”Raskaan rockin synkeän syntinen synty” – klassikkoarvostelussa 50-vuotias Black Sabbath -debyytti
Kesällä 1969 tehdastyöläisten ja alemman työväenluokan kansoittamassa Astonin kaupunginosassa Englannin Birminghamin ytimen luoteispuolella syntyi eräs maailman kaikkien aikojen merkityksellisimpiä ja itsellisimpiä rock-yhtyeitä. Paikalliset nuoret miehet ilman sen suurempaa päämäärää olivat lyöttäytyneet yhteen paikalliseen community centreen soittamaan kaveriporukassa blues- ja jazz-pohjaista rockia. Basisti Terence ”Geezer” Butler, rumpali William ”Bill” Ward, Jethro Tullissakin hetken aikaa soittanut kitaristi Anthony ”Tony” Iommi ja laulaja John ”Ozzy” Osbourne perustivat vuonna 1969 Iommin hajonneen yhtyeen Mythologyn sekä Butlerin ja Osbournen entisen Rare Breedin pohjalta ”Polka Tulk Blues Bandin”, jonka nimi vaihtui pikapuolin edelleen ”Earthiksi”. Vuonna 1969 Tony Iommilla oli tapana käydä katsomassa yhtyetovereidensa kanssa paikallisessa elokuvateatterissa vanhan ajan kauhuleffoja. Erään kerran hän tokaisi: ”Eikö olekin hassua, että ihmiset maksavat siitä, että he saavat nähdä pelottavia filmejä. Miksi emme siis alkaisi tekemään pelottavaa musiikkia?”
Earth ei kuitenkaan ollut tullut jäädäkseen. Yhtyeen oli pakko muuttaa nimensä jo siitäkin syystä, että maata kiersi jo valmiiksi toinen samanniminen bändi. Eräänä iltana astonilaisessa elokuvateatterissa pyöri Boris Karloffin kirjaan perustunut Mario Bavan ohjaama elokuva ”Black Sabbath”. Elokuvan ja öisen painajaisen nähtyään Butler kirjoitti yhdessä Osbournen kanssa yhdeltä istumalta erään sittemmin heavy metalin ja doom metalin perustan täsmällisesti luoneen ja määritelleen, eeppisen kappaleen lyriikkaluonnoksen kirjoituspaperille. Musiikillisesti kappale hyödynsi ensimmäisenä rock-kappaleena hyisiä väreitä selkäpiissä aiheuttavaa paholaisen intervallia ja aiheutti pelon sekaista kummastusta aikansa hippirockiin tottuneen väen keskuudessa. Yhtyeen nimi vaihtui saman tien vielä yhden mutta tällä kertaa juuri sen ratkaisevan kerran.
Mainos päättyy
Black Sabbath soitti ensikeikkansa 30. elokuuta 1969 itäisen Keski-Englannin Workingtonissa. Saman vuoden keväällä yhtye kiinnitettiin Philips Recordsin alamerkille Fontana Recordsille, ja yhtyeen ensimmäinen single, Crow-yhtyeen coverversio ”Evil Woman” julkaistiin marraskuussa samaista vuotta. Yhtyeen ensimmäinen valtakunnallinen esiintyminen oli BBC:n legendaarisen radiotoimittaja John Peelin Top Gear -radioshow’ssa loppuvuodesta 1969. Siellä yhtye esitti livenä tulevan debyyttialbuminsa kappaleita. Tuolloin julkiset ensiesityksensä sai doom metalin arkkityyppi ”Black Sabbath”, Bill Wardin teräväkärkisestä pujoparrasta nimensä saanut ja Butlerin ikonisella bassointrolla alkava demoninen riffijärkäle ”N.I.B.”, bluesahtava ja jazzahtava ”Behind The Wall Of Sleep” ja melankolisen lohduton mutta hämmentävän kaunis ”Sleeping Village”.
Vaikka blues-voittoinen ”Evil Woman” epäonnistuikin nousussaan singlelistoille, yhtyeelle annettiin kaksi päivää ilmaista studioaikaa levyttää debyyttialbumi äänittäjä Rodger Bainin hoteissa. Iommi kertoo: ”Luulimme, että meillä olisi kaksi päivää aikaa äänittää albumi ja yksi päivää aikaa miksata, mutta olimme väärässä. Soitimme albumimme sisään livenä, ja Ozzy lauloi mukana. Sijoitimme hänet vaan eri huoneeseen, ja sitten mentiin vaan. Suurin osa kappaleista purkitettiin ensimmäisellä otolla, koska meillä ei ollut aikaa toisiin ottoihin.” Ozzy muistelee: ”Kun olimme saaneet biisien pohjaäänitykset valmiiksi, käytimme parisen tuntia kitaroiden ja laulujen tuplauksiin, ja siinä se sitten oli. 12 tuntia kaikkinensa. Äänitysten jälkeen ehdimme vielä pubiin tilaamaan yhdet ennen sulkemisaikaa.”
Mainos päättyy
Albumin ikoninen kansikuva on otettu Mapledurhamin tuulimyllyllä Thames-joen varrella Oxfordshiressa. Kuvassa vesivoimalla toiminutta myllyä vierustavan joen rannalla seisoo mustiin pukeutunut, mystinen naishahmo, joka palkattiin kansikuvausta varten paikallisten mallien ja näyttelijöiden joukosta. Huhu kertoo, että naisen nimi olisi ollut Louise. Enempää ei kansikuvan salaperäisestä naisesta tiedetä.
1960-luvun lopulla Iommin leikattua onnettomasti oikean (otelauta-) käden kolme sormeaan poikki paikallisen metallitehtaan levyleikkurissa, hän muovaili kumiseoksesta itselleen keinotekoiset sormenpäät, joiden avulla kykeni soittamaan kitaraa. Keinosormenpäiden avulla hän pystyi saamaan matalista kielistään irti hyvin yksilöllisen kitarasoundin. Kyseisen invalidisoitumisensa takia Iommi hyödynsi soittamisessaan paljon kolmen nuotin voimasointuja, vierekkäisten sointujen trillejä ja juurimusiikkiin viittaavia licksejä. Albumilla yhdistyvät saumattomasti villit, perkussiiviset jazz-elementit ja raskaasti soitetut bluespohjaiset melodia- ja sointukierrot. Raakaan riffirunttaukseen perustuvat kappaleet täydensi Butlerin tyylitajuisesti pompottelema, kappaleiden musiikillista tilaa oivallisesti täyttävä ja värittävä bassottelu. Ozzy Osbournen honottava, jopa aavistuksen lammasmainen lauluääni ei ehkä ollut koskaan teknisesti mitään oikeaoppisinta rokkilaulantaa, mutta se jumalauta vaan toimi hienosti tässä yhdistelmässä. Lopuksi koko eriskummallinen keitos kuorrutettiin hienovaraisilla psykedeelisen musiikin elementeillä.
”Black Sabbath julkaistiin” Euroopassa perjantaina 13. helmikuuta 1970 Philipsin suurella levymerkillä Vertigo. Albumi nousi julkaisunsa jälkeen Brittien listan 8. sijalle. Yhdysvalloissa ja Kanadassa Warner Brosin 30. kesäkuuta julkaisema albumin pohjoisamerikkalainen painos nousi Billboardin Top 200 -listan sijalle 23, missä se pysytteli yli vuoden ajan. Vaikka albumi olikin kaupallinen menestys, konservatiivisemmat musiikiikriitikot teilasivat sen maanrakoon mm. epäammattimaisena huumehörhöjen jamitteluna (Lester Bangs, Rolling Stone). Siitä huolimatta albumi möi huomattavia määriä yhtyeen ensimmäiseksi kaupalliseksi tuotokseksi. Sekä Briteissä että Yhdysvalloissa albumi on myynyt platinaa.
Mainos päättyy
”Black Sabbath” mullisti kitaravetoisen, raskaammaan rock-maailman ja käsityksen tehdä kouriintuntuvia kappaleita, joissa kerrottiin ihmisyyden nurjista puolista: mm. demoneista, huumeista ja sodan vääryyksistä. Se keräsi iloisen hippirockin, pompöösin progeilun ja psykedelian päälle uhkaavaakin uhkaavammat, pahaenteiset ukkospilvet, minkä myötä lukemattomat bändit alkoivat saada musiikkiinsa jyrkempiä, tylympiä ja raskaampia sävyjä. Tämä oli kuitenkin vasta alkua. 50 vuotta myöhemmin voi sanoa, että mikään myöhempien vuosikymmenten riffipitoinen ja tummasävyinen kitararock ei kuulostaisi omanlaiseltaan, jos Black Sabbathia debyytteineen ei olisi koskaan ollut olemassa – heavy metalista puhumattakaan.