Rage – The Devil Strikes Again

Kirjoittanut Tuomas Saari - 20.7.2016

Saksan sitkeimpiin heavy metal -jääriin kuuluva Rage on erinomaisen ”Soundchaser” (2003) -albuminsa jälkeen tuutannut eetteriin lähinnä väkinäistä äänimassaa, muutamaa parempaa kappaletta lukuunottamatta. Sinänsä pätevästä ja ajoittain jopa nerokkaasta, mutta viime vuosina pahasti epäinspiroituneen oloisesta kitaristi Victor Smolskista olisi voinut hankkiutua eroon huomattavasti aikaisemmin, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. ”The Devil Strikes Againille” bändin liideri ja laulaja-basisti Peavy Wagner on nimittäin kasannut täysin uuden ja tuoretta intoa puhkuvan kokoonpanon.

Sinkkubiisi ”My Way” ei antanut aihetta oikein minkäänlaisiin odotuksiin, ollen lähinnä samanlaista tauhkaa kuin muutkin modernin Ragen tuotokset. Ensivaikutelma onneksi tällä kertaa petti. Pelin avaava nimikappale näyttää nimittäin heti kaapin paikan. ”The Devil Strikes Again” ammentaa isolla kauhalla kultaiselta ysäriltä, jolloin meno yltyi ajoittain jopa thrashaavaksi, unohtamatta kuitenkaan tarttuvia melodioita. ”Back on Track” on toinen mieltäylentävä kohokohta myös jo otsikkonsa puolesta, sillä nyt ollaan todellakin oikeilla raiteilla. Tyylillisesti eniten mielleyhtymiä albumi tarjoaa 90-luvun puolivälin klassikkolevytyksiin ”Black in Mind” ja ”End of All Days”. Erityisesti ”Ocean Full of Tearsin” komea kertosäe dempattujen, mutta rikkaalta soundaavien kitarointiensa myötä vie suoraan tuolle aikakaudelle.

Valitettavasti ”Ocean Full of Tears” jää lopulta levyn kirkkaimmaksi kruunuksi, eivätkä neljä perää pitävää kappaletta pysty enää tuottamaan vastaavia fiiliksiä. Jälki on kuitenkin kautta linjan yllättävänkin tasaista, jos ei turhahkoa sinkkubiisiä lasketa mukaan. Erityisesti täytyy kehaista Venezuelasta lähtöisin olevaa Marcos Rodriguezia, jonka kitaroinnissa on armoton draivi sekä kunnioitus Rage-perinteitä kohtaan. Toki myös trion toinen uusi jäsen, rumpali Vassilios “Luckyˮ Maniatopoulos, hoitaa tonttinsa ihailtavalla varmuudella, joskin rumpusoundien hienoisen ohut ja kliinisen tylsä äänimaailma vie potkua suorituksesta. Levyn miksaus on muutenkin vähän epätasaisesti onnistunut, sillä siinä, missä kitarat ovat modernilla tavalla rosoiset ja liki täydellisesti Ragen soundiin sopivasti tuotetut, on Peavyn lauluosuuksissa omituisuuksia. Suhuäänteet kun kuulostavat lähinnä siltä, että laulajan suu olisi nauhoittaessa ollut täynnä kuolaa, mutta todennäköisemmin kyseessä on miksausvaiheeseen liittyvä moka. Aluksi pelkäsin, että tämä tulisi häiritsemään isomminkin kuuntelukokemusta, mutta erikoisehkoon suhautteluun tottuu yllättävän nopeasti, eikä se juurikaan käy enää mielessä muutaman kuuntelukerran jälkeen.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

”The Devil Strikes Againin” myötä Rage on jälleen kiinnostava bändi, jos ei nyt suurille yleisömassoille, niin ainakin saksalaisen heavy metallin vankkumattomille kannattajille. Mikäli bändin tulevaisuudesta löytyy lisää samanlaista intoa, mitä oli taannoin nähtävillä Turun Logomon lavalla Helloweenin lämppäyspestissä, ei ole epäilystäkään, etteikö nousukiito jatkuisi. Rage is back on track!