Raikkaita melodioita ja raskaita kitaroita ilman kyyneleitä – arviossa 30-vuotias Ozzy Osbournen klassikko ”No More Tears”

Kirjoittanut Jani Lahti - 17.9.2021

”No More Tears” oli artistin nimeltä Ozzy Osbourne ensimmäinen 1990-luvun kahdesta albumista ja jatkoa vuoden 1988 ”No Rest For The Wicked” -pitkäsoitolle. Siinä, missä albumin edeltäjä oli mm. pitkäaikaisen kitaristi ja biisintekijä Zakk Wylden sisäänajo yhtyeen riveihin kaikkine koukukkaine riffeineen, melodioineen jasooloineen, on ”No More Tears” ollut aina aivan samaa maata mutta ehkä vielä hieman isommilla soundeilla ja vieläkin isompia areenoita kosiskeleva iso albumikokonaisuus hard rockia. Ennen albumin julkaisua elettiin muun muassa aikaa, jolloin solistilla itsellään oli mennyt hieman lujaa etenkin päihteiden käytön saralla. Elämäntyylinsä seurauksena Ozzy kävi läpi muun muassa rasvaimuleikkauksen ja pidätyksen vaimonsa Sharonin murhayrityksestä, josta artisti ei kirjansa ”Minä, Ozzy” (2009) mukaan muista itse mitään.

”No More Tears” -albumin suuruudesta kertoo jotain jo se, että albumin biisinkirjoituksessa on ollut mukana – ei enempää eikä vähempää – itse Lemmy Kilmister, joka antoi idean muun muassa yhdelle Ozzyn uran suurimmista hiteistä sekä oli albumilla mukana myös useamman kappaleen tekijätiedoissa.

Vuonna 2021 ”No More Tears” täyttää siis jo kokonaiset 30 vuotta. Vuosiluvun kunniaksi albumista ollaan julkaisemassa laajennettua versiota, joka sisältää mm. demo- ja live-raidat albumin kappaleista.

Kuten jo otsikossa on alleviivattu, ”No More Tears” sisältää raikkaita melodioita. Voisi jopa puhua aikansa pop-melodioista hard rockiin ja heavy metaliin yhdistettynä. Tämä kaikki taas on yhdistettynä viimeisteltyyn ja massiiviseen yleissoundiin, joka nivoo sopivasti yhteen 80- ja 1990-lukujen hard rockia. Albumihan starttaa tappavan tarttuvalla ja mukana laulettavalla ”Mr. Tinkertrain” -kappaleella, jonka sanoituksissa on rutkasti kyseenalaistamista, etenkin siinä mielessä, mistä näkökulmasta tekstiä lauletaan. ”Would you like some sweeties little girl?” ja myöhemmin ”you can’t run, you can’t hide” takaavat heti kärkeen hieman pinnallakin ollutta ”shock rock” -efektiä. Ja mikäs siinä – hahmon nimeltä Ozzy Osbourne kuuluukin olla aina hieman pelottava ja shokeeraava.

Jos ohitetaan avauskappale ja sen ympärille väkisinkin leijaileva konsensus, päästään jo Ozzyn suurimpien hittien pariin. ”I Don’t Want To Change The World” on ollut artistin live-setissä lähes joka kiertueella sittemmin. Maapalloa syleilevät mahtipontiset lyriikat yhdistettynä mahtipontiseen laulumelodiaan on juttu, joka tässä vain toimii, halusi sitä vastaan kapinoida miten paljon tahansa. Ja oli kappaleen sanoman tai filosofian kanssa miten paljon eri mieltä tahansa, sen pari kertaa kuultuaan voi huomata, ettei sitä voi olla vähintääkin hyräilemättä sen soidessa. Myös säkeistön rivi ”tell me I’m a sinner, I’ve got news for you – I spoke to God this morning and he don’t like you”, alleviivaa kaikessa ovelassa naljailevuudessaan jotain tärkeää albumin ja Ozzyn uran kannalta: albumilla laulava 42 vuotias Ozzy ei ole kadottanut kapinahenkeään vielä mihinkään, vaikka käännyttämässä olisi ollut itse AA-kerho, kristilliset ääriliikkeet tai PMRC.

Hittikavalkadi sen kuin jatkuu albumin edetessä. Toinen niistä kappaleista, joista arvion alussa mainittiin olevan alkujaan itse Lemmyn idea-kynästä, on tietenkin muuan suomalaisissakin radioissa tiuhaan soinut ”Mama, I’m Coming Home”. Kyseessähän on voimaballadi, jollaista Ozzy ei ainakaan samassa mittasuhteessa ollut aiemmin levyttänyt. Kappaleen teksti on tietenkin rakkaudenosoitus Ozzyn vaimon Sharonin suuntaan, ja siinä Ozzyn voi lukea rivien välistä myös pyytävän anteeksi aiempia töppäilyjään. Vaikka ”Mama, I’m Coming Home” on todennäköisesti joillekuille liian mainstream-potentiaalia omaava kappale kokonaisuudessaan, on se sävellyksenä varsin selkeä ajankuvaakin heijastava tuotos. Zakk Wylden tyylikäs ja yksinkertainen kitarasoolo koittaa pitää grungen kynnyksellä tapahtunutta kitarasoolojen katoavuutta hengissä – kuten Zakk tekee oikeastaan läpi albumin, sortumatta tuohon aikaan vielä omiin myöhempiin kliseisiinsä.

Albumin keskivaiheen kappaleista ”Desire” on ollut myös live-hitti ja kuuluu Ozzyn klassikoihin. Kappaleessa on fiilikseltään jotain hyvin samaa kuin kappaleessa ”I Don’t Want To Change The World”, mutta se on kuitenkin Ozzyn laulun suhteen hieman aggressiivisempi. Ylipäältään Ozzy laulaa albumilla, kuten seuraajallaan ”Ozzmosis”, ehkä jopa uransa parhaalla ulosannilla. Ozzyn äänellä on tilaa hengittää ja täyttää musiikin keskellä tyhjät kohdat voimakkaammin ja asenteikkaamminkin kuin joillain edeltävillä soolo- tai Black Sabbath -albumeilla. Osittain tämän voi laskea hyvän tuotannon piikkiinkin; siitä ovat vastanneet herrat nimeltä John Purdell ja Duane Baron. Ozzy on todennut albumin teon olleen miekkosten kanssa niinkin mukavaa, että tuottajakaksikko on sulautunut lähestulkoon osaksi yhtyettä.

Nimikappale ”No More Tears” toimi albumin ensisinglenä jo ennen albumin julkaisua vuoden 1991 kesällä. Ozzyn kappaleeksi ”No More Tears” onkin eeppinen seitsemän ja puolen minuutin kestossaan, ja se sisältää väliosuuksia, joissa tulee niin puhetta, syntetisaattorimattoa kuin hitaasti alkava vimmainen ja pitkähkö Wylden kitarasoolokin. Rytmillisesti kappale polkaistaan heti alkuun hieman progressivisempaan tyyliin Mike Inezin (”inspiration & musical direction”) säveltämän bassoriffin päälle kosketinsoittimien tunnelmoidessa taustalla. Tähän väliin kerrottakoon, että albumin sävellyksissä ja kiertueella mukana ollut ja myöhemmin Alice In Chainsiin liittynyt basisti Inez ei siis kuitenkaan soita albumilla, vaan basso-osuudet hoiti Bob Daisley. Zakk Wylden raskas ja selkeä kitarariffi antaa kappaleessa tyylikkäästi tilaa bassolle, Randy Castillon (1950–2002) rummuille ja Ozzyn vokaaleille säkeistöjen kokonaisuudessa. Kertosäkeistöön tultaessa Ozzy venyttää vaivattomasti äänensä teknisesti vaativaan suoritukseen, joka pitää edelleen paikkaa yhtenä hänen riemastuttavimmista laulusuorituksistaan, ja tämä on myös albumin parhaita hetkiä. Harva tällaisia kappaleita enää tekee tai on tehnyt jälkeenpäinkään. Klassikko isolla K-kirjaimella.

Loppupuoli albumista väläyttelee tyylikästä sävellys- ja soitto-osaamista jälleen muun muassa Lemmy Kilmisterin kanssa väsätyn ja sittemmin myös Motörheadin levyttämän ”Hellraiser”-kappaleen muodossa. Kiertue-elämästä ja rock n roll -elämäntyylistä kertova mahtipontisen raskas kappale on kuin jokaisen rock-muusikoksi itseään tituleeraavan pakkokuunneltava. ”S.I.N”-kappaleessa on puolestaan tyylikästä metalliriffiä hieman nopeammalla tempolla, ja se on myös albumin parhaita kappaleita. Samaa tyylikästä raskasta poljentoa esittelee esimerkiksi ”Zombie Stomp”, joka oli allekirjoittaneelle pitkään se albumin paras kappale. Valitettavan pienelle huomiolle albumilta jäänyt ”Zombie Stomp” on yhtä aikaa hauska ja mukana laulettava sekä tyylikäs heavy rock -kappale, josta ei riemastuttavaa tunnettakaan puutu, mikä on pitkälti Ozzyn laulun ja Zakk Wylden kitarasoundin ansiota.

Albumin pliisumpaa puolta edustavat ”Time After Time” ja viimeisenä kuultava ”Road To Nowhere”, joissa molemmissa on tunnetta ja tyylikästä säveltä, mutta kokonaisuuden kannalta kappaleet ovat liian ilmavia sekä keveitä ja ehkäpä myös aikanaan radiosoittoa kosiskeleviksi tehtyjä. ”A.V.H.” on kappale, jonka kirjaimet muodostuvat sanoista ”Aston Villa Highway”, mikä juontaa juurensa Aston Villa -valioliigajoukkueen fanitukseen, jota Ozzykin ”emo”-yhtyeensä Black Sabbathin kanssa aikanaan on harrastanut. ”A.V.H.” kuulostaakin joltain urheilu-anthemin tapaiselta kivalta ja svengaavalta hard rockilta mutta ei varsinaisesti herätä tällä albumilla kovin suuria ylistyksen tunteita. ”Road To Nowhere” on toki Ozzyn klassikkoja kaikessa positiivisuudessaan, mutta albumilla on silti parempiakin kappaleita mystisten tunnelmoinitiensa ansiosta, joten sitä ei voi ihan laskea parhaimmistoon. Päätöskappaleena se kuitenkin toimii. 

Ozzy Osbournen ”No More Tears” on minä tahansa levytyksenä, jopa Ozzya isompien aikalaistensa artistien, kuten Michael Jackson tai Madonna edesottamuksia huomioiden, iso albumi. Tavallaan ”No More Tears” tasapainoilee pop- ja heavy-musiikin parhaiden puolien välimaastossa, ja se on samalla sekä hieman ”glam” että hyvin miehekäs – tai vähintään ryhdikkäästi jyräävienkin riffien masinoima kokonaisuus.  Vielä 30 vuotta julkaisustaan se muistetaan myös yhtenä Ozzyn yhtenä parhaista albumeista, joka on mukava laittaa soimaan vaikkapa puolivuosittain, kun haluaa päiväänsä jotain muuta kuin tavanomaista ja tylsää, harmaata arkea. Albumin voisi todeta olleen Ozzylle myös uusi raikas startti uuteen vuosikymmeneen synkähkön ja traagisenkin 1980-luvun jälkeen.