Psykedeliasta melodraamaan – klassikkoarviossa Pink Floydin 50-vuotias ”Meddle”

Kirjoittanut Mikko Nissinen - 31.10.2021

Brittiprogen merkittävimpiin legendoihin kuuluva lontoolaisnelikko Pink Floyd sai säädettyä ilmaisunsa ytimekkäimmilleen 1970-luvun alkumetreille tultaessa. Kunnianhimoisen, sekavahkon, mutta orastavia onnistumisen hetkiä sisältäneen ”Atom Heart Motherin” jälkeen yhtyeen kuudes kokopitkä albumi ”Meddle” äänitettiin yhtyeen kiertuetauoilla aikavälillä tammikuu-elokuu 1971. Äänityspaikkoina albumille toimivat Abbey Road, AIR, EMI ja Morgan Studios Lontoossa.

Albumi rakentui pääasiassa kirjallisuuden pohjalta saaduista vaikutteista. Poikkeuksena normaalista, koko yhtye osallistui tällä kertaa albumin sanoittamiseen. Albumin tuotannosta vastasivat yhtyeen jäsenet itse. Erityisesti albumi rakentui kolossaalisen, koko albumin B-puolen täyttävän, unenomaisen aaltoilevaan ja hauraan teoksen ”Echoesin” kylkeen.

Edeltäjäänsä huomattavasti tasalaatuisempi ”Meddle” edustaa välivaihetta yhtyeen alkuperäisjäsenen ja laulajan, Syd Barrettin inspiroiman, psykedelisemmän Pink Floydin ja myöhemmän aikakauden, soinnillisesti suorempilinjaisen ja pääosin Roger Watersin masinoiman Pink Floydin välillä. Albumin turkoosin kelmeän kansikuvan suunnittelija Storm Thorgeson kuvaili gatefold-kannen kuvan esittävän ihmisen korvaa veden alla. Taiteilija itse ei kuitenkaan ollut erityisen tyytyväinen teoksen lopputulokseen.

Seuraavana vuonna ilmestyneen konserttitaltioinnilla ”Live In Pompeii” -spektaakkelilla massiivisiin sfääreihin kasvava ”One Of These Days” avaa albumin uljaasti. Muhkeasoundisella, Watersin puolittaista slap-tekniikkaa hyödyntävällä, junnaavalla bassokierrolla käynnistyvä raskaana shuffle-rockina jyskyttävä biisi avaa kokonaisuuden mammuttimaisella menolla. Kyseessä on eräs Pink Floydin raskaimmin rockaavia biisejä koskaan. Kosketinsoittaja Rick Wrightin villisti ulvahtelevat hammondit yhdessä kitaristi David Gilmourin pelkistetyn slide-kitarasooloilun kanssa todistivat myös, ettei Pink Floyd ollut kokeellisesta luonteestaan huolimatta mikään hissuttelubändi. Folk-musiikin juuria metallikielisellä, akustisella kitaralla kutsuvatunnelmaisella näppäilyllä ja lapsteel-slidekitaran unenomaisella soolomelodialla kokonaistunnelman rauhoittava ”A Pillow Of Winds” on Pink Floydin harvoja rakkauslauluja.

Ryhdikkään kantrahtavasti rockaava, oitis tajuntaan uppoava ”Fearless” on puolestaan aaltoilevasti kutkutteleva, nousevan, yhden teeman riffikoukulla varustettu, räväkästi akustinen veto. Biisissä samplataan jalkapallojoukkue F.C. Liverpoolin fanikatsomon kiihkeästi hoilaamaa tunnusanthemia ”You’ll Never Walk Alone”. Alunperin kappale on Oscar Hammerstein II:n ja Richard Rodgersin käsialaa. ”San Tropez” on puolestaan kepeästi keinuvilla, viihteellisillä lounge-jazz-piirteillä varustettu kitarapohjainen country-pop-pala. Siinä Gilmourin itkettämien hawaii-kitaramelodioiden ja Wrightin jazz-pianosoolojen vuorottelevat osuudet keskustelevat keskenään tyylikkäästi. Kyseessä on albumin helpoimmin prosessoitavaa kappaleainesta. Yht’äkkiä kuin huomaamattaan, vaivihkaa, Gilmourin hoitokoiran haukunnan ja ulvonnan liidaamaan, ”Seamus”-nimeä tottelevaan pentatoniseen delta-blues tyyppiseen jönkötykseen perustuva juureva poljento valtaa tajunnan. Kyseinen kappale on lopulta albumin ainoita täyteraitoja.

Pisaroiden ja helkehtien soiva, massiivisen kauniiksi kasvava päätösbiisi ”Echoes” on eräs koko Pink Floydin katalogin kiistaton huipentuma. Pääosin Lontoon AIR-studiolla äänitetty ja alunperin ”Return Of The Son Of Nothing” -nimellä siunattu kokeellisen musiikin helmi on kestänyt aikaa hienosti. Gilmourin ja Wrightin samettisen helkehtivät stemmalaulut tuovat kontrastia vaivihkaa voimistuvan C-osan miltei kromaattisena nousevaan, vaappuvaan kitarariffiin sekä viulu- että kitarasooloineen.

Puolessa välissä kappaletta rumpali Nick Masonin tehokkaan taloudellisesti pumppaavan funk-rockin huipulle nouseva kappale purjehtii raskaan rockin satamaan urkupillit ujeltaen. Sen aavemaisesti kirkuvia huudahduksia sisältävä väli-outro huiluosuuksineen on toteutettu taidokkaasti linnun laulua mukaellen.

Juuri kun tuulena sisään uiva kappale tekee paluun ytimekkäämmässä muodossaan ennen äitymistään kunnon hard rockaukseen, laskeutuu se yllättäen takaisin samettisen melankoliseen pääteemaansa. Lopuksi keveät melodialinjat laskeutuvat soolokitaroiden ja pianon vuoronperään maalailemina saattelemaan biisijärkäleen viimeiset soinnut taivaan tuuliin.

”Meddle” sai Briteistä loistoarvioita ja nousi ilmestymisviikollaan albumilistalla sijalle 3. Yhdysvalloissa albumin julkaisseen Capitol Recordsin surkeaksi osoittautunut promootio piti albumin menekin matalalla, ja albumi jäi syystä niinkin vaatimattomaan ’Billboard 200’ -listan sijoitukseen kuin 70. Albumi myi kuitenkin myöhempien aikojen Pink Floyd -menestyksen myötä Yhdysvalloissa ensin vuonba 1973 kultaa ja vuonna 1994 tupla-platinaa (2 miljoonaa fyysistä albumia) Vuonna 2000 ”Meddle” päätyi Guardianin legendaarisen musiikkitoimittaja Colin Larkinin kaikkien aikojen tuhannen parhaimman albumin rankkauksen sijalle 255. Kyseessä oli listauksen kolmas editio.

”Meddle” on allekirjoittaneen listalla paitsi Pink Floydin, myös koko brittiprogen ytimekkäimpiä albumikokonaisuuksia kautta aikojen. Hentoisesta liplatuksesta myrskyävään aaltoiluun ja taas takaisin laskeutuva kokonaisuus oli Pink Floydin kohdalla käänteentekevä etappi matkalla 1960-luvun lopun psykedelisyydestä 1970-luvun eleganttin, melodramaattiseen ja mahtipontiseen maalailuun.