Qstock 24. – 25.7.2015, Kuusisaari, Oulu osa 1/2

Oulun kaksipäiväinen Qstock-festivaali on vakiinnuttanut asemansa suomalaisten kesäfestivaalien kärkijoukoissa. Niinpä nytkin heinäkuisena viikonloppuna Ouluun, Raatin ja Kuusisaaren alueelle vaelsi suuri ihmisjoukko kaikenkirjavaa ja -ikäistä väkeä. Festivaalille oli myyty ennakkoon kaikki 32 000 lippua, eli porteille myytävää ei jäänyt.

Bändikattaus oli edellisvuosien tapaan muutamaa nimeä lukuun ottamatta kotimaispainotteinen tarjoten musiikkia lähes laidasta laitaan jättäen kuitenkin ulkopuolelle muun muassa äärimetallin ja humpan. Melkeinpä kaikkea muuta rock-musiikkiin liittyvää olikin buukattu.

Sääennusteet festivaaliviikonlopulle noudattivat tämän kesän teemaa; vettä ja vielä enemmän vettä. Perjantaina ennen porttien aukenemista taivaan tarjoilut näyttivätkin hyvin inhottavilta ajatellen iloista rock-juhlaa ja ihmisten niskaan putosi ehkä kesän kovin vesikuuro. Kuinka ollakaan, pilvet katosivat kuin tilauksesta juuri ennen starttia ja pysyivät pois häiritsemästä lähes koko viikonlopun, ja Qstock saatiin vietyä läpi aurinkoisessa lämpimässä kesäsäässä.

Perjantain ensimmäiset esiintyjät olivat Rytmirannan lavalla esiintyvä kotimainen uusi tulokas, naisreggaetähti Aurora, ja samaan aikaan Kuusisaarenpaviljongissa – jota Qstockissa kutsutaan Koomalavaksi – konsertoiva oululainen kovan luokan melankoliametallilauma The Man-Eating Tree. Valitsimme luonnollisesti oman festivaalistarttimme jälkimmäisestä. Aikainen ajankohta vaikutti varmasti monen paikalle saapumattomuuteen tekosyihin vedoten, mutta hyvin oli oikean asenteen omaavia musadiggareita lavan läheisyydessä jo ennen soiton alkua. Ja kun soitto lähti soimaan, bändi otti välittömästi lavan haltuun tarjoten huippulaadukasta soitantaa, ja sitähän riitti läpi koko setin, eikä turhia suvantovaiheita mahtunut mukaan ainuttakaan. Huomio keskittyi lähinnä yhtyeen uudehkoon vokalistiin Antti Kumpulaiseen, joka täytti aiemman laulusolistin Tuomas Tuomisen saappaat jo vajaa pari vuotta sitten. Bändiä on nähty kuitenkin lavoilla harvakseltaan, joten monille Kumpulaisen näkeminen livetilanteessa saattoi tapahtua vasta nyt. Mustaan huppariin sonnustautunut Kumpulainen tuntui täyttäneen Tuomisen mentävän aukon äänensä puolesta todella hienosti ja jopa huomaamattomasti sopeutuen muutoinkin kööriin. Kööriin tuntui sulautuvan myös tuuraavana kitaristina työskennellyt nimettömäksi jäänyt soittaja. The Man-Eating Tree tarjoili materiaalia jokaiselta bändin kolmelta levyltä ja yleisö tuntui nauttivan. Nautinto näkyi myös lavalla, alussa biisien vaihdot ja spiikit tosin olivat hieman vaivaantuneita, mutta setin edetessä löytyi rennompi ote. Eipä se yleisökään tässä vaiheessa vielä oikein käyntiin ollut päässyt. Bändi heitti hienon 55-minuuttisen ja valomies tykitti myös sellaista sarjatulta, että showta oli ilo katsella.

The Man-Eating Treen jälkeen heti välittömästi oli kellotettu alkamaan Oulu-lavan suunnassa hardcorebändi Ravage Ritualin keikka. Vuonna 2011 perustettu Ravage Ritual on ehtinyt olla monessa mukana. Poppoo on ehtinyt heittää kiertueet Skandinaviassa ja Euroopassa sekä soittaa Suomea ristiin rastiin. Kolmen omakustanteena tehdyn pikkujulkaisun jälkeen ryhmän debyyttilevy ”Soul Eater” ilmestyi viime vuonna. Nyt bändi saapui kotikaupungistaan Seinäjoelta Ouluun Provinssirockin, Joensuun Ilosaarirockin sekä Qstockin bändivaihtona. Edellinen Oulun keikka oli vain muutama viikko takaperin punk/hardcore-festivaali Hässäkkä-päivillä, ja nyt bändi saikin soitella melko tyhjälle kentälle sekä meille toimittajille, vaikka tuskinpa asialla oli tekemistä Hässäkkä-päivien kanssa, sillä kohderyhmät ovat täysin eri ihmisissä. Bändin noustessa auringonpaisteiselle lavalle suitsukkeet paloivat tuoden sopivaa juhlan tuntua. Setti pärähti käyntiin, eikä yleisövaje tuntunut masentavan soittokuntaa missään määrin, vaan harvoille paikalla olijoille tarjottiin äärimmäisen aggressiivinen ja energiantäyteinen keikka. Kahden huutajan voimin esiintynyt porukka näytti, ettei homman tarvitse olla asenteestaan huolimatta liian vakavaa. Muutama hymykin tuli bongattua lavan suunnasta. Entuudestaan tuntematon Ravage Ritual vaikutti hyvinkin kiinnostavalta kaikkineen, bändin musiikki pitänee ottaa tutkaan, kunhan ehtii. (P.K)

Kun eräs tuttavani kuuli että olen menossa Qstockiin toimittajan ominaisuudessa, oli hänen kommenttinsa varsin karu; ”Ai sä menet sinne Vain Elämää-festarille?” Lausahdus oli sinänsä osuva kun katsoo Qstock 2015 artistien nimilistaa; Elastinen, Jukka Poika, Kaija Koo, Jenni Vartiainen, Samuli Edelmann, Sanni.. Siinä kohtaa julistin tälle epäuskoiselle kaverilleni, että Qstockissa on kyllä mukana ihan uusiakin bändejä, ja festivaaliohjelmaa tarkemmin tutkailtuani päätin että ainakin hardcore-bändi Ravage Ritual oli ehdottomasti käytävä katsastamassa, Teksti-TV 666:n ja Dark Floodin ohella. Päätös oli hyvä sillä Ravage Ritual yllätti oikein positiivisesti. Nuorilla miehillä nimittäin oli asenne kohdallaan, ja meininki oli todella äkäistä eikä armoa annettu yhdenkään kappaleen aikana. Harmi ettei yleisö löytänyt Oulu-lavan tuntumaan poikain setin aikana; Von Hertzen Brothers päälavalla ja Paperi T samaan aikaan Sirkusteltassa haalivat vielä alkuillasta vähälukuisen yleisön omikseen. Mutta suosittelen tutustumaan Ravage Ritualiin, heistä varmasti tullaan kuulemaan vielä, kaverit nimittäin hoitivat hommansa sellaisella pieteetillä, että hattua on nostettava. (T.K)

Hardcore-herkkuakaan ei ehtinyt jäädä nautiskelemaan liian pitkäksi aikaa, kun oli suunnattava jo toiseen suuntaan. Pian Koomalavalla mekkaloi helsinkiläis-orkesteri Ranger. Bändi soittaa äkäistä, turhia kruisailematonta vanhan koulukunnan heavyä vahvalla speed/thrash metal -aksentilla. Soitosta voikin löytää yhtymäkohtia muun muassa aivan alkuaikojen Metallicaan. Lähempääkin verrokkeja toki löytyy; esimerkiksi Stonen tai Lost Societyn kaltaiset soittopartiot eivät liene kovin kaukaisia. Eikä vertaus ollut keikallakaan kaukaa haettu, sillä meininki toi useampaan otteeseen mielikuvan nuorista sanfranciscolaisista metallinsoittajista vuonna 1983. Rangerin liveshow oli hyvin intensiivinen ja kaikkensa antava. Hepuilla tuli kuuma ja joku intoutui vähentämään vaatteitakin. Yleisökarsinassa taidettiin nähdä festivaalin ensimmäinen pyörivä pitti. Tästä oli mukava siirtyä eteenpäin hyvissä fiiliksissä, jotka Ranger aikaan sai.

Sirkusteltassa oli aivan tuota pikaa alkamassa Pertti Kurikan Nimipäivät -yhtyeen keikka. Hemmot olivat tulleet bongatuksi festivaalialueelta jo aiemmin jalkautuneena tavallisten tallaajien joukkoon. Vaikkei PKN:n musiikki oikein iskekään, niin kyllähän äijät vetävät hommansa helvetinmoisella asenteella joka ikinen kerta. Qstockissa Kurikat esiintyivät nyt ensimmäistä kertaa ja vetivät Sirkusteltan ääriään myöten täyteen – kuten niin moni muukin esiintyjä festivaalin aikana. Ukkojen noustessa lavalle, soitto lähti käyntiin miltei saman tien ja heti pistin merkille, että bändin ulosantiin on tullut sitten viimekerran (2013) hyvin paljon määrätietoisuutta, ammattimaisuutta ja osaamista. Olisikohan asiaan vaikuttanut eräs keväinen esiintyminen Wienissä Itävallassa? Nyt Qstockissa soitettu setti avattiin lyhkäisillä kipaleilla ”Häirikkö-Toni”, ”Naapurissa asuu nainen” sekä ”Sofianlehto.” Samalla PKN-linjalla jatkui ja yleisö kannusti. Soundi tuntui ainakin sivupaikasta katsoessa aika huonolta, joten ei vain oikein henkilökohtaisesti tällä kertaa jaksanut kauempaa kuunnella tätä räimettä, joten vaihdoin lennosta seuraavaan kohteeseen.

Oulu-lavalla soitti PKN:n kanssa samaan aikaan paikallinen hienoisessa nousussa oleva The Groke. Bändin stoner rock -vaikutteinen metalli soi paahtavassa suoraan lavalle paistavassa auringossa mukavan raikkaasti. The Groken musisointi sopiikin parhaiten siis kesään ja festivaalien pikkulavoille. Toiminta vaikutti viihdyttävän oikein mukavasti monilukuista yleisöjoukkoa.

Sitten oli ensimmäinen hetki hengähtää, kun tarjonnassa oli päälavalla Kaija Koo, toisaalla Tiisu ja Mikael Gabriel. Eivät iske liekit nyt omaan makuhermoon eivätkä Kaaoszinen kohderyhmään. On siis hyvä tuokio tutustua festivaalin muihin palveluihin ja suunnata askel kohti uutta mainostettua Chill out -puistoa. Kyseinen paikka löytyi miltei ainoalta aiempina vuosina käyttämättä jääneeltä Kuusisaaren osalta alueen pohjoisnurkasta Tuiran kaupunginosaan johtavan pyörätiesillan kupeesta. Täällä oli rento ilmapiiri, mukavia sohvia sekä hirmuisesti iloista festivaalikansaa. Täällä kuuli hyvin jutella, toisin kuin usein muualla alueella. Tarjoilussa oli tavallisten lisäksi erikoisoluita ja hyviä ruokia. Etukäteen hehkutettu Qstockin oma olut oli tässä vaiheessa iltaa (noin klo 19) jo loppunut, joten sitä ei päästy nyt tähän tekstiin analysoimaan, vaikka olisi haluttu. Toivottavasti maistui. Chill out -puisto oli joka tapauksessa mukava lisä muutenkin toimivaan alueeseen.

Kellon tullessa kahdeksaan, Kaleva-lavalle nousi ruotsalainen rockryhmä Mustasch, joka tuntuu laukkaavan Suomessa jokaisissa kissanristiäisissä. Bändi soitti viimeksi Qstockissa täysin samalla lavalla osin samoja biisejä osin samoille ihmisille pari vuotta sitten. Tällä kerralla meininki vaikutti väsyneemmältä ja fiiliskin tuntui väkinäisemmältä. Mistä lie sitten johtunut? Joka tapauksessa yleisö osasi bändin kappaleet hyvin ulkoa ja tuntui viihtyvän jopa paremmin kuin bändi itse. (P.K)

Mustasch on kuulunut allekirjoittaneen soittolistalle jo monet vuodet, mutta niin vain on käynyt, että vasta kesän 2015 Qstock sai kunnian esitellä orkesterin tälle toimittajalle ensimmäistä kertaa livenä. Suunta siis kohti Kaleva-lavaa (tai Kalevalaa, joksi monet sitä todistettavasti kutsuivat), ja sen photopittiä, kun muutama kuvakin bändistä piti toki saada keikkaraportin kylkeen.
Kerrottakoon että Kaleva-lava sijaitsee aivan festivaalialueena toimineen Kuusisaaren kärjessä jonne yleisön pitää kulkea kapean portin kautta. Tungos oli kyseisellä portilla sekä Kaleva-lavan alueella lievästi sanottuna läpitunkematon. Jostain syystä järjestysmiehillä ei ollut kuitenkaan täyttä yhteisymmärrystä siitä mistä kohtaa valokuvaajat saavat mennä lavan edustalle vai saavatko mennä ollenkaan, mutta lopulta asiasta päästiin sopuun ja sitten juoksujalkaa lavan eteen aivan h-hetkellä. Juuri ajoissa, sillä yleisön eteen ilmeilemään asteli jo laulaja-kitaristi Ralf Gyllenhammar. Annoin siis kameran laulaa.
Ensimmäisen kappaleen jälkeen me kaikki lavan edessä kuvaamassa olleetkin aplodeerasimme bändille, kuten tapana on. Sitten käynnistyi hämmentävä tapahtumasarja, jossa toimittajasta tuli yhtäkkiä osa Mustaschin show’ta. Ehdin ottaa kameran käteen ja muutaman ruudun verran kuvatakin toisen kappaleen alkaessa, kun vokalisti Ralf alkoi viittilöidä lavalta minua kohti. Kun varmistuin, että herra todella tarkoittaa minua, tulin lähemmäs lavaa kuulemaan, että mikähän mahtaisi olla asia. Ennen kuin ehdin edes asiaa kunnolla tajuta, Ralf ojentaa minulle lavalta kätensä, nostaa lavalle (vahva kaveri!) ja niin tämä toimittajan renttu seisoi bändin kanssa lavalla samaan aikaan, kun yleisö repeää mahtavaan huutoon ja taputuksiin. Ralf huikkaa minulle, että ”Have some fun and take some pictures from here!” Näin sitten paniikissa toiminkin, epäonnekseni kamerassani oli kuitenkin juuri sillä hetkellä paikoillaan teleobjektiivi, eli bändiä on  hieman hankala kuvata sellaisella niin läheltä, ellei halua häiritsevän tarkkoja lähikuvia jonkun korvista tai nenäkarvoista. Niinpä kuvasin sitten yleisömerta edessäni, ja olo oli aika epätodellinen. Kun olin tehnyt täyden kuvauskierroksen koko lavan pituudelta, tulee Ralf vielä luokseni ja koettaa selittää minulle jotain, josta en kaiken metelin ja musiikin seasta saa mitään tolkkua, ja koska lavajärjestysmiehet katselivat menoa siihen malliin, että kohta ei hyvä heilu, päätin kiittää ja poistua lavalta. Päästyäni horjuvin jaloin lavalta takaisin pittiin, jatkoin kuvaamista kolmannen kappaleen loppuun asti varsin sekavissa tunnelmissa. Kun tuli aika kuvaajien korjata luunsa lavan edestä, kollegat kävivät kyselemään, mistä tässä kaikessa mahtoi olla kysymys. Totesin heille että sitä on syytä tiedustella Ralfilta itseltään, minulle se kun jäi täydeksi mysteeriksi. Mutta mikäs siinä, ainakin tulen muistamaan ensimmäisen näkemäni Mustaschin keikan vielä pitkälle edenneen dementian vaivaamana, karkailuun taipuvaisena mummonakin!
Niin, varmaan pitäisi vielä jokunen sana kertoa Mustaschin varsinaisesta keikan sisällöstäkin. Todettakoon että äijät soittivat mielestäni erittäin tiukasti, ja pitivät todella hauskaa lavalla. Nämä tyylikkäästi ikääntyneet heput rokkasivat monet nuorempansa suohon. Soittolista oli hittipitoinen, kuten pitääkin, eli se sisälsi radiohittejä kuten ”Bring Me Everyone” ja ”Speed Metal”. Ei siis yleisölläkään pitäisi olla valittamista keikan annista. Tack och välkommna åter Mustasch! (T.K)

CMX luotti tämän vuoden festarisetillään vanhempiin hitteihinsä. 20 vuotta samoja biisejä jauhanut bändi ymmärrettävästi etsi mielenkiintoa kappaleisiinsa pienillä variaatioilla. Kevyesti uudelleensovitettuja versiota kuultiin täyteen ahdetussa Sirkusteltassa useista bändin biiseistä, välillä eksyen jopa Nirvanan kautta Porilaistenmarssiin ja takaisin. Kelvollisen keikan soittaneen bändin ainoa miinus lienee paikoittain normitempoa hitaammin laahanneet biisit, joissa lyriikat eivät aina tuntuneet löytävän oikeaa kohtaa. Joku saattanee tykätä, minä en. (JH)

The Sounds oli loppuunmyydyn Qstockin perjantai-illan pääesiintyjä. Vaikka yhtye on Suomessakin varsin suosittu, puhumattakaan sukseesta rapakon takana sekä muualla läntisessä Euroopassa, oli koko bändi ja sen tuotanto allekirjoittaneelle ennalta varsin tuntematon muutamaa radiohittiä lukuun ottamatta. Se ei toki vähentänyt kiinnostustani nähdä, mikä on The Soundsin live-kunto, ja miten bändi kykenee täyttämään vaativan pääesiintyjän slotin. Ainakin päälavan edustalla oleva kenttä oli täyttynyt varsin mallikkaasti innokkaasta yleisöstä jo hyvissä ajoin ennen kello 23 alkanutta keikkaa, joten eikun sukeltamaan sinne sekaan vain, tosin keikan alku menisi zoomaillessa bändiä ensin kameran linssin kautta lavan edessä, eli aitiopaikalta kolmen ensimmäisen biisin ajan.
Varsin viileähkö, mutta kaikeksi onneksi sateeton, kesäilta Oulun Kuusisaaressa lämpeni kertaheitolla, kun The Soundsin jäsenet marssivat vuoroperään lavalle, solisti Maja Ivarssonin saadessa luonnollisesti suurimmat suosionosoitukset oman entreensä aikana. Tyylikkäästi mustiin pukeutunut, hehkeä Maja on selkeästi bändin tähti ja keulakuva, ja hänen tyttömäinen lauluäänensä toimii ja soi yhtä soreasti livenäkin kuin levyltä kuultuna. Muu orkesteri tuntui olevan lähinnä taustabändi Majalle. Etenkin basisti Johan Bengtsson oli koko keikan ajan varsin välinpitämättömän näköinen ja jopa kyllästyneen oloinen, aivan kuin miekkonen olisi halunnut olla jossain aivan muualla kuin lavalla. Miehen ulkoinen habituskin toi lähinnä mieleen Oulun Letkunpuiston puistonpenkkien vakioasukit maailmankuulun bändin jäsenen sijaan. Ehkäpä se on uusinta hobo-muotia, josta tällainen seniori ei tajua yhtään mitään. No, soitanta oli koko orkesterilla virheetöntä ja meno muuten ihan kohdillaan, joten se niistä ulkomusiikillisista seikoista.
The Sounds esiintyi kaikin puolin tyylikkäästi ja mallikelpoisesti, mutta jotenkin homma ei vain lähtenyt niin sanotusti lentoon ennen aivan keikan loppuosaa. Etenkin setin puolivälissä, muutaman hieman hitaampitempoisen kappaleen aikana alkoi tuntua, että eiköhän tämä tullut jo nähtyä. Mutta kun sitten suurelle yleisölle tutumpia viisuja kuten ”Seven Days a Week” ja ”No One Sleeps When I’m Awake” sekä ” Living in America” alettiin soittaa, yleisökin pikkuhiljaa heräili horroksestaan ja encore olikin jo tunnelmaltaan jopa riehakas. Illan päätti The Soundsin ehkä tunnetuin hitti ” Hope You’re Happy Now”. Iloa olikin havaittavissa, niin yleisössä kuin orkesterin jäsenissäkin. Urheilutermein kuvailtuna keikka oli tyylipuhdas suoritus, vaikka se ei ihan riittänyt voittoon asti, mutta tästä sai taatusti hyvää kokemusta seuraaviin kisoihin. Niitä seuraavia odotellessa! (T.K)

Raportti: Tanja Kyngäs, Petri Klemetti, Jari Huttunen
Kuvat: Tanja Kyngäs, Jari Huttunen