Ramonesin outo maailma kiehtoo edelleen – Mondo Bizarro kolmekymmentä vuotta

Kirjoittanut Nikki Jääsalmi - 2.9.2022

Ramones karautti 1990 – luvulle toisen virallisen livealbuminsa ”Loco Liven” myötä. Yhtyeessä oli tapahtunut suuria muutoksia, sillä perustajajäseniin kuulunut Dee Dee Ramone oli yhtyeen imagoon kyllästyneenä vaihtanut maisemaa sekä fyysisesti että musiikillisesti. Vuosikymmenen ensimmäinen studiolevy ”Mondo Bizarro” näki päivänvalonsa 1.9. 1992, vaikka biisejä oli toki jo keikoilla soitettu aiemminkin.

Muun muassa ”Road To Ruin” – levyn peräsimessä ollut Ed Stasium palasi tuottajaksi ja levy äänitettiin analogisesti Magic Shop – ja Baby Monster – studioilla New Yorkissa. Ramonesin managerien ajatuksena oli luoda yhtyeelle vähän kaupallisempaa soundimaailmaa ja tämä sopi Stasiumille vallan mainiosti. ”Yririn tehdä 90 – lukulaisen Ramo-levyn” on hän sanonut myöhemmin.

Joulukalenteri

Kaaoszinen joulukalenteri 2022 →

Alunperin kitaristi Johnny Ramone halusi levyn nimeksi ”Comdemned to Live” tai ”Mondos Deprivados”, josta nimi sitten lyhennettiin helpommin lausuttavaksi. 

Dee Dee Ramonen tilalle basistiksi tuli CJ Ramone, joka Stasiumin mukaan toi bändiin hyvää energiaa ja bändi soitti kuulemma tiukemmin kuin koskaan. Huolimatta siitä, että sekä Dee Dee että Ramones kantoivat kaunaa toisilleen esitellen erilaisia syytöksiä, niin Dee Dee myi bändille omien sanojensa pilkkahintaan kolme sävellystä voidakseen palkata itselleen lakimiehen hänen jouduttua telkien taakse huumeratsiassa. ”Ikään kuin he eivät olisi voineet elää ilman minua, mutta samalla kohtelivat minua kuin vihollista” Dee Dee on sanonut. Nuo biisit olivatkin sitten osittain levyn helmiä, sillä Dee Deen ja Daniel Reyn kynästä levylle tulivat ”Poison Heart”, ”Main Man” ja ”Strength To Endure”. Kaksi viimeksimainittua laulaa sattumalta Dee Deen korvannut CJ.

Ramones – levyjen arvostelu on sinällään hankalaa, sillä se on kuitenkin aina Ramonesia, hyvässä ja pahassa. Itse olen päätynyt tämän levyn kohdalla kolmeen eri kategoriaan: Klassikot, perus-Ramonesit ja ö-mappi. Klassikoihin luen jo edellä mainitut kolme Dee Deen biisiä sekä ”Censorshit”– ja ”Tomorrow She Goes Away”– kappaleet. Daniel Reyn rooli on merkittävä omissa kirjoissani, sillä hän ollut tekemässä klassikoista kaikkia lukuun ottamatta ”Censorshit”-biisiä.

Klassikot:

Levyn avausraita ”Censorshit” on ikään kuin jatkoa yhtyeen aiemmalle ”Bonzo Goes To Bitburg” – protestille. Yhtyeen vokalisti Joey Ramonen mukaan kappale vastusti PMRC:n kampanjaa, jossa haluttiin laittaa varoitustarroja rock – ja rap – artistien levyihin varoittamaan milloin mistäkin säädyttömyydestä. Joeyn mukaan nuorilta ei voi sortaa ja riistää heidän nautintojaan, asioiden kokemista ja aikuiseksi kasvamista. PMRC:tä johti Tipper Gore, joka oli USA:n varapresidentin Al Goren vaimo. Al Gore oli varapresidenttinä Bill Clintonin aikakaudella ja ilmeisimmin Joey äänesti Bill Clintonia. Tästä Johnny sai yhden syyn lisää pilkata Joeyta eikä Johnny pitänyt biisin sanoituksesta laisinkaan. Joey mainitsee Tipperin kertosäkeessä nimeltä ja hauska kohta on, että ”ask Ozzie, Zappa or me. We’ll show you what it’s like to be free”. Zappahan tunnestusti oli Dee Sniderin rinnalla senaatin kuultavana aiheesta jo vuosia aiemminaiemmin. Biisissä ei sinällään ole mitään ihmeellistä musiikillisesti, mutta rokkaa hyvin ja kertosäe on tarttuva.

”Poison Heart” on klassikko millä mittarilla tahansa. Kaunis, surullinen ja herkkä biisi on itse asiassa mielestäni yksi hienoimpia maailmassa tehtyjä kappaleita. Joeyn laulu henkii jotain elämää suurempaa ymmärtämystä ja jopa Johnnyn soitto on tavallista herkempää ja syvällisempää kuin normaali sahaus. Kaiken kruunaa kertosäkeen lohduttomuus, mutta kuitenkin alitajuinen usko, että jossain asiat ovat paremmin. Olen itsekin ollut usein tuossa jamassa, että ympärilleni on kertynyt henkilöitä, joiden vuoksi usko elämään ja ihmisyyteen on ollut koetuksella.

”Strength To Endure” on svengaava rokki tarttuva riffillä ja kertosäkeellä. Tekstissä on Dee Deelle tyypillistä surua, mutta kuitenkin auringonvalon näkemistä kadun varjoiselta puolelta. Tavallaan biisi on hyvin yksinkertainen, mutta saa aina hyvälle tuulelle ja hoilottamaan mukana. CJ:n laulu sopii hyvin Joeyn vokaalien joukkoon ja sinällään olisi varmasti melkoisen sama, että kuka biisin laulaa, mutta hyvä näin. CJ laulaa myös ”Main Man”– kappaleen, jonka riffi ja kertosäe ovat molemmat tarttuvuudeltaan aivan ässä-luokkaa. Sanat jälleen hyvin omaelämäkerralliset muun muassa huumeiden käytöstä, mutta myös siitä kuinka olla oman elämänsä herra. Huomioitavaa biisissä on myös harvemmin kuultu kitarasoolo. Kertakaikkiaan mahtava biisi!

Viimeinen klassikko on ”Tomorrow She Goes Away”. Joeyn ja Danielin kynäilemä biisi on nopeatempoinen perusrokki, mutta pidän älyttömästi biisin sointukierrosta ja  jälleen kertosäe tempaisee mukaansa. Kokeilkaa kuunnella ilman, että alkaa jalka vippaamaan!

Perus-Ramonesit:

Tähän sarjaan luettelen biisit ”The Job That Ate My Brain”, ”It’s Gonna Be Alright”, Cabbies On A Crack”, ”Heidi Is A Headcase” ja ”Touring”.

”The Job That Ate My Brain” – biisissä toisessa tekovastuussa on rumpali Marky Ramone, vaikka hänen biisintekotaitojaan ilmeisesti kyseenalaistettiin bändin sisällä jossain vaiheessa. Reilu kaksiminuuttinen biisi on kyllä siinä ja siinä, että se voisi olla myös klassikot – osastossa. Menevä biisi hienoine taustalauluineen on räväkkä esitys ja toimii joka tasolla.

”It’s Gonna Be Alright” sisältää hienoja kitaraosuuksia ja kertosäe sekä sen melodia ovat tarttuvia. Kaiken kaikkiaan ihan hieno biisi, vaikka ei mikään totaalinen aivonräjäyttäjä olekaan.

”Cabbies On A Crack” on yllättävän heavy – biisi Ramonesille ja varsinkin kitarasoundit ovat raskaat. Joeyn laulusuoritus kuulostaa välillä jopa ylevältä ja jopa Living Colour – bändistä tutun Vernon Reidin kampitilulilusoolo kuulostaa luonnolliselta tämän biisin ympäristössä ja tuota en olisi ihan heti uskonut sanovani Ramonesin yhteydessä. 

”Heidi Is A Headcase” kuulostaa jo nimenä vanhan kierrätykseltä ja CJ:n mukaan kappalee kertoo naisesta, jota sekä Joey että CJ tapailivat. Kuulostaa sekin hieman tutulta tarinalta. No kaikesta huolimatta kyseessä on kaikin puolin kelpo perus-Ramones ja varsinkin kertosäkeessä on hyvää tarttuvuutta eikä biisissä muutenkaan suuremmin valittamista.

Levyn päättävä ”Touring” on sellainen hauska surf-tyyppinen kesäbiisi muun muassa Beach Boysin tyyliin, mutta Ramones – mankelin läpi vedettynä. Tekstissä on tuttuja paikkoja ja bändi kierrättää siinäkin iloisesti itseään. Välillä kertosäe ärsyttää, mutta päähän se kyllä jää. Kappale on alunperin demotettu jo vuonna 1981 ”Pleasent Dreams” – albumille, mutta pääsi levylle nyt vasta. Sellainen huoleton kappale ajoille, joita nyt ei vain enää ole.

Ö-Mappi:

Viimeiseen osastoon sijoitan kappaleet ”Anxiety” ja ” I Won’t Let It Happen”.

”Anxiety” on minusta lähinnä tyhjänpäiväinen renkutus vailla sen suurempaa sisältöä. Onneksi kappale kellottaa levyn lyhyimmän ajan, vaikka joskus kaksi minuuttia voivat tuntua pitkiltä.

”I Won’t Let It Happen” sisältää heleitä kitaroita ja hienoja bassokuvioita, mutta loppujen lopuksi biisi on aika lailla yhdentekevä eikä edusta minulle sitä rokkia jonka vuoksi bändiä rakastan.

The Doors – cover ”Take It As It Comes” jää kategorioiden ulkopuolelle. On siitä jännä versio kyllä, että joinain päivinä toimii hyvinä ja toisina ei ollenkaan. Itse asiassa biisissä on hyvää raivoa ja varsinkin Joeyn suoritus toimii, mutta kiippareiden soundi ottaa kyllä pahasti korvaan enkä ymmärrä, että miksi sitä  melodiaa ei voinut soittaa kitaralla. Idea coveriin tuli Johnnylta, joka oli sattumalta kuullut biisin kaupassa.

Levyn kannessa yhtye on kuin huvipuiston vääristävissä peileissä, mutta minulle kannen värimaailma ja tietynlainen psykedelia toimii oikein hyvin. Kansi tuo siksikin jo hyvän fiiliksen, että kyseessä on kuitenkin ensimmäinen Ramones – levy johon pärähdin kunnolla.

Levyn vastaanotto oli pääsääntöisesti hyvä ja albumi saavutti Brasiliasta yhtyeen ensimmäisen kultalevyn koskaan. CJ:n mielestä levyn soundimaailma oli liian sliipattu kaikkien odottaessa levystä bändin suurta läpimurtoa. Aluksi Johnny kertoi levystä, että yleensä vihaa joitain biisejä, mutta nyt piti melkein kaikista. Tosin kymmenen vuotta myöhemmin hän oli ihan eri mieltä ja myönsi, että Dee Deetä olisi tarvittu enemmän. Onhan tuossa tiettyä pointtia, jos mielestäni levyn kolmessa parhaassa biisissä kuuluu Deen Deen jälki. Tosin Johnnyn on vähän epäreilua arvostella, kun omaa nimeä ei löydy yhdenkään biisin tekijätiedoista.

Ramones on rockin järkähtämätön ja kuolematon peruselementti muun muassa Motörheadin ja AC/DC:n kanssa, että tekivät he mitä vain, niin he kuulostavat itseltään. ”Mondo Bizarro” on itselleni kenties se läheisin Ramones – levy ja muistelonsa ansainnut.