Qstock 24. – 25.7.2015, Kuusisaari, Oulu osa 2/2
Jos perjantain sää enteili ennen tapahtuman alkua karmeaa taivastarjoilua, niin yhtään helpommin ei alkanut lauantaikaan. Kauas pilvet karkasivat kuitenkin ennen h-hetkeä ja niinpä minäkin… Päädyin alueelle hirmuisella kiireellä katsastamaan Oulun melodiametallirykmentin Dark Floodin keikkaa.
Ihmetys oli valtava kun lavan edessä ei näkynyt ainuttakaan ihmistä juuri, kun bändin muka piti aloittaa, eikä myös lavalla näyttänyt siltä, että siellä joku soittaisi 
kohta. Vilkaisu käsiohjelmaan toi ilouutisen, huomaan saapuneen keikalle tunnin liian aikaisin, joten tässä vaiheessa on hyvä aloittaa päivä rennommissa merkeissä. Koomalavalla möykkäsi punk-yhtye Teksti-TV 666. Otan haltuun tiskiltä kylmän huurteisen sekä katsomosta hyvän asennon ja nautin. (P.K.)
Henkilökohtaisesti Qstockin parasta antia ovat aina ollut itselleni tuntemattomammat bändit. Toissavuoden helmi Shining (NOR), kuten myös tämän vuoden yllättäjä, Teksti-TV 666, löytyivät kumpikin koomalavalla. Teksti-TV:n puhtaan yksinkertaiset ja tarttuvat rock-kipaleet kolmen kitarasankarin kohkatessa sata lasissa ei jättänyt kylmäksi. Levy lähtee heti ostoon, kunhan saavat lisää painettua.(J.H.)
Mainos päättyy
Pienen rentoutumistuokion jälkeen oli aika siirtyä uudestaan Oulu-lavan läheisyyteen väijymään, josko nyt onnistaisi. Satoja ihmisiä oli odottavissa uteliaissa tunnelmissa lavan lähistöllä. Silmiin tarttui yleisöstä jopa joitakin lapsia, olivatko nämä tulleet katsomaan, kun isit louhii hieman heviä? No, kellon tullessa neljään, jolloin Dark Flood -orkesterin esityksen oli tarkoitus startata, alkoi intronauha soida ja savukone heittää ilmoille tuota harmaata usvaa. Pian mustaan 
pukeutuneet pitkätukat saapuivat ihmisten eteen ja soitto täräytettiin käyntiin turhia aikailematta. Bändin materiaali ei ole levyltä kuunneltuna koskaan oikein auennut, mutta annetaanpa mahdollisuus nyt keikkaolosuhteille tehdä tehtävänsä. Melodista rokahtavaa keskirankkaa metallia työstävä bändi on Oulussa jonkinlaisessa suosiossa, mutta muualla jäänyt ilmeisesti melko lailla varjoon – mikä on muutoinkin pohjoisen poppoilla etelässä usein ongelmana. Kotiyleisön edessä homma näytti kuitenkin toimivan puolin ja toisin. Siinä missä heput soittelivat mukavankuuloista kamaa, yleisön puolella innostuttiin tukkien pyöritykseen ja koviin suosionosoituksiin. Pitkään aikaan ei ole Dark Floodin keikka osunut kohdalleni, ja tässähän oli sikälikin mielenkiintoinen juttu, että bändin laulaja on vaihtunut sitten viime keikan. Aiemmin toisessa oululaisessa Mors Subita -kokoonpanossa äänijänteitään esitellyt Tero Piltonen on siirtynyt vuonna 2014 Dark Floodin palvelukseen ja mallikkaasti mies pestiään hoiteli. Jonkun verran teknisistä ongelmista keikka kärsi, mutta moni katsoja tuskin huomasi mitään. Ongelmia tuntui olevan muillakin; perjantaina festivaalin korkannut niin ikään oululainen tunnelmametallipartio The Man-Eating Tree oli niin liekeissä lavalla, että sai jotain lähestulkoon syttymään tuleen. Dark Flood oli monelle varmasti yksi tapahtuman vetonauloista, allekirjoittanut jäi edelleen kaipaamaan jotain, mikä ei bändistä oikein välity. (P.K.)
Kotiteollisuus pakkasi väen Sirkustelttaan neljältä. Verbi ”pakkasi” kuvaa hyvin sitä yleisömäärää, joka Sirkustelttaan oli ahtautunut, sillä kaikki teltan 
sisäpuolelle päässeet ”onnelliset” olivat yhtä ahtaalla kuin silakat tukkupakkauksessa, ja ihmismuuri ulottui vielä kymmeniä metrejä teltan ulkopuolellekin. Lauantai-iltapäivän ollessa kauniin aurinkoinen ja epätavallisen lämmin verrattuna tämän kesän keskilämpötiloihin, viipyili ilmassa varsin sankka hien, vanhan ja uuden viinan sekä pierun vieno sulotuoksahdus. Eli kaikki maailmankaikkeuden peruselementit olivat läsnä, kuten Kotiteollisuuden keikalla pitääkin. Keikan alku menisi taas allekirjoittaneelta kameraa käytellen, joten suuntima oli lavan eteen mellakka-aitojen tuolle puolen, sinne jonnekin minne tavalliset ihmiset, nuo kateelliset kuolevaiset, eivät pääse.
Bändi marssi lavalle alkunauhan tahtiin arvokkaasti astellen, Janne Hongiston tullessa aivan lavan eteen, tuijottaen kiinteästi yleisöön samalla tupakkia liioitellun hitaasti poltellen. Kun alkunauha päättyi, iskettiin tiskiin samaa nimeä kantavalta albumilta veisu ”Kruuna vai Klaava”, ja niin jengi alkoi heti viihtyä. Setti koostui tällä kertaa voittopuolisesti hieman vanhemmasta Kotiteollisuuden tuotannosta, kuten ”Helvetistä itään”, joka soitettiin heti keikan alkupuolella pois päiväjärjestyksestä, ”Veri valuu maahan”, josta Jouni tokaisi, että toivottavasti jätkät osaavat vielä soittaa näin nopean rallin sekä ”Taivaankaunis” ja ”Kielletyn puun hedelmä”. Jounin kommentti ”Jukka Poika toi hyvän fiiliksen, Kotiteollisuus huonon” ei pitänyt paikkaansa, sen verran hyvä meno oli sekä bändillä itsellään että yleisöllä. ”Kuolemanjärvi”, ”Raskaat veet” ja ”Yötä vasten” eivät olleet huonoja valintoja settiin nekään.
Mainos päättyy
Kun katseli yleisöä Sirkusteltassa ja sen ulkopuolella laulamassa kappaleiden mukana, muistaen biisien lyriikat sanasta sanaan eläen mukana niiden tarinoissa,
huomasi selvästi, miten tärkeä bändi Kotiteollisuus monille on. Siksi voi vain ihmetellä sitä loan määrää, jonka bändi on saanut niskaansa vuosien aikana, milloin vanhan kaavan toistamisesta, soittotaidoista, Jounin laulamisesta ja ties mistä milloinkin. Jotakin Kotiteollisuus kuitenkin tuntuu tekevän oikein; levymyynnin ja keikkatahdin perusteella mitaten Kotiteollisuus on ollut kotimaan rock-musiikin kärkinimiä jo kauan. Mielestäni menestys johtuu yksinkertaisesti siitä, että kaikki mitä ukot tekevät tulee suoraan sydämestä (tähän Jouni Hynynen toteaisi varmaan, että suoraan hanurista), ja yleisö kyllä aistii sen.
Sirkusteltta ei mielestäni ollut ihanteellinen valinta Kotiteollisuudelle, vaan oikea paikka olisi ollut ehdottomasti päälavalla. Keikasta nauttiminen pelkän kuuloaistin varassa oli varmasti monille iso pettymys, vaikka soundit teltassa olivatkin hyvät ja Jounin välikommentit kuuluivat teltan ulkopuolellekin varsin hyvin. Valitettavasti allekirjoittaneen oli poistuttava paikalta toiseksi viimeisen kappaleen aikana, sillä seuraavana oli vuorossa Apocalyptican päälavan keikka, ja matkaa sinne Sirkusteltalta huikeat parisensataa metriä, joten aikaa piti varata ihmismäärän vuoksi ainakin vartti . Kiitos taas kerran, Kotiteollisuus, palataan asiaan seiskalta, Norjassa! (T.K.)
VIP-alueen yllätyksen tarjoili suoraan käteen VIP-teltan tarjoilija. Oulun oman panimon, Sonnisaaren Qstock-olutta löytyi kuin löytyikin maistettavaksi! Tukevasti humaloitua amerikkalaistyyppistä pale alea kelpasi nautiskella Apocalyptican rouhiessa päälavalla. VIP-alue tarjosi kävijöille myös ilmaisia kasvomaalauksia, joista toimittajakuntamme tällä kertaa kohteliaasti kieltäytyi. (J.H.)
Pienen ruokatankkauksen jälkeen oli aika siirtyä Raatin palloilukentälle – jossa sijaitsee festivaalin päälava – katsastamaan apokalyptisia sointuja. Apocalyptica on myös aina hyvin vähälle kuuntelulle jäänyt, koska yhtyeen alkuaikojen sellolla soitettu Metallica oli karmeata kuunneltavaa ja sitä seurasi traumaattinen mielikuva bändistä aivan näihin hetkiin saakka. Mutta nyt todistettiin, ettei mitään syytä dissailla orkesteria olekaan! Bändihän on tehnyt musiikkia jo 90-luvun alkuvuosista lähtien jättäen taakse hirmuisen pitkän diskografian kaikkine kokeiluineen. Sellokvartetista oikeaksi varteenotettavaksi, kansainväliset standardit täyttäväksi bändiksi muuntuminen ei ole missään nimessä ollut ollenkaan pöllömpi idea. Nimittäin näytti ja kuulosti erittäin hyvältä. Välillä vedettiin ihan pop-linjalla ja seuraavassa hetkessä sitten hieman rankemmin. Bändi sekoittelee mahtavasti aineksia kevyistä genreistä, metallista ja klassisesta musiikista. Aivan täysin Apocalyptica ei vieläkään ole päässyt – tai halunnut päästä – eroon lainamateriaalista. Edelleen keikkasetistä löytyy otteita ainakin Sepulturan ja Metallican tuotannosta. Oulussa setin loppupuolella ilmoille päräytettiin Metallican ”Kill ´em All” -levyn klassikko ”Seek & Destroy” ja kyllä muuten kajahteli komiasti, kuten oululainen sannoo. Apocalyptica yllätti niin positiivisesti, että pakko tutustua musiikkiin tarkemmin, ja jos mahdollista niin seuraavalle keikalle voisi myös mennä.
Apocalyptican jälkeen yritin siirtyä katsomaan yhden suomirockin saralta pitkäaikaisimman suosikkini Neljä Ruusua -yhtyeen keikkaa Sirkustelttaan. Tämä ei kuitenkaan käynyt päinsä. Paikka oli niin tupaten ammuttu täyteen väkeä kauas ulos asti, että sinne jäi, enkä halunnut väkisin ängetä tiiviiseen ihmismassaan tönimään muita. Sirkusteltta oli muutoinkin Qstockin yksi ongelmallisimmista paikoista. Sinne oli sijoitettu aivan liian suosittuja bändejä, ja tilaa oli siihen nähden hyvin vähän käytössä. Teltan voisi korvata ehkä erilaisella lavaratkaisulla tulevaisuudessa, jotta edelliseltä keikalta saapuvakin näkee edes jotain. (P.K.)
Amaranthe oli buukattu Kaleva-lavalle, ja sinne olivat tulleet koko Qstockin lauantain yleisö sekä puoli Oulun kaupunkia, tai siltä ainakin tuntui. Keikan seuraaminen alkoi tälläkin kertaa photopitissä, jonne toimittaja hiki päässä juoksi, saatuaan erään 
järjestysmiehen viimein heltymään ja päästämään lavan tuntumaan ”artistien ja vammaisten reittiä” (sic!) myöten. En ollut ainoa matti myöhäinen, ja kun bändi tuli lavalle ja ”Digital World” aloitti setin, yllätys oli kuvaajien keskuudessa lievästi sanoen kuumottava, kun lieskat paukahtivat ilmoille lavan reunalla täysin ennalta arvaamatta. Toki lavalla näytti tarkemman silmäilyn jälkeen olevan kaikenlaista purkkia ja purnukkaa, joista voi päätellä, että pauketta oli luvassa runsaasti Amaranthen setin aikana. Ja näin tapahtuikin.
Mainos päättyy
Keikka oli heti alusta lähtien massiivista hittien tykitystä; peräkanaa kuultiin biisit ”Trinity”, ”Hunger”, ”Invincible” ja ”Massive Addictive” ja yleisö oli vähintäänkin haltioissaan. Näyttävät pyrot sekä varsin rohkeaan mustaan nahka-asuun pukeutunut, tyrmäävän upea Elize Ryd tarjosivat silmänruokaa. Bändi oli silmiinpistävän hyväntuulinen, kaikki hymyilivät kilvan illan auringon kanssa, ja etenkin kitaristi Olof Mörck oli varsinainen linssilude, ja kaveri hakeutui aina kuvaajien 
suuntaan poseeramaan ja vilkuttamaan. On ne ruåtsalaiset niin lutuisia. Tukat heiluivat ja kaikilla oli niin mukavaa!
Valitettavasti keikka jäi puoliksi näkemättä haastattelukiireiden vuoksi. Kun palasin Kaleva-lavalta Raatin urheiluhallille, oli päälavan edustalla oleva kenttä lähes tyhjä! Kertonee jotain Amaranthen suosiosta näillä leveysasteilla. Päälava olisi ollut heidänkin paikkansa, toivottavasti näin tapahtuu ensi kerralla, sillä bändiä toivoisi näkevänsä pian uudelleen, sen verran hieno meininki keikalla oli. (T.K.)
Kotvasen kuluttua Oulu-lavalla oli tarjolla paikallinen edustaja kolmen kaupungin (lisäksi Joensuun ja Seinäjoen) bändivaihtomittelöstä. Temple Balls on paitsi nimensä puolesta jo kunnianhimoinen ryhmä, myös ehkä pitkään aikaan potentiaalisimpia oululaistulokkaita. Nämä nuoret kollit soittavat hard rock/glam rock 
-musiikkia esimerkiksi Reckless Loven ja Santa Cruzin hengessä, mutta melkeinpä mainittuja paremmin ja asenne satasessa. Temple Balls on huomattu muuallakin kuin baarien nurkissa. Nyt tuli tämä mainittu bändivaihto ja myös muita kesän festivaaleja kierrettiin. Levy olisi kiva. Covereilla aloittanut porukka on nivoutunut äärimmäisen antavaksi livebändiksi, eikä kukaan yleisössä taatusti jäänyt kylmäksi kuunnellessa näitä groovaavia tarttuvia biisejä ja katsellessa innokkaita musikantteja, joilla tuntui olevan homma hallussa ja oikein hauskaa auringonpaisteisella lavalla. Yleisö mylvi mukavasti bändin soitettua videonakin julkaistun ”Six Ways to Sunday” sekä AC/DC-lainan ”Whole Lotta Rosie”. (P.K.)
Mokoman lauantai-illan Qstockin keikka oli osa Pärkele Mikä Konserttisarja 2015-kiertuetta. Oulussa Mokoma on aina haalinut keikkapaikoille kansaa paremmin kuin hyvin, ja näin kävi Qstockissakin. Kaleva-lavalle siis tiemme taas vei, kuten monien muidenkin, ja uskomaton tungos Kaleva-lavan ympäristössä oli totta jälleen kerran.
Taasen keikan alkua kuvausmontussa viettäen oli mukava nähdä lavalla aidosti hyväntuulinen ja rennonoloinen bändi. Kuisma Aalto oli koko poppoon varsinainen hymypoika. Keikkasetti oli koostettu sopivassa suhteessa uutta ja vanhempaa materiaalia, ja Kuusisaaren iltaan kajahtivat muun muassa ”Elävien kirjoihin”, ”Hei hei heinäkuu”, ”Haudan takaa”, ”Pahaa verta” ja ”Sydänjuuret”. Kuorolaulun kirvoitti yleisössä ”Kasvot kohti Itää”, ja fiilis ei olisi siitä voinut enää paremmaksi nousta. Mokoma oli, taas kerran, aivan lyömättömän hyvä. Huonoa tai edes keskivertoa keikkaa en ole vielä kertaakaan heiltä nähnyt. (T.K.)
Etukäteen yksi festivaalin odotetuin bändi omalla kohdallani oli brittiläinen RavenEye, joka nyt esiintyi sisätiloissa Koomalavalla. Qstock-yleisö ei ollut vielä kovin
hyvin löytänyt paikalle keikan jo alettua, mutta sali täyttyi pikkuhiljaa esityksen edetessä. Brittein saarilla ja Euroopassa jonkinlaista suosiota nauttiva yhtye on pohjoisessa vielä tuntematon tapaus, mutta toivottavasti ei kauaa. Sen verran vakuuttavaa 70-lukuhenkistä särökästä rock´n´rollia bändi paiskasi kehiin. Musisoinnista saattoi välillä tulla mielleyhtymiä muun muassa The Doorsin ja Guns´n´Rosesin kaltaisten bändien suuntaan, mutta RavenEyellä oli selkeästi oma juttunsa. Laulava kitaristi Oli Brown vaikutti vähän sekopäiseltä ja kaikkensa antavalta kaverilta, jonka touhuja oli ilo katsella. Se, että ainoastaan ”Breaking Out” -biisi oli setissä tuttu, teki tämänkin orkesterin katsomisen haastavammaksi, mutta eipä se haitannut lopulta. Joka tapauksessa RavenEye oli loistava bändi ja lunasti odotukset lähes täysin. (P.K.)
Rambo Rimbaud eli Ville Valo oli buukattu lauantai-iltaan kello yhdeksäksi, Sirkusteltan vetonaulaksi. Kuten kaikki varmasti jo tähän mennessä tietävätkin, oli todellisuudessa kyseessä HIMin yllätyskeikka, joka keräsi nopeasti median huomion ulkomaita myöten. HIM onnistui yllättämään oman keikkamyyjänsä Tiina Vuorisenkin, ja kuuleman mukaan keikka oli järjestävälle tahollekin myyty Ville Valon soolo-keikkana, joten projekti oli pidetty salassa huolella.
Allekirjoittanut oli kuvaajien montussa odottamassa Ville Valoa saapuvaksi, kuten kaikki muutkin. Sirkusteltta natisi liitoksistaan väenpaljoudesta. Lava oli paksun savun peitossa, ja vain muutama hämyinen spotti valaisi heikosti lavaa. Huomio kiinnittyi nopeasti lavalle kasattuihin soittimiin ja muuhun tarpeistoon; siellä oli heartagram-logolla varustettu kaappi, kitaroita, rummut… Mitä ihmettä? Hetkeä myöhemmin, alkunauhan soidessa, savun seasta ilmestyi kuin tyhjästä kitaristi Linde! Ja sitten ilmiintyi basisti Mige, kosketinsoittaja Burton ja rumpuihin asettui tuntematon heppu, joka osoittautui Herra Ylppö ja Ihmiset -yhtyeen ex-rumpali Jukka ”Kosmo” Krögeriksi. 
Yleisöstä lähtevä meteli oli uskomaton, ja tuntui että koko Sirkusteltta lähtisi pian lentoon! Valo toivotti yleisölle hyvää iltaa ja soitto pyörähti käyntiin sen kummemmitta selittelyittä ”Buried Alive By Lovella”. Aivan mahtavaa! Kun kyseessä on omakohtaisesti bändi, jota on fanittanut jo vuosia, oli kuvaamiseen ja omaan työhön keskittyminen vaikeaa diggailun sijaan, varsinkin, kun soittolista oli bändin parhaimmista biiseistä koostuvaa ilotulitusta. ”Right Here in My Arms”, “Wicked Game” ja “Your Sweet Six Six Six “ soivat komeasti, ja Ville Valokin oli yhtä hymyä. Hurmioituneen yleisön joukossa mukana olleet, Ouluun Hong Kongista saakka matkustaneet kaksi fania eivät hekään varmasti pettyneet illan antiin. HIMin huikea setin jälkeen oli odotettavissa koko Qstockin kohokohta eli Nightwish, joten hengähdystaukoa ei juuri suotu. Yllätys oli täydellinen, kiitos HIM!
Disclaimer: Seuraava teksti käsittelee Nightwishia, ja sisältää suuren määrän kömpelösti valittuja adjektiiveja, suureellisia ylisanoja ja bändin imelää ylistystä. Lukija jatkaa tästä eteenpäin lukemista täysin omalla vastuulla, KaaosZinen toimitus ei vastaa mahdollisista oksennus- ym. reaktioista, joita edellä mainitut seikat voivat lukijassa aiheuttaa.
Toimittaja tunsi jo pienoista turnausväsymystä kahden päivän festivaalirupeamasta, mutta Nightwish oli se, joka sai vielä pistämään jalkaa toisen eteen ja siirtymään päälavan läheisyyteen. Ei ollut vaikea huomata, mikä bändi oli koko vuoden 2015 Qstockin odotetuin esiintyjä. Jopa VIP-alueen anniskelu tyhjeni kuin taikaiskusta kentän puoleiselle alueelle, mitä ei koko Qstockin aikana ollut tapahtunut kertaakaan aiemmin. Hans Zimmerin sävelien soidessa alkunauhalta alkoi Nightwishin jäsenien esiinmarssi lavalle Kai Hahto etunenässä, Floor Janssenin saadessa suurimmat suosionosoitukset.
”Shudder Before the Beautiful” käynnisti Nightwishin shown, jollaista ei Oulussa ei oltu ennen nähty eikä koettu. Bändi oli tiukassa vireessä, ja koko porukka vaikutti silminnähden hyväntuuliselta. Illan kappalelista oli voittopuolisesti uudelta ”Endless Forms Most Beautiful” -levyltä koostettu, mutta joukkoon oli valittu huolella myös yhtyeen alkuaikojen materiaalia, mikä aina ilahduttaa tällaista vanhempaa diggaria suunnattomasti.
Sädehtivä Janssen on laulajana lyömätön; hänen monipuolinen äänensä taipuu niin poppiin ja raskaaseen rockiin kuin klassiseenkin laulantaan; esimerkiksi Floorin tulkinta kappaleesta ”Amaranth” oli sata kertaa parempi kuin Anette Olzonin, ja Nightwishin alkuaikojen kappaleessa ”Stargazers” levyltä ”Oceanborn” Floor viimeistään näytti kyntensä laulajan taidoissaan. Myös esiintyjänä ja viihdyttäjänä Floor on aivan eri luokkaa kuin edeltäjänsä; Floorin tukka pyöri vinhasti, suomenkielisiä välispiikkejä saatiin kuulla ja siitäkös kansa tykkäsi, eikä Floorin kaltaista näyttävää naista voi olla huomioimatta, vaikka hän tulisi lavalle verkkareissa ja meikittä, puhumattakaan illan esiintymisasusta.
Muutenkin kasassa tuntuu tällä hetkellä olevan varsinainen Dream Team; Kai Hahto rummuissa ja Troy Donockley huiluineen ja säkkipilleineen ovat tuoneet oman hienon lisänsä bändin onnistuneeseen formulaan. Emppu Vuorinen taas on kitaristi josta soittamisen ilo ja onni välittyvät joka kerta, ja Marco Hietalan ääni, basson käyttely sekä hauskat välispiikit ovat jo olennaisesti yksi Nightwishin tavaramerkeistä. Tuomas Holopainen bändin säveltäjänä ja kosketinsoittajana ei aina ole niin näkyvä hahmo lavalla, mutta on silti vahvasti läsnä keikkatilanteessa.
Pyrotekniikka oli suuressa roolissa Nightwishin showssa, joka oli rakennettu loistavasti ja joka vangitsi katsojansa. Mahtavia liekkejä, paukkuja ja säkenöintiä oli paljon, mutta kuitenkin sopivassa suhteessa. Illan koskettavin hetki oli, kun yhtye soitti ”Sleeping Sun”- kappaleen, jonka Floor lauloi niin kauniisti, että toimittajalle melkein tuli pala kurkkuun. Encoressa kuultiin biisit ”Greatest Show on Earth”, ”Ghost Love Score” ja ”Last Ride of the Day” päätti fantastisen illan upean ilotulituksen kera. Ja niin henkeä salpaava, kaikille aisteille viihdettä tarjonnut show oli aivan liian pian ohitse. (T.K.)
Nightwish settilista
Shudder Before the Beautiful
Yours Is an Empty Hope
Amaranth
She Is My Sin
My Walden
Élan
Weak Fantasy
Storytime
I Want My Tears Back
Stargazers
Sleeping Sun
The Greatest Show on Earth
Ghost Love Score
Last Ride of the Day
Raportti: Tanja Kyngäs, Petri Klemetti, Jari Huttunen
Kuvat: Tanja Kyngäs, Jari Huttunen