Qstock, Oulu, 25.–26.7.2014
Qstock vuosimallia 2014 vietiin läpi iloisissa, mutta äärimmäisen helteisissä olosuhteissa Oulussa 25.–26. heinäkuuta. Pääesiintyjiksi oli kiinnitetty huippusuosittu tanskalainen Volbeat ja yhdysvaltalainen pitkänlinjan metallijätti Megadeth. Muutoin ohjelma koostui pääasiassa kotimaisista nimistä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.
Kaaoszine rantautui paikalle tunti varsinaisen tapahtuman avauksen jälkeen. Happoradio oli ehtinyt korkata festivaalin ja soittanut keikkansa Kaleva-lavalla jo tässä vaiheessa runsaslukuiselle yleisölle. Tapahtuman alkuvuosista yleisö on oppinut saapumaan paikalle ajoissa, ja juuri näinhän sen pitää mennäkin.
Ensimmäinen katsastus osui Koomalavalla esiintyvään Lost Society -yhtyeeseen kellon ollessa viisi iltapäivällä. Paikka oli kuin ammuttu täyteen hikisiä ihmisiä ja tungosta sisään päästäkseen jonoksi asti. Sisään päästessä toimittajaa kohtasi yllätys; ensinnäkin ihan järjetön kuumuus, joka alkoi vaikuttaa samalla sekunnilla sisääntulon kanssa. Hiki alkoi kirjaimellisesti virrata. Lavalla näytti kuitenkin siltä, ettei nuoria thrashmetallisteja kuumuus haittaa minkään vertaa, siellä oli takuulla asteita vielä enemmän ja silti täysi rähinä päällä.
Mainos päättyy
Bändi paiskoi totuttuun tapaan menemään ihan mielettömällä energialla ja lavaliikehdintä olisi voinut heikompia hirvittää. Bändiä on verrattu useissa yhteyksissä Stoneen, mutta ei moista voi allekirjoittaa täysin, sillä vaihtelua ja tarttuvuutta ei liiemmin biiseissä ole, toisin kuin jo varhaisella Stonella oli. Yhtä innokkaita kaverit saattavat hyvin ollakin, jopa innokkaampia. Eikä jätkien tehokas lavatyöskentely vaikuta ollenkaan teeskentelyltä, vaan täysin aidolta ja alkuperäiseltä. Nämä Jyväskylän kollit osaavat lisäksi rock-tähden elkeet niin lavalla kuin lavan ulkopuolellakin. Aivan loppuun asti keikkaa ei kyennyt katsomaan vallinneiden olosuhteiden takia, oli pakko lähteä täyttämään vesipulloa ja katsastamaan hyvät paikat seuraavalle keikalle. (PK)
Viikatteen vetoa odotin erityisellä mielenkiinnolla, sillä tämä olisi ensi kerta kun pääsen todistamaan kouvostoliittolaisrykmentin keikkakuntoa. Aiemmin tänä keväänä julkaistu Motörhead-coverlevy ”Panosvyö” oli myös omiaan nostamaan odotuksia viihdyttävästä ja materiaaliltaan monipuolisesta keikasta.
Tasan kuudelta hymyilevä ja ilmeisen aidosti hyväntuulinen Kaarle mustiin pukeutuneine joukkioineen aloitti Kuusisaaren hiekkarannan puoleisella Kaleva-lavalla iltamat kappaleella ”Yökunnaat”. Hiukka vajaan tunnin setti koostuikin pitkälti kahden viimeisen levyn eli ”Kymijoen lautturit” ja ”Petäjäveräjät” julkaisujen antimista. Yleisölle, joka muuten oli erittäin hillitty ottaen huomioon että kyseessä oli festivaalikeikka, tämä näytti olevan enemmän kuin mieleen. Bändi kuulosti todella hyvältä, tosin välillä särähti ikävästi korvaan Kaarlen hiven epävireinen laulu joissain kappaleissa, erityisesti korkeissa nuoteissa.
Mainos päättyy
Vaikka Kaarle Viikate oli yhtä hymyä lähes koko setin ajan, oli muu miehistö sitäkin vakavammalla naamalla, tosin välillä hauskaa ilmeilyä harrastellen. Kaksi Motörhead-coveriakin kuultiin, eli paljon radiosoittoa saanut ja mielestäni hervottoman nerokkaasti suomennettu ”Kuollut kuin hengetön” (”Killed By Death”) sekä ”Pahat” (”Devils”). Kauniiksi lopuksi kuultiin veisut ”Viina, terva & hauta” ja ”Kuu kaakon yllä”. Kiitos Viikate, tätähän pitää saada vielä lisää! (TK)
Samaan aikaan Viikatteen kanssa toisaalla lymyili paitsi toinen Kaaoszine-toimittaja, myös toinen bändi. Sirkusteltassa nimittäin aloitteli ruotsalainen hard rockia ja stoner/doom metalia yhdistelevä Graveyard. Bändin musiikki ei ole allekirjoittaneelle pintaraapaisua lukuun ottamatta tuttua entuudestaan, joten parempi ottaa selvää avoimin mielin, mitä miehiä nämä göteborgilaiset ovat. Lavalle nousi neljä samanlaisen pitkän 70-luku-tyylisen tukan omaavaa herraa ja groovaava musisointi kera raa´an laulun alkoi rullata saman tien. Bändi soitteli suhteellisen rennolla otteella.
Biiseistä ei nyt tarttunut oikein mitään erityistä mieleen, mutta bändin pitkäaikaisemmat fanit, joita paikalla oli runsaasti, näyttivät pitävän. Aikainen keikka-ajankohta söi ehkä terävimmän kärjen pois fiiliksestä myös bändiltä ja alussa svenssonit vaikuttivatkin aavistuksen vaivaantuneen oloisilta, mutta koneen lähdettyä kunnolla käyntiin, hymy irtosi jo helpommin. Yleisöä valui paikalle tasaisesti keikan edetessä, eikä useimmilla tuntunut olevan mikään kiire nähdä bändiä. Graveyard pitäisi päästä näkemään seuraavaksi klubiolosuhteissa, jotta saa realistisemman kuvan touhusta. Joka tapauksessa mielenkiintoiselta vaikutti. (PK)
Täytyy tunnustaa että Sonata Arctican viimeisin tuotos ”Pariah’s Child” on jäänyt allekirjoittaneelta täysin huomiotta, vaikka bändin tuotantoa levyhyllystä löytyykin. Kaiketi kyseessä on tämä useimmille tietyn bändin fanittajille tuttu ”vanha materiaali oli ja on parempaa”-syndrooma. Toiveena olikin siis, että Sonatan Qstockin osuus toisi tähän parannuksen. Ei muuta kuin päälavan tuntumaan ja korvat hörölle. Siirtymä lavan läheisyyteen ei kuitenkaan ollut helppo nakki, sillä kansaa oli kuin silliä purkissa ja etenemisvauhti yleisön puristuksessa etanaa hitaampi.
Aiempia Sonata Arctican keikkoja todistaneena oletukseni kuitenkin oli se, että yhtyeen vanhempaa materiaalia tullaan kuulemaan suhteellisen paljon. Näin tapahtuikin. Ja mikäs siinä toisaalta, onhan Sonatan diskografiassa monia klassikoiksi muodostuneita kappaleita, ja näitähän yleisö varmasti on paikalle saapunut nimenomaan kuulemaan. Uudelta ”Pariah’s Child” -levyltä bändin settilistaan olivat valikoituneet kappaleet ”The Wolves Die Young”, ”Cloud Factory” ja “Blood”. Yleisön huutoäänestyksen voittivat kuitenkin vanhempaan tuotantoon kuuluvat ”San Sebastian” ja ”Fullmoon”. Suurimman huutomyrskyn sai aikaan tutusti viimeiseksi viisuksi valittu ”Don’t Say A Word” ja “Vodka (Hava Nailah)”.
Todettava on, että tämä oli perusvarma vetäisy bändiltä, joka on ehdottoman ammattitaitoinen, ja nähnyt vuosien varrella isoja ulkomaisia yleisöjä ja kiertänyt maailmaa ympäri ämpäri. Pyrotekniikkaa oli tuttuun tapaan show´ssa mukana, ja erityisesti Elias Viljasen (kitara), Henrik Klingenbergin (koskettimet) ja Pasi Kauppisen (basso) soittoa ja vauhdikasta esiintymistä oli ilo seurata. Ja Tony Kakkohan on yksi parhaista suomalaisista raskaamman rockin ja metallin mieslaulajista, mielestäni. Mutta se ”jokin” jäi uupumaan. Se jokin oli varmaankin toimittajan kohdalla uutuudenviehätys, sillä koettuja Sonata Arctican keikkoja on jo niin monia lakkarissa että tämänkertainen ei valitettavasti nouse parhaana tai erityisen ikimuistettavana esiin niistä. Yleisö tosin taisi olla eri mieltä, ja hyvä niin! (TK)
Väliin on hyvä hengähtää ja kuunnella hieman rauhallisempaa musiikkia. Poppia, rockia ja folkia esittävä Scandinavian Music Group on tälle asialle oiva valinta. Esiintymispaikkana toimi Graveyardin tapaan tunnelmallinen sirkusteltta. Hetken yli ennakkoilmoituksen venynyt aloitus ei haitannut. Pian tuttu joukko ihmisiä nousi vähäeleisinä lavalle ja soitto alkoi saman tien. Keikka polkaistiin käyntiin vuoden 2006 ”Hölmö Rakkaus, Ylpeä Sydän” -levyn toisella nimibiisillä ”Ylpeä sydän”, joka sopi rokkaavuudellaan hyvin setin avaajaksi. Seuraavaksi jo tahti hidastui ja ilmoille lähetettiin uusimman, tänä vuonna ilmestyneen ”Terminal 2” toinen raita nimeltään ”Balladi 1”. Keikan edetessä tarjoiluun tuli sopivasti uutta ja vanhaa materiaalia. Oulussa ei voi jättää soittamatta ”100 kilometriä Ouluun” -biisiä, ja sehän kuultiin tälläkin kertaa.
Tämän päivän Scandinavian Music Groupilla on paljon balladeja ja tunnelmaan kallistuvia rauhallisia tietyn mielentilan biisejä aiempaan, enemmän rokkaavaan kamaan verrattuna. Sitä parhainta vastaanottavaista mielenoloa on vähän hankala saada aikaan näin festivaaliolosuhteissa, kun ihmiset liikkuvat paljon paikasta toiseen levottomina ja keskustelevat keikan aikana.
Mainos päättyy
Aivan keikan loppuun asti ei taaskaan voinut fiilistellä, vaikka olisi halunnutkin. Teki mieli nimittäin katsastaa samaan aikaan toisaalla esiintyvän Michael Monroen esiintymiskunto, sillä Monroe bändeineen on esiintynyt Qstockissa ainakin kahtena aiempana vuotena, joten jonkinlaista verrokkipintaa on olemassa. Kaleva-lavalle saapuessani, paikalla oli jo runsaasti ihmisiä ja meininki juuri niin rock´n roll kuin voi. 52-vuotias Mike on elementissään, kiipeilee lavarakenteissa, käy laulattamassa yleisöä ihan lähietäisyydeltä ja mikkitelinekin saa kyytiä. Samat temput on nähty aikaisemminkin. Biisejä ehdin kuulla ainakin Michaelin uran monista eri vaiheista, kuten Hanoi Rocksilta, Demolition 23:lta ja herran omaa vähemmän muistijälkiä sisältävää soolomateriaalia. Sanotaan että vanha koira ei uusia temppuja opi, mutta pärjäähän niillä vanhoillakin – etenkin jos olet Michael Monroe.
Venäjänkielistä doom metallia esittävä suomalainen KYPCK (Kursk) ei tunnu suurimpia yleisömassoja kiinnostavan siitäkään huolimatta, että bändissä vaikuttavat entisten Sentenced-kitaristien Sami Lopakan ja Sami Kukkohovin lisäksi Antti Karihtala ex-Charon (rummut) sekä power metal -orkesteri Dreamtalesta tuttu Erkki Seppänen (laulu). Vaan eipä haitannut ollenkaan, vaikka keikka soitettiin intiimimmin vähemmälle ihmismäärälle. Toki Koomalavalle oli ihmisiä saapunut, mutta enemmänkin olisi mahtunut.
Erittäin hyväntuulinen Seppänen jutteli yleisölle luontevasti ilman vakiovälispiikeiltä kuulostavia tarinoita. Bändin synkkä, hidaskulkuinen ja erittäin raskas soitto toimii parhaiten juuri Koomalavan kaltaisissa raskaasti lämmitetyissä sisätiloissa, jossa ei ketään päästetä turhan helpolla. Ja se kuumuus oli jälleen aivan sietämätön, mutta tässä vaiheessa iltaa tähän oli jo tottunut ainakin henkisellä tasolla, joten paikalla pystyi olemaan ilman välitöntä kuolemanpelkoa.
KYPCK on kehittynyt alun vieläkin raaemmasta ulosannistaan vähän helpommin lähestyttävään muotoon, vaikka liveolosuhteissa vanhempikin materiaali saa enemmän oikeutta osakseen. Seppänen on selvästi tämän porukan johtaja muun ryhmän ollessa hieman ”taaempana”. Kappaleita liiemmin tuntamatta on hieman vaikeahkoa tehdä yksityiskohtaista analyysia, mutta sen voin sanoa että livenä bändi ainakin toimii. KYPCK veti äärimmäisen viihdyttävän keikan ja hauskaa tuntui olevan bändin lisäksi myös yleisöllä.
Mainos päättyy
Perjantain pääesiintyjän, tanskalaisen Volbeatin keikkaa jouduttiin odottelemaan oikein urakalla. Keikan olisi pitänyt aikataulun mukaan alkaa 23.00. Screenille ilmestyi uusi aloitusajankohta joka oli 75 minuuttia alkuperäisestä ajasta eteenpäin. Tämä vaati yleisön ja lähialueen talojen asukkaiden kärsivällisyyttä. Onneksi myös viranomaiset suhtautuivat huviluvan jatkoon myötämielisesti. Hyvin harva poistui tässä vaiheessa alueelta. Odottelu johtui vokalisti Michael Poulsenin yksityislentokoneen myöhästymisestä. Muu bändi oli lennätetty Ouluun jo aiemmin. Poulsenin ääni petti Oulua edeltävällä keikalla Slovenian Metal Days -festivaalilla jo kuudennen kappaleen jälkeen ja keikka keskeytyi. Pientä jännitystä oli ilmassa Oulussakin, että miten miehen käy. Poulsen kertoi käyneensä Kööpenhaminassa lääkärin vastaanotolla ja saaneensa sopivat rohdot ja vakuutteli olevansa kunnossa.
Siltähän se myös kuulosti. Herran äänestä en havainnut suurempia säröjä, jotka olisivat viitanneet aiempaan. Hyvä niin. Muu kokoonpano tuntui olevan myös liekeissä ja erittäin hyvillä fiiliksillä Oulussa. Biisejä tuli tasaisesti jokaiselta levyltä, aivan ensimmäistä lukuun ottamatta. Setti koostui hittimateriaalista. Poulsenin Elvis-tyylinen laulutapa yhdistettynä bändin raskaaseen rokkiin sai kansan jopa tanssimaan. Volbeat on muutoinkin bilebändi useimmille, eikä ihme. Onhan bändillä paljon tarttuvaa biisimateriaalia ja radiosoitossa ollut Suomessakin useita kipaleita. Soitto oli tarkkaa, kuten näin kovalta maailmanluokan esiintyjältä odottaa saattaa.
Festivaalikansa näytti nauttivan ja oli mukana lähes jokaisen kuullun ja nähdyn kappaleen suosionosoituksissa. Hyvää oli kannattanut ilmeisesti odottaa ja saapua katsomaan kauempaakin. Erityiseen huomioon nousi myös mukana ollut pyroshow. Valtavat liekit kohosivat korkeuksiin ja pommit paukkuivat pimenevässä yössä. Välillä kävi mielessä, vievätkö tulitteet huomion pois musiikista, mutta eivät vieneet. Molemmat tukivat toisiaan. Liekkimeri taisi olla massiivisin toiseksi viimeisessä encoressa, läpimurtolevyn ”Guitar Gangsters & Cadillac Blood” -biisin soidessa. Musiikki loppui vasta hämärän yön jo kääntyessä sarastavaksi aamuksi kellon näyttäessä 1.55. Olihan hieno keikka!
Biisilista:
1. Doc Holliday
2. Hallelujah Goat
3. Boa (JDM)
4. Lola Montez
5. Sad Man´s Tongue
6. Heaven Nor Hell / A Warrior´s Call
7. 16 Dollars
8. Dead But Rising
9. Fallen
10. The Nameless One
11. Radio Girl
12. Ecotone
13. Maybellene I Hofteholder
14. Still Counting
Encore
15. Pool of Booze, Booze, Booza
16. The Hangaman´s Body Count
17. Guitar Gangsters & Cadillac Blood
18. The Mirror And the Ripper
(PK)
Lauantai
Kakkospäivä alkoi sään puolesta yhtä kuumana kuin ensimmäinenkin.. Qstock-organisaatio oli päättänyt helpottaa ihmisten tuskaa ja antanut uudet ohjeet juomien tuomiseen alueelle. Korkkaamattomia virvoitusjuomia tai vesipulloja sai tuoda kohtuullisen määrän. Vesipisteiden vähäisyydestä ja kalliista (4,50€) maksullisesta vedestä oli ehditty valittaa perjantain jälkeen melkoisesti.
Poisonblackin voi hyvällä syyllä sanoa olevan oululaisten ”oma” bändi, ja ryhmän keikoilla täällä bändin kotikaupungissa on aina ollut väkeä kuin pipoa pahimmilla tammikuun pakkasilla. Ei siis ollut yllättävää, että Qstockin päälavaa vastapäätä sijaitseva sirkusteltta täyttyikin yleisöstä jo hyvissä ajoin ennen kello neljää niin, että porukkaa oli varsin runsaasti kuuntelemassa keikkaa myös sirkusteltan ulkopuolella.
Bändi polkaisi keikan alkuun kappaleella ”Mercury Falling”, ja siitä alkoi tiukka sekä hikinen kolmevarttinen. Ville Laihiala saapui lavalle kirjaimellisesti paljasjalkaisena, ja esitteli bändin ”Oulun huonosti käyttäytyvinä miehinä”. Samalla hetkellä kuulin erään naisen jossain lähistöllä sanovan ystävättärelleen, s-kirjaimen hiukan suhahdellessa, että ”on se mukavaa kahtoa nuita kommeita pohjoisen miehiä, ihan silimä leppää näissä näkymissä!” Tähän kommenttiin ei tosiaan mitään lisättävää. Onhan bändi täynnänsä raavaita miehiä!
”Nuorena nukkuneille” eli Miika Tenkulalle ja Tuomakselle omistettiin kappale ”Buried Alive”. Omalta suosikkilevyltäni, ”Lust Stained Despair”, lohkaistun biisin ”Rush” alkaessa tutulla riffillään yleisö oli jo aivan pähkinöinä, ja kovaääninen yhteislaulu tosiasia. Keikan, jonka olisi suonut vielä jatkuvan paljon pitempäänkin, sinetöi viimeisimmältä ”Lyijy”-levyltä tuttu viisu ”Home Is Where The Sty Is”. (TK)
Tarkoitukseni oli mennä rauhoittumaan jonnekin ennen varsinaista festivaalikoitosta, joten poikkesin Koomalavan syöveriin tietämättä siellä olevan sillä hetkellä bändiä. Lavalla meuhkasi täyttä häkää kanadalainen The Stanfields. Bändi soitti erittäin ripeää ja toimivaa alternatiivista rockia, folkia ja punkia siihen malliin tehokkaasti, että Qstock-yleisö oli aivan myyty. Bändi huudettiin raikuvin aplodien kera takaisin lauteille ja näyttivät pitävän vastaanotosta hyvin paljon. The Stanfielsds -keikan loppupuoli ja bändi tulivat täysin puun takaa kovaa ja yllättäen eteeni vakuuttaen, joten pitänee ottaa bändin musiikkia tarkempaan syyniin. (PK)
Soilworkin soittospotti oli Kaleva-lavalla kello kuusi, jolloin aurinkoisen päivän paahde jo hieman hellitti otettaan, mutta nosti silti hien pintaan aivan liian helposti. Toimittajan viimeksi todistamasta Soilworkin keikasta oli kulunut jo niin pitkä aika, että tätä vetoa ei saisi missata, vaikka tulisi maailmanloppu ja taivaalta sataisi tulta ja tulikiveä (miltä hetkittäin tuntuikin).
Bändi käynnisti keikan uusimman levynsä ”The Living Infinite” kappaleella ”This Momentary Bliss”. Settilista koostui monipuolisesti bändin levytyshistoriasta, uuden levyn kappaleita kuultiin kaikkiaan kolme. Yleisössä alkoi lupaavan näköinen liikehdintä heti alusta lähtien, ja keikan keskivaiheilla saimme todistaa hiekkamyrskyn synnyn; Kaleva-lavan ympäristö kun on hiekkarantaa, nousi moshpitistä sellainen hiekkapilvi, että yleisö varmasti sai niellä sitä itseään! Valppaat järjestysmiehet tosin puuttuivat nopeasti tilanteeseen, joten uutta myrskyn muodostumista ei (valitettavasti) enää keikan jälkipuoliskolla nähty.
Laulaja Björn ”Speed” Strid hoiti oman tonttinsa kokeneen nokkamiehen tavoin, ja muu bändi louhi menemään niin, että hiki lensi vähintään eturiviin asti. Loppukirinä bändi rykäisi kestosuosikit ”Follow The Hollow” ”Stabbing The Drama”, ja viimeistään siinä vaiheessa yleisön niskalihakset huusivat varmasti jo hoosiannaa. Kova keikka kokeneelta bändiltä, jolta Göteborg-soundi taittuu erittäin mallikkaasti. Tack så mycket och välkomna åter Soilwork! (TK)
Paluu Koomaan oli edessä, halusi tai ei. Festivaalin ehkä rankimman bändin tittelin nappasi tänä vuonna paidattomat miehet Lahdesta – Profane Omen. Yhtye kuulosti kehittyneen alkuaikojen metalcore-kytköisestä metallista enemmän moniulotteiseen ja melodisempaankin antiin ja ennakkoluulot kumottiin näin aika nopeasti setin alettua. Bändi hoiti hommansa, kuten kuuluu äärimmäisellä ammattitaidolla ja tarkkuudella. Lettimeri viuhusi valtoimenaan villisti useaan otteeseen ja luulisin monella olleen aamulla niskalihakset kipeinä ja keho kaikkensa antaneena. Eipä se bändilläkään näyttänyt olevan yhtään helpompaa. Paikalle oli saapunut jo ennen slotin alkua pieni, mutta fanaattinen ryhmä ihmisiä odottelemaan. Monelle kuulemma Profane Omen oli jopa koko festivaalin odotetuin nimi, ja sen kyllä uskoi ainakin siinä vaiheessa, kun näki ihmisten mukana elämisen ja riemun.
Pienen ihmettelyn ja vesitankkauksen jälkeen päätin tarkastaa minkälaisen bändin Suomen Wacken Metal Battle -skaba tänä vuonna Saksaan lähettää. Oululainen Blind Channel nappasi voiton kuluvan kesän ennakkomittelöistä Nummirockissa ja palkinnoksi pojat matkaavat maailman suurimmalle metallifestivaalille. Minua on aina ihmetyttänyt, miksi genren bändejä kutsutaan moderniksi metalliksi, vaikka eihän tyyli enää niin uusikaan ilmiö ole ja yhä useampi sekoittaa keitokseensa kevyempiä mausteita, kuten myös Blind Channel. Oululaispoppoo on onnekseen keksinyt genrelle uuden ja täysin oman määritteensä ja sanovat sitä erittäin osuvasti ”violent popiksi”. Bändin musiikillinen anti toi äkkiseltään mieleen ruotsalaisen Amaranthen ja vastaavien tyylisen kevyemmän metallin, johon on heitetty sekaan vaikutteita esimerkiksi rapista. Sen verran vahvasti ja taidolla jäppiset pitivät pakettia koossa ja kappalemateriaali imaisi mukaansa. Hieman jopa ihmetyttää, miksi bändi löydetään vasta nyt vuonna 2014, vaikka kokemus ja into pursuavat yli äyräiden. Eikä ihmettely jäänyt ainoastaan siihen, sillä esiintyminen oli yhtä varmaotteista kuin monilla vuosia alalla toimineilla konkareilla. Blind Channelilla on rautainen itseluottamus, mukavasti eteenpäin rullaavat biisit ja lavakarismaa siihen malliin, että Saksassakin saa voittaa. Ainoa korviin pistävä asia oli kuumuudesta valittaminen useammassa välispiikissä, vaikka tottahan se toki olikin.
Hetkisen kuluttua ei ollut vaikea päättää mitä mennä katsastamaan seuraavaksi. Päälavalla alkoi mylviä Suomen tämän hetken suosituin jäbä, Cheek. Mihin rapparin suosio perustuu, en jäänyt tutkimaan asiaa sen enempää, kun kerran tarjolla on muutakin musisointia. Koomalavan syöverissä oli nimittäin kiinnostava itselleni uusi tuttavuus, losangelesilainen Bigelf ja tätähän täytyi mennä ihmettelemään. Bändin musiikkia kuvataan metalliseksi, progressiivissävyiseksi hard rockiksi sekä psykediahappoiluksi. Kuvaus osui juuri naulan kantaan. Musiikissa oli sävyjä esimerkiksi 70-luvun Black Sabbathista ja kasarirockista. Lavalla esiintyi neljä hyvin asenteikkaan näköistä rock/gootti/hippi-tyylistä miestä, joiden ulkoiseen olemukseen sopii yhtälailla vanha Black Sabbath -vertaus. Peruskokoonpanon lisäksi vokalisti Damon Foxin repertuaari vaikutti myös varsin jännältä. Mies seisoi lavan keskelle tuotujen vanhan urkuharmonin ja uudemman syntetisaattorin välissä laulaen ja väliin pimputellen koskettimia. Hetken tuntuikin, että koskettimien soitto tulee spontaanisti biiseihin, eikä niiden paikkaa ole etukäteen ollenkaan edes päätetty. Enpä sitten tiedä. Sydänvaivoista kärsivälle Foxille noin seitsemänkymmenasteinen Koomalava mahtoi olla melkoinen koettelemus, mutta hengissä selvittiin. Hyvä niin. Bigelf onnistui erittäin positiivisesti ja tähänkin bändiin vielä palataan musiikin muodossa kotiolosuhteissa ja toivottavasti uusi konserttikin maahamme joskus järjestyy.
Sitten juomavettä ilmaiseksi jakavan tankkiauton luona oli pitkä jono, kuten koko tapahtuman ajan, mutta ei auttanut tai haitannut ollenkaan. Hirveä kuumuus, etenkin Koomalavan hirveämpi kuumuus vei voimat nopeasti. Vaikka janojono oli pitkä, se eteni ripeästi ja matka jatkui jälleen. Seuraavana vuoroon tuli Kaleva-lavalla juhlat päättävä Apulanta. Apulannan edellisestä näkemisestä on vuosikaudet ja nyt kokoonpano oli saanut osakseen uuden basistin, jota Psyko-Villeksi kutsutaan. Eivät näytä Apiksen kaverit enää nuorilta teineiltä ja Ville etenkin tuo bändin ulkoiseen olemukseen vanhempaa väriä. Ville soitteli ns. läskibassoa, pystymallista soitinta. Hyvin tuntui uusi mies omaksuneensa bändin biisit.
Apulanta alkaa olla tätä nykyä varttuneemman väen bändi ja kyllä se yleisössäkin näkyi, että paikalle saapui enemmän iäkkäämpää kuin nuorta kööriä. Sen on huomannut bändikin. Setissä kuultiin paljon parin vuosikymmenen takaisia helmiä, kuten ”Anna mulle piiskaa”, ”Poistuisitko mun elämästäni” ja monet muut jo nimiltään unohdukseen menneet tutut sävelmät. Kansa piti näkemästään ja rantapallot pomppivat päiden yllä. Apulanta keräsi Kaleva-lavalle ehkä koko tapahtuman suurimman yleisön ja olisikin sopinut sen puolesta päälavalle, sillä Kaleva-lavan nurmen epätasaisuus, hiekka, isot irtokivet ja kaltevuus metsään ovat aina isomman lössin ollessa paikalla hieman vaikeakulkuisia ja tuo oman haasteensa. Apulantaa ei ehtinyt katsomaan loppuun muiden kiireiden tullessa eteen, mutta se mitä ehdin nähdä, vakuutti bändin olevan taas kovemmassa iskussa kuin pitkiin aikoihin. (PK)
Megadethin varmistuminen Qstockin pääesiintyjäksi lauantaille oli allekirjoittaneelle kuin joulu ja syntymäpäivä yhtä aikaa. Kun sitten sain vielä olla mukana avustamassa Dave Mustainen videohaastattelun tekemisessä KaaosTV:lle, oli jännitysmomenttia riittämiin. Käykääpäs muuten silmäilemässä kyseinen haastattelu näiltä sivuilta, ellette sitä jo ole tehneet, sillä Mustainen maine hankalana tyyppinä ainakin omissa silmissäni karisi nopeasti haastattelun vanhetessa, ja herra jutusteli vapautuneesti ja osoitti huumorintajunsa jutullaan yhdennäköisyydestään Mika Häkkisen kanssa. Totta kai, kun kyseessä on maailmanluokan suurbändi, olivat vaatimukset järjestelyistä ja monista pienistäkin yksityiskohdista osin jopa huvittavan tarkat ja diivailevat, mutta se kuulunee asiaan silloin kun bändi on yksi Neljästä Suuresta, ja mielestäni se heille suotakoon.
Lähes aikataulun mukaisesti klo 23.15 Megadeth asteli lavalle ja pisti heti kovan biisin ilmoille, nimittäin ”Hangar 18”, josta alkoi hittikimara läpi bändin kunnioitettavan kolmen vuosikymmenen ajalta. David Ellefson ja Dave Mustaine juoksentelivat lavalla ja vaihtoivat mikkiständiä aluksi koko ajan, joten keikkaa valokuvaaville he tarjosivat taatusti hieman haastetta. Lavalla oli kolme suurta näyttöä, joissa pyöri koko keikan ajan musiikkia tukevaa, huikean visuaalista videomateriaalia, joiden joukossa oli hauskojakin pätkiä, mm. ”Wayne’s World” -elokuvasta. Kun kyseessä on Megadeth ja Dave Mustaine on kiistatta yksi maailman taitavimpia kitaristeja kautta aikain, kappaleiden kitarasoolot olivat luonnollisesti aivan omaa luokkaansa. Etenkin sellaiset biisit, joissa on progehtavia vivahteita nämä soolot sopivat kuvioihin tyylikkäästi. Pisteet siitä Megadethille, ettei kitarasooloista tehty kuitenkaan pääasiaa, sillä liian pitkinä pätkinä ne latistavat tunnelman helposti.
Keikan edetessä kohti loppusuoraa tiukan” Public Enemy No. 1” ja klassikon “Symphony of Destruction” jälkeen alkoi tapahtumien sarja, joka on kuluvan heinäkuun viimeisen viikon aikana ruodittu niin sosiaalisessa mediassa kuin perinteisenkin median puolella. ”Peace Sells…” –kappaleen aikana lavalle saapui bändin maskotti Vic Rattlehead, jonka poistuessa lavalta, paikalle hypähti toinenkin ”vierailija” eli rappari Musta Barbaari, joka tosin poistettiin lavalta niin vikkelästi, ettei iso osa yleisöstä edes ehtinyt nähdä koko tapahtumaa. Keikka keskeytyi pieneksi hetkeksi, ja pian Dave Mustaine palasi lavalle ja heitti oman, karskin kommentin ”näin käy kun sukulaiset harrastavat seksiä keskenään.” Lähinnä koko episodi tuntui huvittavan tätä herraa. Encorena Megadeth repäisi klassikkonsa ”Holy Wars… The Punishment Due” ja niin tunnin ja vartin esitys olikin jo liian pian ohi. Loistava keikka päättyi suuren maailman tyyliin komeaan ilotulitukseen. (TK)
Biisilista:
1. Hangar 18
2. Wake Up Dead
3. In My Darkest Hour
4. Skin o’ My Teeth
5. Sweating Bullets
6. She-Wolf
7. Public Enemy No. 1
8. Tornado Of Souls
9. Trust
10. A Tout Le Monde
11. Kingmaker
12. Symphony Of Destruction
13. Peace Sells
Encore:
14. Holy Wars… The Punishment Due
Qstock 2014 oli kaikin puolin onnistunut kokemus, vaikka liiallinen lämpö vei ihmisistä terävimmän fiiliksen välillä pois. Enemmän kuumuus pelotti bändien kuin yleisön puolesta, mutta kukaan ei kuollut tai joutunut tiettävästi sairaalahoitoon. Anniskelualueilla olut maksoi jo niin paljon (7,50 €), että se näkyi kaiketi vähempänä humalaan itsensä juoneiden määränä, joka ei todellakaan haittaa yleisen viihtyvyyden kannalta. Järjestyshäiriöitä ei kuulemma festivaalialueen sisällä ollut, vaan kaikilla tuntui olevan kivaa sekä mukavaa.
Kaikkea ei taaskaan ehtinyt nähdä, eikä liene tarkoituskaan. Tapahtuma tarjoili sopivasti jokaiselle jotain katsottavaa. Palvelut sekä järjestelyt toimivat väkimäärään nähden todella hienosti. Festivaali oli viime vuoden tapaan loppuunmyyty, kaikkiaan alueella vieraili viikonlopun aikana 30 000 kävijää. Tämä näkyi erityisesti pieninä jonoina ja tungoksena, kuten asiaan kuuluu. Qstock nousi viimeistään nyt samaan sarjaan Provinssirockin, Ruisrockin ja Ilosaarirockin kanssa. Nähdään taas ensi kesänä. Kaaoszine kiittää! (PK)
Raportti: Petri Klemetti & Tanja Kyngäs
Kuvat: Tanja Kyngäs
