Purevaa aggressiivisuutta ja kauniita haikeita hetkiä – Jay Ray esittelee monipuolisuuttaan ”Self-Resonance” -esikoisalbumillaan

Kirjoittanut Aleksi Parkkonen - 18.9.2017

Salolainen Joni Säde alias Jay Ray julkaisee tulevana lauantaina esikoisalbuminsa. Debyytti pitää sisällään kaikkiaan 14 elektronista rock-kappaletta. Levyllä kuullaan myös vierailevien artistien kädenjälkiä kuten Marko Saarestoa (Poets Of The Fall) ja Paul Udarovia. Albumin valmistuminen ei ollut itsestään selvää, sillä Jay Ray on omien sanojensa mukaan joutunut kokemaan vastoinkäymisiä. Vuodesta 2012 sooloartistina toiminut suomalainen on varmasti kokenut paljon vuosien varrella ja on näinollen helpottunut, kun esikoislevy näkee pian päivänvalon. Vaikeuksista huolimatta Jay Rayn uraan on mahtunut myös erittäin hieno saavutus: hänet valittiin satojen osallistujien joukosta voittajaksi Serj Tankianin (System Of A Down) järjestämässä remix-kilpailussa. Saavutus on kunnioitettava.

Jay Rayn esikoisalbumi lähtee liikkeelle rauhallisesti ”Delivered Into Arrivalilla”, mikä on kuin tyyntä myrskyn edellä. ”137” lyö yllättävän väkivaltaisesti vasten kasvoja, ja samalla suomalainen näyttää, miten hänen äänihuulistaan irtoaa monipuolisesti niin puhdasta kuin myös raskasta räyhäämistä. ”137” tuo äänimaailmansa puolesta mieleen pop metalin, vaikka se ei ehkä ole ollut edes tarkoitus. Metalcoren tyyliset vokaalit yhdistettynä vahvasti pop-melodioilla kuorrutettuihin kappaleisiin saa ajatukset karkaamaan herkästi pop metalin suuntaan. Pop metaliksi albumia ei voi kuitenkaan täysin leimata, sillä levyltä löytyy myös monia ”Crucial Fracturen” –kaltaisia, elektronisia rock-kappaleita.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

”Paranormal” on yksi albumin kokeilevimmista kappaleista: kappaleessa yhdistyvät niin teknobiitit, sinfoniallisuus, rap-lauluosuudet kuin vatsaa kääntävät murinavokaalit. ”King Vultures” jatkaa mielipuolisella poukkoilulla ja tuo yleisilmeensä puolesta mieleen ruotsalaisen Engelin. Alun raivokkuudesta huolimatta kappaleesta löytyy myös kevyempiä lauluosuuksia, jotka tuovat vastaavasti mieleen Linkin Parkin. Tämä mielleyhtymä ei ole tosin ihme – Jay Ray teki kolme vuotta sitten coverin jenkkiläisyhtyeen ”In The End” -kappaleesta, jonka kuulin hiljattain. Suomalaisvokalistin jäljittely oli sen verran upea, että olisi ihme, mikäli levyltä ei löytyisi Chester Benningtonin jättämiä vaikutteita. Facebook-sivullaan Jay Ray on tunnustanut, että Bennington on ollut hänelle merkittävä esikuva.

”The Great Art of Living” jatkaa löylyn heittämistä mutta tahtia hidastetaan Marko Saareston tähdittämässä ”Strivenissä”. Kappale alkaa jousisoittimella ja tarttuvilla biiteillä, joiden päälle Jay Ray alkaa laulaa. Hyvin pian tuttu ääni Poets Of The Fallista tulee mukaan, ja vaikka Jay Ray onkin enemmän äänessä, antaa Saareston osuus ehdottomasti oman lisänsä kappaleelle. Fiilistelyä seuraava ”Slave State” on purkitettua aggressiota, minkä jälkeen Jay Ray johdattaa kuuntelijan jälleen kevyempään ilmaisuun. ”You Were There” -kappaleessa suomalaisen ääni pääsee jälleen loistamaan, ja kertosäkeiden sinfonialliset elementit tekevät kappaleesta todella juhlavan tuntuisen.

Mitä debyytiltä voi enää odottaa, kun kappaleita on takana jo kymmenen? Oikeastaan paljonkin kuten viehättävä ja hauras nimikkokappale tekeekin: ”Self-Resonance” ottaa kuulijan täysin otteeseensa mutta loppuu yllättäen – tuntuu kuin kappale loppuisi kesken. Se on sääli, sillä nimikkokappale on hyvin kaunis ja vangitseva, ja sitä olisi kuunnellut mielellään pidempääkin. ”Self-Resonancea” seuraa vielä kaksi bonusraitaa: ensimmäisenä soi Jay Rayn ja Paul Udarovin yhteistyö ”Lost Chance”, joka edustaa raskautensa suhteen albumin välitasoa. Sinällään mielenkiintoinen huomio, kun levyn muut kappaleet sijoittuvat joko kevyiksi tai raskaiksi. Viimeisenä kappaleena on cover-versio yhdysvaltalaisen vaihtoehtorock-yhtye Celldwellerin ”I Can’t Wait” -kappaleesta. Jay Rayn käsittelyssä kappale on alkuperäiselle kappaleelle hyvin uskollinen, suomalainen on tosin työstänyt kappaleesta jyräävämmän. ”I Can’t Wait” paketoi kolmevarttisen debyytin kauniisti pakettiin.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Jay Ray tekee ensimmäisellä julkaisullaan vakuuttavaa jälkeä, eikä debyyttijulkaisusta löydy heikkoja lenkkejä. 45 minuuttia pitää sisällään niin kevyitä kuin raskaita vetoja, joissa ei paukkuja säästellä. Albumilta löytyy monta erinomaista kappaletta, mutta ne meinaavat hiukan hukkua kokonaisuuteen. Levyllä on paljon musiikkia, ehkä vähän liikaakin. On täysin ymmärrettävää, että ensimmäiselle albumilleen Jay Ray halusi tuoda mahdollisimman paljon materiaalia mutta muutaman kappaleen olisi voinut kuitenkin jättää pois. Toisaalta tämän levyn vahvana puolena on myös se, että kappaleet pärjäävät yksittäinkin kuunneltuina, eikä koko albumia ole pakko kuunnella kerralla. Levy kannattaa kuitenkin kuunnella kokonaan, sillä Jay Rayn ääni on todella upea, ja parhaiten siitä saa käsityksen tutustumalla koko debyyttiin. Vaikka ”Self-Resonancella” on monta melodioiltaan kaunista kappaletta, rakentuu levy pitkälti suomalaisen vahvan äänen varaan. Esikoisjulkaisu on lupaava taidonnäyte ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen kaikille elektronisesta musiikista ja pop rockista kiinnostuneille.