Raakaa ja täyteläistä ahtamista – arviossa Rotten Soundin ”Apocalypse”
Vaasan pitkän linjan grindiahtaaja, Rotten Sound, on ennättänyt kahdeksanteen pitkäsoittoonsa, eikä yhtye näytä hellittämisen merkkejä uudella kokopitkällään ”Apocalypse”.
Basisti-vokalisti Matti Raappanan huutotaustat tuo rapsakkaa kontrastia Keijo Niinimaan raivokkaan kireälle ärjynnälle, joka muutoin yksittäisenä ”instrumenttina” alkaisi matkan varrella käydä hieman yksiulotteiseksi. Rumpali Sami Latvan, kitaristi Mika Aallon ja basisti Raappanan musiikillinen kuritus on soitannollisesti väkevää ja luonnollisesti talla pohjassa kaahaavaa, likaista grindaamista.
Avausraidoista ”Pacify” ja ”Equality” käy harvinaisen selväksi, ettei Rotten Sound ole tullut seitsemän vuoden levytystauon jälkeen viihdyttämään. Lyyrisellä puolella ei säästellä poliittista latausta ja yhteiskunnallista paatosta. Hitaammalla groove-pohjalla ja doomin rajamailla kyntävä ”Sharing” tuo matkaan tarvittavaa tempovaihtelua ennen kuin nimibiisi ”Apocalypse” ja ”Suburban Bliss” palauttavat Rotiskon prinsiipit taas crust punkin ja grindcoren yhdistävään blastbeat-vetoiseen turpasaunaan.
Mainos päättyy
Albumin tasapainoisempi materiaali sijoittuu viimeiselle kahdelle kolmannekselle. Ytimekkäästi jyräävä ”Renewables”, Napalm Deathin ”Scumin” kaltaisen, typistetyn ilmaisun avuin asiansa tarjoava 20-sekuntinen ”True And False”, vanhan liiton hardcoreen sopivilla uudistavilla vivahteilla varustettu ”Fight Back” ”Ownership” ja extra-tulinen päätösraita ”Inflation” edustavat albumin tykeimmin toimivaa materiaalia
Janne Saksan äänittämä ja Jesse Ganderin miksaama ja Brad Boatbrightin Audio Siegellä Yhdysvalloissa masteroima äänimaisema on vahva ja tarpeisiinsa nähden optimaalisesti eroteltu.
Albumin kehitysosa-alueet liittyvät enemmälti biisien hienoiseen tasapaksuuteen ja armottoman blastauksen hienoiseen yliannosteluun. Yhtye paukuttaa asiansa tiskiin ainoastaan hieman yli kahdessakymmenessä minuutissa erinomaisen viriilillä meiningillä. Tosin siihenkin aikaan nähden meinaa välillä tulla ähky täyteen soitetusta ja keuhkotusta äänimaisemasta. Yhtä kaikki, tässä kontekstissa nuo piirteet kuuluvat jossain määrin myös asiaan.
”Apocalypse” tarjoilee hyvin tuotettua ”Rotiskoa” mitään säälimättä ja säästelemättä. Asian nurja puoli on, että sen kaltaisessa crustin ja doomin sekaisessa, verrattaen kapea-alaisessa grindcoren konseptissa on vaikea kehittää enää mitään järin uutuudenviehätystä herättävää ja järisyttävää.