Raikas paluu bändisoundin pariin – arviossa Bloc Partyn ”Alpha Games”

Kirjoittanut Mikko Nissinen - 30.7.2022

Vuosituhannen alkumetrien tulevan shoegaze-indie rock -sensaation, Englannin Essexistä tulevan Bloc Partyn taival ei runsaasta menestyksestään huolimatta ole ollut mutkaton. Kolmen menestysalbumin ”Silent Alarm” (2005), ”A Weekend in the City” (2007) ja ”Intimacy” (2008) myötä yhtye ampaisi erääksi maailman puhutuimmista indie-bändeistä, jonka soundissa yhdistyi The Curen ja Joy Divisionin introvertti tummuus, Sonic Youthin romuluisuus mutta myös U2:n stadionrockpöyhkeily.

Bloc Partyn uran alkupään tuotantoa kokeellisemmat, elektronisemmat ja alkukolmikkoa vaisummat albumit ”Four” (2012) ja etenkin Okereken sooloalbumin kaltaisesti syntynyt ”Hymns” (2015) pistivät yhtyeen asetelmat kokolailla uusiksi. Sitä seuraavan vuosikymmenen alkupuolella kahdessa eri osassa tapahtunut yhtyeen hiljaiseloon vaipuminen johti niin rumpali Matt Tongin kuin basisti Gordon Moskesin eroamiseen.

Bändiin jäljelle jääneet yhtyeen perustajajäsenet, huippulahjakas laulaja-kitaristi Kele Okereke ja kitaristi Russell Lissack, kasasivat Bloc Party 2.0 -version / kokoonpanoon liittämällä eronneiden jäsenten tilalle yhtyeeseensä rumpali Louise Bartlen ja basisti Justin Harrisin.

Huipputuottaja Nick Launayn (muun muassa Nick Cave and the Bad Seeds, Anna Calvi, Killing Joke) ja Adam Greenspanin tuottama, järjestyksessään kuudes Bloc Party -albumi ”Alpha Games” soi tuhdisti ja tarkkapiirteisesti. Yhtyeen missio on ollut naittaa keskenään vetävästi klenkkaavat tanssibiitit kalvakkaaseen post-punkiin ja onnistuu siinä kohtalaisen hyvin.

Tarttuvien singlebiisien ”Traps” ja vahvasti Franz Ferdinandilta kalskahtava ”The Girls Are Fighting” lisäksi albumin parhaimmistoon nousevat breakbeat-emo-punk-seos ”Callum Is a Snake”, Editorsin keveän mahtipontista sekä auditiivista leijuntaa lähestyvä ”Things Yet to Come”, hypnoottinen ja kauniista melodiapunoksista yhdistyvä ”If We Get Caught”, pelkistettynä sekä dub-vivahteisena diskorockina pumppaava ”Sex Magik” ja The Clashin sähäkkyyttä pintaan nostattava ”Acting Out”.

Sitten Bloc Partyn menestysvuosien yhtyeen palautuminen yhdessä musiikkia kirjoittavaksi nelipäiseksi yksiköksi uuden kokoonpanon myötä on tuonut yhtyeen musiikkiin uudenlaista elinvoimaa, näkemyksellisyyttä ja kipinää. Vaikka sävellyksellisesti ei enää mennä niin kunnianhimoisissa sfääreissä, eikä kokonaisuuskaan ole täysosuma, on hienoa todeta erään britti-indien suurimmista yhtyeistä löytäneen taas mitä suurimmassa määrin musiikillisen identiteettinsä.