Raskaan musiikin moninaisuuden juhlaa – Kaaoszine John Smithissa osa 3

Päätöspäivän kattaus oli minulle enimmäkseen muita päiviä tuntemattomampaa, joten oli loistava tilaisuus tutustua uusiin bändeihin! Ensimmäisenä olisi vuorossa kotimaisen melodeathin veteraani Kalmah. Väkeä vaikutti olevan paikalla enemmän kuin muina päivinä tähän aikaan, eikä bändin tarvinnut yllyttää yleisöä sen suuremmin pittihommiin. Viimeistään “Seventh Swamphony” sai myllyn pyörimään kunnolla. Tiukasti toimitettu old school -melodödis, maastohousut sekä valkoiset v-kitarat henkivät jonkinlaista kotoisaa nostalgiaa erääseen suomimetallin ajanjaksoon, mikä näin jälkikäteen ajateltuna sopi hyvin päätöspäivän tarjonnan monipuolisuuteen.

Seuraava bändi edustikin sitten jotain täysin erilaista. Tänä kesänä odotetun paluun tehnyt Suburban Tribe on minulle tuttu lähinnä nimen osalta mutta odotin keikkaa mielenkiinnolla. Ja oikein viihdyttävä setti sieltä saatiinkin. Ville Tuomi on kuin kotonaan bändin keulilla huokuen hyväntuulista energiaa ja ottaen jatkuvasti kontaktia yleisöön. Myös muusta bändistä huomaa, että yhdessä on soitettu pitkään. Hauska hetki koettiin setin loppupuolella, kun rankka sadekuuro yllätti kuin korkeampien voimien ohjaamana juuri ennen “Silent Rain” -kappaletta. “Vittu te näytätte ihan kortsuilta”, totesi Tuomi sadeviittoihin kiireellä sonnustautuneelle yleisölle ja siirtyi laulamaan kappaleen aivan lavan etuosaan kastuen itsekin likomäräksi. Hieno lopetus keikalle! Tässä vaiheessa voisin myös antaa kehut päälavan äänivastaaville. Soundit olivat kautta viikonlopun (Testamentin keikkaa lukuun ottamatta) selkeät, hyvässä tasapainossa ja juuri sopivan kovalla.

Festareilla oli pitkin viikonloppua tarjolla myös Kaaoszinen järjestämiä meet&greet-tilaisuuksia, joihin oltiin saatu mukava määrä bändejä. Suburban Triben keikan jälkeen kävin itsekin morjestamassa bändiä. Tai no, oikeastaan vain hakemassa basisti Janne Joutsenniemen nimmarin liivieni Stone-patchiin. Oikein mukava lisä festariohjelmaan!

Katselin ruotsalaisen hardcore-bändi Raised Fistin keikkaa ensin kauempaa, mutta meininki näytti sen verran hyvältä, että pittiinhän sitä oli sitten mentävä. Bändin raskaasti groovaava musiikki saa herkästi kehon liikkeelle ja yhdistettynä energiseen esiintymiseen uskon, että Raised Fist on parhaimmillaan juuri livenä. Toinen kitaristi puhui myös välispiikeissä suomea, mikä sai yleisön innostumaan entisestään. Bändi oli päivän positiivisin yllätys, ja meininki oli sen verran kova, että menisin mielelläni katsomaan bändin uudestaankin.

Myös Mokoma kuuluu John Smith -festareiden vakiokalustoon, ja keikkaa seuratessa ei jäänyt epäselväksi miksi. Bändiä voisi kritisoida settilistojen osalta tietystä kaavamaisuudesta, mutta hei-hei-heiluvien käsien meri sekä raikuvat auttakaa-huudot keikasta toiseen ovat sen kaltaisia ilmiöitä, joista moni yhtye voi vain haaveilla. Ja eihän bändin livekunnosta ja -energiasta voi edelleenkään sanoa muuta kuin hyvää. Positiivista oli myös uusimman levyn kappaleiden edustus settilistassa, sillä alkuvuodesta ilmestyneeltä “Myrsky”-albumilta kuultiin peräti kuusi kappaletta.

Jos John Smith on Suomen rockein festari, oli The Hellacopters festareiden rockein bändi. Ruotsalaisbändin rehellisen suoraviivainen hard rock toi päätöspäivään paitsi sopivan hengähdystauon raskaampien yhtyeiden välissä myös musiikillista monipuolisuutta jo valmiiksi kirjavaan tarjontaan. Omalta osaltani kisaväsymys alkoi kuitenkin jo tässä vaiheessa painaa ja illan viiletessä päätin hakea autosta sinne unohtamani hupparin ja pitää samalla pienen tauon ennen seuraavaa esiintyjää. Keikan alun ja lopun nähneenä voin kuitenkin sanoa, että The Hellacoptersin (tämän festarin mittakaavassa) kevyt ja hyväntuulinen rock kuulosti todella piristävältä.

Kakkoslavan viimeisenä vallannut australialainen proge-death metal -kuusikko Ne Obliviscaris oli minulle se päivän odotetuin esiintyjä. Ja hyväähän kannatti odottaa! Bändin yli kymmenminuuttiset, tunnelmasta toiseen seilaavat eepokset kuulostivat livenä kerrassaan eeppisiltä. Bändin jokainen jäsen on virtuoosimaisen taitava, mutta musiikki ei alennu koskaan itsetarkoitukselliseksi masturbaatioksi. Harvoin jaksan kuunnella niin pitkästi sooloja kyllästymättä, mutta soolokitaristi Benjamin Baret ja laulaja-viulisti Tim Charles saavat instrumenttinsa laulamaan tavoilla, joihin harva pystyy. Oli myös ilahduttavaa huomata, ettei esiintyminen ollut ryppyotsaista suorittamista vaan vapautunutta ja energistä. Varsinkin Charles intoutui kappaleiden raskaammissa kohdissa joraamaan oikein kunnolla. Charles saatteli setin viimeisen kappaleen alkuun viulusoololla ja virnuili yleisön alkaessa tunnistaa “And Plague Flowers the Kaleidoscope” -kappaleen alkutahteja. Kaunis, raskas ja kimurantti, lukuisia eri tunnelmia sisältävä kappale oli oiva päätös keikalle. Ne Obliviscaris oli minulle päivän kohokohta, ja eturivin tunnelmasta päätellen se oli sitä monelle muullekin.

Vaan vielä pitää kuitenkin jaksaa. Päivän ja festareiden viimeisessä slotissa soitti nimittäin kovana livebändinä tunnettu Stam1na, joka on illan huipennuksena oikein paikallaan puristamaan festarikansasta viimeisetkin mehut irti. Keikka alkoi ilotulituksen jälkeen muutaman minuutin etuajassa, ja “Paha arkkitehti” sai odotetusti pitin pyörimään ensihetkistä alkaen. Yleisöstä ei juurikaan huomannut, että takana oli kolme päivää festarointia, sillä intensiteetti pysyi yllä aina setin päättäneeseen “Lääke”-kappaleeseen asti. Eräässä kohtaa yleisö valmisteli omatoimisesti wall of deathia, mutta bändi alkoikin soittaa viimeisimmän levynsä “X” nimikkokappaletta. Se ei kuitenkaan haitannut meininkiä, vaan hiukan huvittavasti keikan ainut wall of death nähtiin sitten juuri sen rauhallisimman kappaleen aikana. Setin kohokohtiin kuului omissa kirjoissani niinikään “X”:ltä tuttu “Kivun kieli”, jonka livenä kuulemista olin odottanut vesi kielellä levyn ensikuuntelusta asti. Setti oli muutenkin piristävän erilainen edelliseen näkemääni Stam1na-keikkaan verrattuna, sillä laskeskelin yhtäläisyyksiä olleen vain seitsemän kappaleen verran, joista viisi oli muutenkin kovemmassa kierrossa olevia uusimman levyn kappaleita. Settilistan freesinä pitäminen on yksi niistä asioista, jotka tekevät lemiläispartiosta niin kovan livebändin. Tietty yllätyksellisyys on aina läsnä, eikä takuuvarmasti livenä kuultavia kappaleita juurikaan ole. Sen toki mahdollistaa myös kovaakin kovempi diskografia.

Ensimmäisistä John Smitheistäni muodostui yksi parhaita festarikokemuksiani. Tunnelma oli kautta viikonlopun mukavan tiivis, rento ja yhteisöllinen, ja luojan kiitos, festaria ei järjestäjän mukaan olla kasvattamassa. Alueella kaikki toimi niin kuin pitää aina soundeista oheispalveluihin ja liikennejärjestelyihin. Koska festari ei ole kooltaan mitenkään jättimäinen, törmäsi siellä helposti tuttuihin ihmisiin, joiden ei edes tiennyt olevan paikalla. Bändikattaus ansaitsee myös kehuja niin laadun kuin monipuolisuutensa osalta. Löysin viikonlopun aikana monia uusia tuttavuuksia ja pääsin näkemään bändejä, joita en välttämättä olisi mennyt katsomaan niiden omalle keikalle. Siitä on osin kiittäminen myös bändikattauksen monipuolisuutta. Raskas musiikki on todella monimuotoista, ja John Smithin tarjonta, varsinkin festareiden viimeisenä päivänä, heijasti upeasti tuota monimuotoisuutta. Lähes tulkoon joka bändin keikalla tuntui olevan faneja, jotka olivat tulleet varta vasten katsomaan juuri sitä bändiä. Enää ei tarvitse ihmetellä, miksi tapahtumaa kehutaan niin vuolaasti vuodesta toiseen.