen.

Sur-rur-yhtyeen keikka alkoi hieman ennen Stam1nan lopetusta. Yhtye on niin aito kuin olla saattaa, mikä on nykyaikana harvinaista. Sur-rurin garage rockin, punkin ja grungen kohdalla tämä näkyy selvästi. Jos laulu käy nuotin vieressä, se kurvaa takaisin raiteilleen – epäonnistumista tai lahjakkuuden osoittamistakaan pelkäämättä. Musiikki on Sur-rurin kohdalla läsnäoloa. Sama pätee kitarariffeihin ja musiikin lainalaisuuksiin, kuten asteikoihin. Jos jokin kuulostaa väärältä biisin aikana, se ei haittaa. Sitä ei pelätä, vaan se saadaan vaikuttamaan siltä kuin se kuuluisi asiaan.

Sur-rurin parissa on helppo rentoutua, vaikka energiaa musiikista välittyykin. 30-vuotias suomalaisen rockskenen legenda veti yllättävän mukavasti väkeä Provinssin pienempiin lavoihin kuuluvan Radio Helsinki Stagen äärelle. Keikan aikana kuultiin runsaasti yhtyeen tuoreimman ”Härveli”-albumin (2025) materiaalia, mutta myös vanhempia kappaleita aina 1990-luvulta alkaen. Keikka tuntui paikoin pitkältäkin. Monet yhtyeen biisit ovat noin kolmen minuutin mittaisia ja tunnin aikana sellaisia ehtii soittaa useita. Encorekin keikalla kuultiin saatesanoin ”tää nyt on taas vähän tällainen biisi”. Spiikki kertoo mielestäni kaiken tarvittavan yhtyeen live-olemuksesta. Se on kuin Apulanta, jos kyseinen yhtye olisi jatkanut 1990-luvun alun viitoittamaa linjaa niin musiikin kuin asenteensakin puolesta.

The President aloitti Provinssin lauantaissa klo 20.45 IdeaPark Tent -lavalla. Metallia, rockia vai metalcorea? Räppiä ja elektroa huuto- ja emo-laululla… Herää mieleen kysymys: mitä tämä edes on? Ehkä se on vain rock-musiikkia? Toisaalta sekin illuusio rikotaan hyvän maun rajoissa aina jossain vaiheessa biisiä. Yhden tai kaksi kappaletta ennen illan keikkaa kuunnelleena on edelleen vaikea kategorisoida The President -yhtyettä. Tai tässä kohdin on enemmänkin kyse artistinimestä. 

Naamarit on ollut temppu ennekin, viimeistään Kiss-yhtyeen ensiajoista alkaen. The Presidentin kohdalla ehkä selkeiten vaikuttajana on ollut Papa Emeritus Ghost-yhtyeestä. Erityisesti se varhaisten akustisten keikkojen versio ilman valkoista plankkia. Ja tietenkin frakilla höystettynä. Tarina kertoo, että The President -vokalisti laulaa sen verran henkilökohtaisia tuntemuksia esimerkiksi uskonlahkosta irtautumisestaan, että haluaa tämänkin vuoksi pysyä anonyyminä. Myös kuvausluvat artistista olivat Provinssissa kiven alla, joten siksi tämänkin raportin kohdalla kuvaukset jäävät tekstuaaliseen muotoon.

Osittain The Presidentin musiikki toi mieleen vahvasti Soen-yhtyeen melodioita ja rytmiä myöten. Mutta toisaalta joka toinen osio oli näissäkin biiseissä kuin geneeristä ja modernia hiphoppia. Voisiko sanoa, että hieman kehnoa sellaista. Metallisimmat riffittelyt olivat toisaalta geneerisiä nekin; pääasiassa alavireisimmän nuotin käyttöä, mitä kitaran vireestä lähtee. Keikalla kuullut kappaleet olivat aina parin biisin ryppäissä keskenään samanlaisia ja sitten tyyli hieman vaihtui. Oli hempeämpää elektro pop -kappaletta, ja seuraavassa saatettiin räyhätä jälleen kuin nu metalissa konsanaan.

Artistin ansioksi on luettava, että sillä on ripaus omaperäisyyttä ja itsevarmuutta niin, että se voisi toimia vielä pitkäänkin. Yleisön huudoista huolimatta ennen täyttä esiintymisaikaa keikalla ei kuultu encorea ollenkaan, josta yhtye saa miinuspisteitä, mutta toisaalta vastaava arroganttius viestii juurikin sitä itsevarmuutta, että ”me tulemme vielä”. Mielenkiinnolla täytyy jäädä seuraamaan, miten The Presidentin ura tuosta vielä kehittyy.

Hieman festivaalin järjestelyistä

Järjestelyt IdeaPark Stagella (entinen Carlings Stage) olivat valitettavasti vuonna 2026 paljon huonommat kuin aiemmin. Teltan sivulle oli asennettu peräti lisäaitaa, ettei teltan ulkopuolelta näe lavalle siitä suunnasta saati, että sinne voisi kulkea teltan sivulta, niin kuin ennen. Kulkeminen telttaan oli näin ollen rajoitettu lähinnä teltan päätyyn. 

On muistettava, että mikään legendaarinen vanhojen Provinssien ”Isoo teltta” ei IdeaPark Stagen alue ole vieläkään. Sinne mahtuivat aina lähes kaikki halukkaat, eikä kulkureiteistä saati kurkistusaukoista ollut minkäänlaista moitetta. Onkin sääli, jos näköesteitä tehdään vain siksi, että mahdollisimman moni änkeytyisi sisään telttaan.

Tässä oli kuitenkin unohdettu sisään- ja uloskäynnin logistiikka. Järjestely toi isomman määrän ihmisiä nimenomaan välittömään teltan sisäänkäyntien läheisyyteen, eli takaosaan. Ja koska sisäänkäyntitilaa oli vähemmän, jäi sivulle paljon tyhjää tilaa. Samalla teltan takaosa oli usein tupaten täynnä myös sen ulkopuolella. Lisäksi kyseisen lavan anniskelun portti oli nyt muutettu oudosti niin, että periaatteessa koko alue oli anniskelua, vaikka se ei ollutkaan kokonaan aidattu. 

Kello 22.45 auringon jo laskiessa horisontin suuntaan, alkoi Woodland Stagella tilanteeseen täsmälleen sopivaa musiikkia, kun Cemetery Skyline astui lavalle. Alue oli tähän mennessä täyttynyt vain vaivoin klubiyleisön verran. Onneksi lavan etuosiin, kuten Provinssissa tapana. Myös Woodland-alueen takaosan istumapaikat olivat täyttyneet hetkessä ensimmäisten kappaleiden aikana. 

Niin sanotun superkokoonpanon keikka lähti käyntiin kauniilla jykevällä introlla ilman suurempia krumeluureja. Tummanpuhuva goottirock-yhtye asteli lavalle itsevarmana pianomelodioiden soidessa. Jo toisena kappaleena kuiltiin hitikäs ja radiossakin soinut ”Faithful Wish”. Yleisö vaikutti tykkäävän kuulemastaan. Siitä eteenpäin keikka olikin napakoiden biisien ja lyhyiden, mutta jutustelevien välispiikkien kavalkadia. Vokalisti Mikael Stanne (mm. Dark Tranquillity) tekee solistin tehtävät tässäkin yhtyeessä ammattilaisen elkein. 

Keikkakokemus se on kieltämättä sekin, että melodinen goottirock soi legendaarisella festivaalilla ja vieressä asiakas toisensa jälkeen suorittaa benji-hyppyjä melkein yhtä paljon kuin biisejäkin keikan aikana kuullaan. Vaikka väkeä oli hyvin vähänlaisesti ja väljää oli myös anniskelun puolella, se ei sinänsä varmastikaan tunnelmaa haitannut etummaisten katsojien joukossa. Cemetery Skyline olisi kaikesta päätellen sopinut paremmin telttalavalle, myös musiikkinsa puolesta, ei pelkän yleisömäärän takia. Soittoaika oli silti täydellinen ja tunnelma, jonka musiikki toi sointui mukavasti yhteen hämärtyvän taivaan kanssa. 

Iso osa ihmisistä alueella odotteli varmasti jo päälavan luona Bring Me The Horizonia, eli illan pääesiintyjää, sillä myös osittain samaan aikaan Cemetery Skylinen kanssa soittanut astetta rankempi metallibändi Blood Incantation kärsi sekin Cemetery Skylinen tapaan pienestä yleisökadosta. Provinssin kaltaisella festarilla tällaiset ns. saman genren päällekkäisyydet olisi tärkeää ottaa paremmin huomioon. Olkoonkin, että toinen on death metalia ja toinen goottirockia, on niillä usein keskenään samoja faneja, sillä ollaanhan jo 2020-luvulla ja kuitenkin Provinssissa. 

Blood Incantation IdeaPark Stagella illalla ennen puolta yötä oli kuitenki lois-ta-va! Yhtye onnistuu liikuttamaan musiikkiaan selkeästi tunnelmasta toiseen muuntautuen saman biisin sisällä, kuulostamatta vaivaannuttavalta. Paikalle porhaltaessani kuulin saman kappaleen sisällä niin shamaanimeininkiä ja Death-yhtyeen mieleen tuovaa teknisyyttä kuin Moonsorrowin kaltaista junnaavaa ärhäkkyyttä. Eli kaikkea tuplabasareista tunnelmointiin, mutta vielä hieman syvemmällä skaalalla, kuin death metal -yhtyeeltä voisi odottaa.

Blood Incantationin tuottama melodinen musiikki pitkillä instrumentaaliosuuksilla on juurikin sitä, mitä festivaalit kaipaisivat vielä nykypäivänäkin enemmän. Väkeä paikan päällä oli lähinnä teltta puolillaan ja hajakatsojat sen ulkopuolella, mutta homma toimi väkevästi. Energinen ja äänekäs yhtye osasi ottaa yleisönsä ja yleisö bändin. Soundit olivat nekin ehkä illan parhaat.

Bring Me The Horizonia ennen oli todettava päivän olleen jo todella pitkä festarointiin. Niinpä oli tehtävä päätös, että illan pääesiintyjän (päivällähän se oli Eppu Normaali, toim.huom.), näkeminen puolen yön aikaan sunnuntain puolella alkaneella keikalla saa jäädä muutamaan kappaleeseen BMTH:n megayleisön keskuudessa.

Siispä antaa loppuun asti paikalla olleen keikkakuvaaja Jarmo Hännisen kertoa enemmän keikasta.

Bring Me The Horizon päätti Provinssin tyylillä

Yhtäkkiä olikin lauantain viimeisen esiintyjän vuoro päälavalla. Bring Me The Horizon esiintyi Provinssissa nyt kolmatta kertaa, mikä on hyvin kunnioitettava määrä, ja yhtyeen tuotantokin oli parin vuoden takaisesta esiintymisestä suurin piirtein tuplaantunut.

Koska yhtyettä ei päässyt tällä kertaa kuvaamaan, niin tein jotain mitä en ole tehnyt yli viiteentoista vuoteen, kun olen aina ollut vain heilumassa kameroiden kanssa ja tuottamassa kuvia. Kun olin vienyt kamat autolle, menin kentälle yleisöön. Miksipä ei! Olihan keikkaa odotettu siitä saakka, kun se ilmoitettiin.

Pyrot, valot ja laserit olivat paremmin ja kohdistetummin käytössä aikaisempaan verrattuna. Visuaalit screeneillä oli uusittu – ja no kaikki muukin oli isompaa. Lisäksi lavaa oli pidennetty runway-tyyliseksi (päivän aikana muutkin päälavan artistit käyttivät tätä hyväkseen), ja yhtyeen laulaja ottikin nyt lähempää kontaktia yleisön kanssa. Vuoteen 2024 verrattuna tämä “Summer Shows” -kiertue olikin huomattavasti intiimimpi.

Keikalla nähtiin myös perinteinen “Antivist”-kappaleen artistivierailu. Yleisöstä poimittiin lavalle tällä kertaa Väinö, joka hoiti hommaan mallikkaasti. Sattuman kauppaa, mutta miekkonen on myös lahtelaisen metalcore-yhtye Denshin laulaja. Bring Me The Horizonin laulaja Oli Sykes myös lauloi setin viimeisen kappaleen (“Throne”) yhden fanin mansikkamyssy päässään. Keikan lopuksi, lopputekstien jälkeen, kansalle soitettiin vielä “nauhalta” juuri Provinssin alla julkaistu “Dehumanized”-sinkkubiisi.

Ilta oli mieletön ja yleisö tyytyväinen. Oli aika lähteä kotiin viimeistä kertaa!

Sellainen oli Provinssi 2026, se meni ohi aivan liian nopeasti ja täällä odotellaankin jo ensi vuoden julkistuksia. Kiitos Seinäjoki, kiitos Provinssi.

Teksti: Jani Lahti / Jarmo Hänninen

Kuvat: Siavash Aryanfard