Queen-elokuva ”Bohemian Rhapsody” tekee kunniaa ja viihdyttää mutta jänistää tosipaikan tullen
Bohemian Rhapsody (20th Century Fox / New Regency / GK Films / Queen Films 2018)
Ohjaaja: Bryan Singer
Tuottajat: Graham King & Jim Beach
Pääosissa: Rami Malek, Lucy Boynton, Gwilym Lee, Ben Hardy, Joseph Mazzello
Brittiläisen rockmusiikin kuninkaallisimman yhtyeen vaiheita kertaava Bohemian Rhapsody -elokuva on ollut tekoprosessinsa aikana vastatuulessa enemmän kuin keskiverto kilpapyöräilijä Ranskan ympäriajoissa. Ensin ikonisen Freddie Mercuryn rooliin sijoitettu koomikko Sacha Baron Cohen heivattiin näkemyserojen vuoksi pois kuvioista, sittemmin myös käsikirjoitustiimi ja muu roolitus on vaihtunut moneen kertaan. Jopa kuvausten lähes valmistuttua tammikuussa 2018 oikutteleva ohjaaja Bryan Singer vaihdettiin Dexter Fletcheriin. Singer on silti krediiteissä ainoana ohjaajana – sekavaa, eikö? Ongelmista huolimatta elokuva on melko yhtenäinen, ehkäpä siksi, että Queenin kitaristi Brian May ja rumpali Roger Taylor ovat olleet valvomassa jokaista leffan työvaihetta. Se näkyy sekä hyvässä että pahassa. Lopputulos on useimmiten uskottava kuin visualisoitu elämäkertakirja, mutta samalla kaikki tarinaan liittyvät särmät ja dramaattiset käänteet on hiottu hieman liian sileiksi.
Mainos päättyy
Leffan keskiöön nostetaan hivenen yllättäen 1980-luvun puolivälissä bändin comebackin näyttämönä toiminut Live Aid -hyväntekeväisyystapahtuma. Koko elokuva voidaankin tulkita vuodesta 1985 käsin tarkasteltavaksi takautumaksi. Koko bändihistoriikki käsitellään oikeille tapahtumille melko uskollisena pysyvänä ryysyistä rikkauksiin -tarinana. Hardcore-fanit voivat tietenkin jupista, ettei ”We Will Rock Youn” säveltämisen aikaan Mercurylla ollut viiksiä, mutta viihdettähän tämä leffa on, eikä täydellistä realismia saa odottaa. Elokuva toimii kuitenkin vakuuttavana ajankuvana bändin vaiheista niin puvustuksen kuin lavastuksenkin osalta, ja 1970- ja 1980-luvun mauttomimmat kuteet ovat asiaankuuluvasti esillä.
Elokuvan pääroolissa Freddie Mercuryna loistaa muun muassa Night At The Museumista ja Mr. Robotista tuttu Rami Malek. Aluksi jopa tarpeettoman suuret tekohampaat häiritsevät hitusen, mutta Malek vetää roolinsa loppuun asti: lavalla täydellinen show-mies, lavan ulkopuolella hiljainen ja epävarma. Viimeistään Mercuryn viiksikauteen päästessä mies ja hänen roolinsa ovat yhtä – aivan samalla tavalla kuin Farrokh Bulsaran oikeassakin elämässä taisi käydä. Mercuryyn vahvasti keskittyvässä tarinassa aloitteleva rokkilaulaja löytää itselleen naisen (Mary Austin) ja menestyksen, mutta huomaakin tuntevansa enemmän vetoa omaan sukupuoleensa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö Mercury haluaisi pitää niin sanottua friendzonetettua ex-kihlattuaan lähellään. Hän jopa ostaa Austinille talon luksuslukaalinsa naapurista. Lucy Boynton tulkitsee toivottoman rakkaustarinan toista osapuolta hillityn tyylikkäästi.
Mercury jatkaa itse sen sijaan parisuhderulettiaan viiksekkäiden, vahvasti omaa ja ikuisesti jatkuvien bileiden etua ajavien mieshenkilöiden kanssa. Mediassa ”köyhyydestä kuuluisuuteen ja homobileistä hiv-klinikalle” -juonenkehittelyä on ehditty haukkumaan jo homofobiaksi, slut shamingiksi ja ties miksi, mutta kritiikkiä on vaikea käsittää. Aikajatkumoa on toki rukattu Hollywood-yhteensopivaksi, mutta noinhan asiat taisivat todellisuudessakin ajan rocktähdillä mennä – sukupuolisesta suuntauksesta riippumatta. Huume- ja seksihuuruinen rokkielämä esitetään hitusen disneymäisesti, mutta pakolliset kokaiinilautaset ja studiokännäykset antavat osuvan kuvan siitä, että lujaa meni. Hommat eskaloituvat lopulta niin pitkälle, että muu bändi alkaa kyllästyä keulahahmonsa yliampuvaan toimintaan.
Muiden Queen-jäsenten roolituksessa on parhaiten osuttu napakymppiin Brian Mayn kohdalla. Kiharapehkoperuukissaan Gwilym Lee paitsi näyttää ja käyttäytyy mutta myös kuulostaa pehmeä-ääniseltä kitarasankarilta keskiluokkaisen aksentin viimeistä piirtoa myöten. Muissakaan roolituksissa ei ole mitään vikaa, vaikka Ben Hardyn tulkitsema rumpali-bile-eläin Roger Taylor tuntuu jäävän leffassa jopa syrjäänvetäytyvän basisti John Deaconin varjoon. Nyt Joseph Mazzellon esittämä Deacon laukoo monia sellaisia letkautuksia, jotka olisivat haastattelujen perusteella sopineet Taylorin suuhun. Wayne’s Worldin kautta Queenin kuolemanjälkeisestä elämästä osittain vastuussa oleva Mike Myers tekee hivenen yllättävän cameon bändin haukkuvana levymogulina, mutta muita supertähtiä elokuvasta ei juuri löydy. Se oli varmasti tarkoituksenakin – elokuvassa on kysymys rocktähdistä, ei elokuvatähdistä.
Koska kysymyksessä on ensisijaisesti musiikkielokuva, on hienoa, ettei musiikissa kerrankaan säästellä. Sitä tulee ja paljon – sekä livenä että studiossa. Lisäksi on mainittava, että näyttelijöiden lavaposeeraukset ja soittokohtaukset eivät kerrankaan aiheuta myötähäpeää, vaan ne ovat jopa uskottavia. Mahtavana yksityiskohtana on mainittava Mayn ja Taylorin Queenia edeltäneen Smile-bändin hajoamisen kuvaus, jota säestää tätä leffaa varten erikseen tuolla Smile-kokoonpanolla äänitetty kappale.
Eli kaikki hyvin? Kyllä ja ei. Roolisuoritukset ovat kautta linjan joko hyviä tai erinomaisia, Malekille on hänen omasta panoksestaan povattu jopa Oscaria. Leffa on myös visuaalisesti uskomaton, Live Aid -kohtauksessa tulee oikeasti vaikutelma siitä, että heiluisi Lontoon Wembleyn eturivissä. Elokuvan pahimmat puutteet taitavatkin olla tositarinan elämää suuremman dramatiikan liiallisessa tasoittelussa. Tuntuu siltä, että kun Queen pääsi kerran huipulle, se ei lähtenyt sieltä kuin hetkesi – palatakseen taas vain uuteen voittoon. Lopussa tapahtuva Mercuryn riistäjäpoikaystävä-assistentin dumppaaminen ja bändiriitojen sopiminen comebackia varten on toki koskettavaa, niin ikään HIV-positiivisuuden selviäminen – oikeastihan se tapahtui vasta muutamaa vuotta myöhemmin. Mutta jotain jää uupumaan. Kuinka dramaattista olisikaan ollut viedä tarina loppuun? Leffan päättävä ylipitkä Live Aid -keikkalarppaus näyttää komealta ja saa feel good -kokemusta hakevan yleisön fanipaitoja osteleviin juhlatunnelmiin. Minulle vaikutus oli kuitenkin sama, kuin jos Titanic loppuisi ensimmäisen jäävuoren näkymiseen.
AIDS:in runtelema Mercury lauloi tosielämässä viimeiseen mahdolliseen hetkeen asti ja lopetti vasta, kun elämää suuremmalla hahmolla oli edessä enää vain se toinen elämää suurempi asia – kuolema. Samaa heittäytymistä odottaisi elokuvaltakin.
Mainos päättyy
8-/10
Teksti: Juhani Mistola
Kuvat: 20th Century Fox