”Raaka, konstailematon ja intiimi konserttitallenne” – klassikkoarvostelussa Grand Funk Railroadin 50-vuotias ”Live Album”

Michiganin Flintistä tuleva amerikkalaisen klassisen rockin voimanpesä Grand Funk Railroad julkaisi ensimmäisen ja uransa väkevimmän ”Live Albumin” 16. marraskuuta vuonna 1970 Capitol Recordsin kautta. Yhtyeen hovituottaja Terry Knightin tuottama ja Kenneth Hamannin äänittämä tupla-albumi taltioitiin yhtyeen kolmena peräkkäisenä iltana (23.-25.7.1970) soittamissa areenakonserteissa Floridan Jacksonvillessa, West Balm Beachilla ja Orlandossa. Albumia varten tallennetut konsertit äänitettiin keväällä 1970 ilmestyneen, yhtyeen kolmannen albumin ”Closer To Homen” promoamiseksi tehdyn Amerikan-kiertueen alkupuoliskolla. Valtaosa ”Live Albumin” kappaleista koostuu kuitenkin yhtyeen kahden ensimmäisen albumin, ”On Timen” (1969) ja ”Grand Funkin” materiaalista.

Konserttia edeltävän alkuspiikkauksen ja -esittelyn jälkeen ei jää epäselvyyttä siitä, kuka määräsi rytinärockin pelikenttiä rapakon takana kesällä vuonna 1970. Settinsä aloittava voimatrio on soitannollisesti ilmiliekeissä ja repii yleisön helposti mukaansa ajattoman louhintansa vietäväksi. Yhtye moukaroi aurinkoisen rokkaavat biisinsä leveän täyteläisellä mutta livemäisen hiomattomalla soundillaan jyräten kymmentuhatpäisen yleisön yli puskutraktorin voimalla jyräävillä semihiteillään.

MC5:n ensilevytysten viriilille toimitukselle varsinkin tuplattujen laululinjojensa osalta sukua oleva ”Are You Ready” saa jo alkumetreillään ilmaa alleen aivan eri lailla kuin kappaleen studioversiossa. Bändin oman ”Paranoid”-kappaleen myötä yhtyeen rytmiryhmä, maukkaan bluesmaisilla nostatuksilla ja kuvioilla biisejä ryydittävä basisti Mel Schacher ja herkullisia fillejä jyhkeästi myllyttävään komppaukseensa yhyttävä rumpali Don Brewer, kuulostavat massiivisen sointinsa myötä useamman miehen rytmiryhmältä. Samaan aikaan kitaristi-laulaja Mark Fernerin maukkaan musikaalimainen kitarasooloilu tuo hartiavoimin taotun muskelirockin sekaan sopivan annoksen eksoottista melodisuutta. Mountainin juurevalle riffirypistykselle ja Jimi Hendrix Experiencen nyanssikkyydelle ja rentoudelle sukua oleva, jopa aavistuksen funkahtava ”In Need” edustaa albumin jamipohjaisempaan ilmaisuun kuuluvaa osastoa. Kappaleen outro-osion fiilistelevä huuliharppu ja Fernerin armoton delay-efektoitu soololirputtelu heijastelevat yhtyeen ilmaisun laaja-alaisuutta. Yhtyeen ehdottomaan parhaimmistoon kuuluu myös kauniin hauras raskasballadi ”Heartbreaker”, joka loppurytistyksineen pääsee kappaleena oikeuksiinsa vasta liveversiona.

Ainoana kappaleena ”Closer To Homelta” on kokonaisuudella mukana yllättäen urkuvetoisesta melankolisesta hempeydestä Hammondilla kuorrutettuun rocknostatukseen ja takaisin mollisävyiseen himmailuun etenevä albumin ensimmäinen singlejulkaisu ”Mean Mistreater”. Albumin miksauksessa erityishuomiona on yleisön vahva presenssi, joka tuo albumille juuri tarvittavaa intiimiä ja autenttista konserttikokemuksen tuntua. Puhdas ja ajanmukaisia standardeja noudatteleva, valtaisaan kiihkeyteen kasvava livejami ”Mark Says Alright” on ainoa konserttitallenteella ensiesityksensä saava kappale.

Janis Joplin & Big Brother And The Holding Companyn aseilla ja voimalla funkahtavasti rockaava, Schacherin dominoivan bassokierron johdattelema ”T.N.U.C.” soi puolestaan eräänä albumin tanssittavimpana bilebiisinä. Nopeutuvan The Beatlesin ”Come Together” -triolirumpufillin ympärille rakentuvan Brewerin soittaman viidakkorytmejä tapailevan rumpusoolon jälkeen käynnistyvä, tanakasti groovaava ja armottomalla intensiteettillä paiskova The Animals -cover ”Inside Looking Out” bendailee, himmailee, kutittelee ja potkii voimakkaan juuribluesin elementeillä. Kappale julkaistiin albumin toisena singlenä alkuvuodesta 1971. Lainabiisin vokaaliriveistä ja niiden väleistä saattaa joku tarkkakorvainen erottaa myös kiellettyjen substanssien käytölle myönteisiä viestejä. Vaikka Fernerin vimmainen kitarasooloilu kompasteleekin hienoisesti kappaleen paisutteluvaiheessa, ei se pilaa yhtyeen kokonaisvaltaisen vakuuttavalla voimalla ja tiukkaan hitsautuneella yhteissoitolla varustettua kappaletta mitenkään merkittävästi. Pelastavina tekijöinä kyseisessä biisissä on ennen kaikkea Brewerin ja Schacherin piinkovaksi hitsautunut rytmityö. Tupla-albumin viimeisen puolen päättää pitkä mutta hienolla kertosäemelodialla varustettu Jimi Hendrix -henkinen psykedelisiä vivahteita sisältävä ”Into The Sun”.

”Live Albumin” soundipolitiikka uhkuu kokonaisuudessaan siloittelemattoman, raa’an ja kovaäänisen triorockin tuuttauksen alkuvoimaisuutta energisimmillään. Albumin ääniraitaa ei jälkikäteen tieten tahtoen lähdetty retusoimaan studio-olosuhteissa. ”Live Album” on Yhdysvaltain vuoden 1970 maineikkaimman ja kovaäänisimmän livebändin hieltä ja petroolilta dunkkaava, villiintyneistä nuorista rokkidiggareista koostuvan yleisön äärimmilleen kiihottama keikkataltiointi nahkoineen ja karvoineen.

Albumin kansikuva on heinäkuussa 1970 otettu livekuva yhtyeen samaiselta ”Closer to Home” -kiertueelta Austinin Pop Festivaaleilta.

”Live Album” ampaisi ilmestymisensä jälkeen Billboard 200 -listan sijalle 5. Billboardin Rhythm & Blues -listalla se nousi puolestaan sijalle 17. Australian albumilistalla albumi nousi sijalle 15. ja Briteissä sijalle 29. Sen sijaan musiikkikriitikot teilasivat aikaansa edellä olleen yhtyeen intensiivisen livetaltioinnin meluisana ja suttuisana epämusiikkina. Yleisö oli heidän kanssaan kuitenkin vahvasti toista mieltä. Ainoastaan viikko ilmestymisensä jälkeen ”Live Album” oli ylittänyt yhtyeen kotimaassa kultalevyyn oikeuttavan myyntirajan. ”Live Album” on myynyt 1990-luvun alkuun mennessä kaksinkertaista platinaa Yhdysvalloissa.

”Live Album” esittelee erään Amerikan rockin kautta aikain nälkäisimmän, villeimmän ja paikallisesti suosituimman klassisen rockin yhtyeen uransa huippuhetkinä. Kyseessä on myös ensimmäisiä rocknuorisoa toden teolla sykähdyttäneistä rockkonserttitallenteista, josta monet tulevat raskaan rockin tekijät ovat ottaneet oppia tavalla tai toisella.