Punk-papat ällistyttävän kovassa vedossa – arviossa The Damnedin ”Darkadelic”

Lontoon originellit punkkarit The Damned on ollut koko 47-vuotisen levytysuransa ajan eräs punkahtavan räminärockin kiistattomimmista edelläkävijöistä. Samalla se on kuitenkin osittain unohtunut rockin historian varjoihin. Yhtye on viljellyt albumeita harvakseltaan, mutta etenkin tässä kohtaa herrat pääsevät yllättämään varauksettoman kuulijan pahanpäiväisesti.

Pelkästään positiivista on, ettei yhtye yritä palata nuoruuden kulta-aikojensa (”Damned, Damned, Damned” ja ”Machine Gun Etiquette”) karnevalistiseen rytistelyyn vaan suuntaa liitonsa 1980-luvun alkupuoliskon uusromanttisempia vivahteita sisältäneiden albumiensa ”Strawberries” (1982) ja ”Phantasmagoria” (1985) tummien tunnelmien pariin. Yhtyeen biisien teosta pääosin vastaavia keulamiehiä, vampyyrihahmoista rokkikukkoa, vokalisti David Vaniania ja barettipäistä kitaristia Captain Sensiblea, ikääntyminen pelkästään pukee. Uudenlainen, näkemyksellisyyttä huokuva musiikillinen tulkinnallisuus on vallannut yhtyeen ilmaisussa tilaa villeinä hakkaavilta kitaroilta.

Yhtyeen viimeaikaista nousujohteista kurssia lienee olennaisesti auttanut yhtyeeseen vuonna 1980 ”The Black Albumille” liittyneen basistin, Paul Grayn (muun muassa Eddie And The Hot Rods, Larry Wallis, Johnny Thunders) paluu yhtyeen riveihin menneen vuosikymmenen loppumetreillä yli kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen, vaikkakaan vuonna 2018 julkaistu yhtyeen edellinen kokonaisuus ja Grayn paluualbumi ”Evil Spirits” ei yltänyt millään mittarilla vastaavaan laadukkuuteen.

”Darkadelicissa” yhdistyvät yhtyeelle vanhastaan tuttu piruileva ilkikurisuus ja vuosikymmenten tuoma näkemyksellisyys ja kokemus. Tällä kertaa veteraanipunkit eivät onneksemme tyydy pelkästään vanhojen tekemistensä mallintamiseen vaan paiskaavat tiskiin kaksitoista mitä hienoimmilla ja melodisimmilla koukuilla varustettua murean sofistikoituneesti rockaavaa biisiä, joista periaatteessa jotain poikkeusta lukuun ottamatta jokaisen voisi julkaista onnistuneena singlelohkaisuna. Toisaalta, eihän se olisi enää ”punk”.

Ei ole kuitenkaan kovin väärin luonnehdittu, että ”Darkadelic” on eräs The Damnedin uran vahvimpia kokonaisuuksia, eikä se kalpene tuumaakaan yhtyeen klassikkoalbumien rinnalla. Vanhan liiton punk-puritaanit voivat toki riitauttaa seuraavan väitteen, mutta allekirjoittaneen korvissa yhtyeen biisintekotaito on ainoastaan jalostunut ja sofistikoitunut kohta puoli vuosisataa jatkuneen matkan varrella. Alkuperäisten brittipunkkareiden tekemä musiikki ei voine nykyaikana enää tämän paremmaksi tulla.