Putoavien tähtien ja loputtoman pimeyden kajossa — Arvostelussa Miserere Luminiksen ”Sidera”
Jos tarkastelen black metal -akselilla levyjä, jotka ovat viimeaikoina viihtyneet soittimessa, pärjäisi niillä Kummelin musavisassa varsin mainiosti. Samaa kaavaa mukailee kanadalainen, muun muassa Grisistä tuttujen muusikoiden toinen yhtye Miserere Luminis, jonka levytyshistoria on varsin mielenkiintoinen. Vuonna 2009 julkaistua, yhtyeen omaa nimeä kantavaa debyyttialbumia seurasi kasuaali neljäntoista vuoden tauko, jonka jälkeen vuonna 2023 julkaistiin varsin mainio täyspitkä ”Ordaile”. Nyt, vajaan kolmen vuoden odotuksen jälkeen, saatetaan ”Ordailella” aloitettu matka päätökseen ”Sideralla”.
”Ordailea” tuli sen julkaisun aikoihin kuunneltua läpi useampaankin kertaan, ja ennakko-odotukset ”Sideraa” kohtaan perustuivat pitkälti siihen. Vaikkei levytysten välillä ole kulunut montaa vuotta, onnistui ”Sidera” vetämään maton jalkojeni alta. ”Les fleurs de l’exil” aloittaa levyn progehtavalla, paikoin jopa Ulceraten riitasointuiset koukerot mieleen tuovalla black metalilla. Kappaleiden pituuksien pyöriessä kuitenkin 8-12 minuutin paikkeilla, tekee ”Les fleurs de l’exilin” loppupuoli selväksi, kuinka mahtipontisesta ja tunteikkaasta levytyksestä onkaan kyse. Edeltäjäänsä verrattuna ”Sidera” vie Miserere Luminiksen visiota huomattavasti elokuvamaisempaan ja suurieleisempään suuntaan.
”Sidera” sekoittaa kimurantin black metalin, post-rockmaisen himmailun ja jousisoitinvetoisen klassisen musiikin uniikiksi kokonaisuudeksi. Vastakohdat ja kontrastien vaihtelut ovat suuressa roolissa levyn äänimaailmassa: syvä melankolia kohtaa ekstaattisen hurmoksen ja putoavien tähtien valo loputtoman pimeyden. Sen verran kuin olen yrittänyt tarkistaa levyn ranskankielisiä lyriikoita kääntäjän avulla, (ranskan ollessa itselleni aika lailla hepreaa) pyörivät myös sanoitukset samankaltaisissa kohtalokkaissa teemoissa.
Kohokohtia tuon maailman ääripäistä tuntuu löytyvän jokaiselta kappaleelta. ”De cris & de cendresin” loppuosassa jousisoittimien kurottaessa taivaisiin pianon säestäessä taustalla hivellään rumpusetistä irti koko äänimaailman kattava sateenomainen kevyiden iskujen ja kosketusten harso. Minulla on muodostunut enemmänkin säännöksi kuin poikkeukseksi, että nimenomaan rumpaloinnin taso korreloi suoraan sen kanssa, onko metalliyhtye hyvä vai loistava.”De cris & de cendres” on hyvä esimerkki siitä, ettei ”Sideralla” ole todellakaan tyydytty pelkkään blastiin ja peruskomppiin.
”Aux bras des vagues & des vomissures” sai ensikuuntelulla kyyneleet silmiin jo intron aikana, eikä kappaleen loppupuoli jäänyt yhtään vähempää tunnepitoiseksi finaaliksi. ”À la douleur de l’aube” taikoo puolenvälin jälkeen niin upeaa vuoropuhelua kitaran, jousisoitinkuoron ja rumpujen välille, että monet muut post-rock/metal-bändit voivat vain uneksia siitä.
Tuntuu kuin jokainen levyllä kuultava elementti tulisi toimeen toisensa kanssa ilman, että joudutaan kulkemaan tietylle genrelle tyypillisestä soittimien setistä toiseen. Yhdessä hetkessä kuullaan rumpuja, huutolaulua ja jousisoittimia, mihin tuodaan saumattomasti mukaan kitarat ja kovempi rumpujen tempo bridgenä kappaleen seuraavaan osioon. Seuraavassa kappaleessa pärjätäänkin väliosa sitten pelkän kitaran ja jousisoittimien kanssa. Tuollainen saumattomuus on saatu kuulostamaan luonnolliselta ja helpolta, mikä kertoo siitä, miten hyvä ote Miserere Luminiksella on sävellyskynästä.
Albumi olisi varmaan muuten viiden tähden arvoinen levy, mutta jo ”Ordailella” mietityttänyt yksityiskohta vaivaa myös ”Sideralla”. Muiden instrumenttien soljuessa saumattomasti valosta varjoon, ja toisinpäin, korostuvat vokaalit pitkässä kuuntelussa niihin rinnastettuna varsin yksiulotteisina. Monissakin kohdissa tuo depressive black metaliin kallellaan oleva syvästi tunteellinen huutolaulu tuntuu täysosumalta, mutta silti huomaan miettiväni, miten hienoa olisi saada ”Siderasta” ja ”Ordailesta” kuunneltavaksi instrumentaalit versiot.
Miserere Luminis on julkaissut tunnelmallisen black metalin saralla yhden alkuvuoden tunteikkaimmista ja monipuolisimmista albumeista. ”Sidera” on yksi niitä levyjä, joilta löytyy uusia sävyjä valon ja varjon väliltä kymmenienkin kuuntelukertojen jälkeen. Suosittelen ”Sideraa” varauksetta kaikille, joita esimerkiksi White Wardin genrerajoja rikkova musiikki puhuttelee.